perjantai 22. toukokuuta 2015

Soaring high, sinking deep

Moikka! Täällä kirjoitteleee oloonsa varsin tyytyväinen tyttö. Torstai oli touhua täynnä: aamulla kävin taputtelemassa toivottavasti voittoisasti vihoviimeisen tentin, iltapäivällä innostuin jynssäämään puhtaaksi suihkukaapin ja illalla oli edessä vielä melko mehuisat mäkitreenit. Treenien jälkeen mentiin Jutan kanssa meidän taloyhtiön saunaan, ja voi että teki hyvää! Saunan jälkeen syötiin tuhti iltapala, rullailtiin, ihailtiin Jutan uutta kameraa ja höpistiin perjantain ensimmäisille tunneille asti. Tänään ei ollutkaan sitten mikään kiire nousta sängystä, sillä edessä on koko kesä gradun parissa. Nyt voi vähän höllätä tahtia, kiriä kiinni Game of Thronesin uusimmat jaksot ja nauttia aurinkoisesta säästä. Niin, ja päivitellä tänne kuulumisia aamupuuron äärestä.

Mun puhelin valittaa jatkuvasti tilanpuutteesta, enkä saa edes Tinderiä (johon mulla on hyvin ailahteleva on-off-suhde, jonka on-vaihe kestää yleensä 2 tuntia - 2 päivää, ennen kun alkaa inhottaa ja poistan sen) ladattua. Nyt mulla onkin projektina siirtää kuvia puhelimen muistista koneelle. Samalla kun käy läpi noita muistikortin syvyyksiä, tulee käytyä läpi myös sinne tallentuneita hetkiä ja tunnelmia. Puhelimella nopeasti napatut räpsyt merkitsee mulle ihan toista kuin huolella harkitut valokuvat. Valokuvaan mä yritän luoda tietynlaisen vaikutelman tai tunnelman miettimällä kuvakulmaa, asettelua, rajausta, valotusta, jälkikäsittelyä ja niin edelleen, kun taas puhelinkuvien suhteen on yleensä tehtävä kompromisseja ja tallennetteva näkymä sellaisenaan. Toissa syksynä esimerkiksi otin kuvan yhdestä kauniista Punavuoren porttikongista (siitä, jossa on lintuja), ja kun näin sen kuvan nyt, palasin heti siihen syksyyn: miten kävelin maanantaisin elokuvatutkimuksen iltaluennoilta Orionista steissille, miten surkea olo mulla usein oli ja miten pienet kauniit asiat sai mut nyyhkimään itsekseni hämärässä. Ja tässä sitä nyt ollaan, melkein kaksi vuotta myöhemmin, välillä itketään mutta eteenpäin porskutetaan kuitenkin! Musta on lohdullista havaita, että on sitä ennenkin mutavellissä korvia myöten kahlattu, ja kuitenkin on aina selvitty.

No joo, se pitkästä ja ankeasta alkupuheesta. Pointtina oli, että puhelinkuvat on kivoja. Niiden avulla on myös helppo tehdä parin kuukauden välein tällaisia kuulumispostauksia, kun ei enää oikein itsekään muista, mitä kaikkea on tullut tehtyä.

kevät1


Ajankulku on vaihteeksi ryöstäytynyt käsistä. Konkreettisemmin kuin kalenterista sen huomaa siitä, että koko ajan pitää olla pyykkäämässä, tiskaamassa, kastelemassa kukkia ja nyppimässä kulmakarvoja. Ja uusimassa kirjaston lainoja! Kaipaan välillä Unkarin pitkää ja lämmintä kevättä (etenkin nyt, kun niitä lämpimiä ilmoja on saanut odotella), mutta oikeastaan rakastan sitä, miten hitaasti kevät meillä Suomessa etenee. Vaikka tuntuukin, että toukokuussa maailma räjähtää yhdessä yössä täyteen vihreyttä, niin uusia kevään merkkejä on voinut havaita maaliskuun pastellinvärisistä illoista ja ensimmäisistä leskenlehdistä asti. Se päivä, kun näkee ensimmäisen sinivuokon, on yhtä merkityksellinen kuin se päivä, kun uskaltaa ensimmäistä kertaa kääriä lahkeet. Ja se päivä vasta tärkeä onkin, kun syö Kesän Ensimmäisen Virallisen Jäätelön!

kevät2


"99 kertaa sadasta mua vituttaa lähteä lenkille. 99 kertaa sadasta mua ei vituta, että lähdin lenkille. 99 kertaa sadasta mä en muista sitä, kun pitäis lähteä lenkille." Oon tässä kevään aikana myös jonkin verran pohtinut mun suhdetta liikuntaan. Musta ei varmaan koskaan tule sellaista ihmistä, joka julistaa liikunnan ihanuutta, mutta koska a) siitä tulee hyvä fiilis ja b) haluan pysyä terveenä, yritän pitää sen säännöllisenä osana arkea. Tuulin innostamana lähdin mukaan kerran viikossa vielä muutaman kerran kokoontuvaan treeniryhmään, mikä oli tämän liikuntaharrastuksen elvyttämisen kannalta hyvä päätös: tehokas treeni kerran viikossa inspiroi pitämään aktiivisuutta yllä muutenkin kuin vain yhtenä päivänä. Ei musta mitään Suomen urheilun toivoa ole tulossa, mutta ainakin epäsäännöllisen säännöllisistä juoksulenkeistä on tullut melkoisen säännöllisiä, ja liikunta on alkanut tuntua muutenkin varteenotettavalta vaihtoehdolta valoisten iltojen ajankuluksi. Vielä pitäisi löytää sellainen aikuismaisen järkevä mielentila, että lähtisin kuntosalille vahvistamaan näitä olemattomia yläkropan lihaksia. Aurinkoiset ja vihreät lenkkipolut nyt vaan houkuttaa enemmän... Jos totta puhutaan, niin mun pitäisi muutenkin yrittää löytää uusia liikuntamuotoja juoksemisen rinnalle, se kun ei välttämättä pidemmän päälle ole mun kropalle ihan optimaalinen laji. Vanhenemisessa ikävintä on sen realismin syventyminen, että oman ruumiin rajoja ei voi loputtomiin venyttää. Toisaalta vanhenemisen myötä tulee myös se viisaus, että vaikka kaikki jalkapohja- ja polviharjoitteet ovat ihan hemmetin ikävystyttäviä, niin niitä ehkä kannattaisi silloin tällöin tehdä!

kevät3


Olen kevään aikana ottanut haparoivia askelia eteenpäin myös itsensä hyväksymisen polulla. Mä kuvailisin sitä sellaiseksi poluksi, joka kiemurtelee ja mutkittelee ja kääntyy välillä ihan väärään suuntaan ja jonka varrelle joku hulttio on heitellyt lasinsirpaleitakin, mutta joka kuitenkin lopulta johtaa merenrantaan. Vaikeinta on hyväksyä se, että aina ei ole hyvä fiilis ja aina oma toiminta ei miellytä itseä. Musta tuntuu, että sen myöntäminen ja lopulta hyväksyminen on vapauttavampaa kuin omassa ihanuudessa kieriskely.

kevät4


Olen miettinyt aika paljon myös tätä blogia ja sen tulevaisuutta, sitä mitä haluaisin tänne kirjoittaa ja mihin suuntaan tätä hommaa viedä. Bloggaaminen on tosi kiva harrastus, joka on innoittanut mua esimerkiksi valokuvaamaan paljon ahkerammin kuin muuten olisin, ja musta tuntuu, että olen siinä oman ja muiden blogien ansiosta aika paljon kehittynytkin. Se kirjoittamispuoli sitten taas... Nytkin mulla on luonnoksissa ties kuinka monta ja ties kuinka vanhaa tekstin aihiota, joiden loppuun kirjoittaminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä. Mä en oikeastaan edelleenkään tiedä, mitä mä haluaisin täällä sanoa ja miten. Viime aikoina musta on ollut kivempaa räpsiä vaikkapa juuri meikkikuvia kuin kirjoitella omia juttujani. Totesin, että kun 2016 syksyllä menen harjoitteluun, ei tämä blogi voi olla tällaisenaan olemassa. Ei ole oikein ketään kohtaan, jos nuori asiakas (harjoittelupaikkani on nuorisopsykiatrialla) löytää blogin, jossa psykologiharjoittelija kirjoittaa itsetunto-ongelmistaan ja sumuisista mielialoistaan. Toisaalta kaikki negatiivisetkin asiat on osa elämää, enkä mä halua teeskennellä, että se ois pelkästään kirsikankukkia ja ihanaa ihanaa ihanaa koko ajan. Ehkei "hyvän mielen blogi" ja huonoista fiiliksistä kirjoittaminen edes sulje toisiaan pois – niin kuin totesin, on vapauttavaa hyväksyä se tosiasia, että aina ei vaan ole hyvä fiilis. Oikeastaan syy siihen, että mietin näitä juttuja, on siinä, että tässä blogissa ei näy rakkauteni kirjoittamista kohtaan.

Kuulostaako yhtään tutulta? Tai olisko jollain bloggaavalla tai blogeja lukevalla lohdun tai viisauden sanoja aiheesta?

kevät5


Oikein ratkiriemukasta, rentouttavaa ja railakasta viikonloppua kaikille! ♥ Nauttikaa keväästä, vaikka se sitten vaatisikin ylimääräisen vaatekerroksen ja säänkestävät kengät!

4 kommenttia:

  1. "Ei ole oikein ketään kohtaan, jos nuori asiakas (harjoittelupaikkani on nuorisopsykiatrialla) löytää blogin, jossa psykologiharjoittelija kirjoittaa itsetunto-ongelmistaan ja sumuisista mielialoistaan."

    En ole psykiatrian käytäntöihin perehtynyt, mutta suoraan sanottuna en oikein tajua tätä ajatusta. Jos mä kävisin psykiatrilla, niin olisin lähinnä (siis itseäni ajatellen, en tietenkään sen toisen puolesta) hyvilläni huomatessani, että mun auttajakin kokee mahdollisesti samanlaisia fiiliksiä - silloinhan se tietää ja ymmärtää, miltä musta tuntuu. Ja silti se on ammattitaitoinen ja voi auttaa mua. Oon pohtinut näitä asioita aikanaan aika paljon, kun yks mun kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava ja muutenkin ongelmista kärsivä kaveri halusi opiskella psykologiksi, eikä kukaan muu oikein jaksanut uskoa, että se siihen pystyis. Tunsin joskus myös yhden psykiatrin, joka oli itse masentunut alkoholisti, mutta oli silti, tai juuri siksi, hyvä työssään. Musta varsinkin tollasessa asiakkaankohtaamis-kontekstissa "huonot" fiilikset voi kääntää kaikkien eduksi. Eikös se ole myös ihan loistava esimerkki sille psykiatrilla käyvälle nuorelle, että vaikeista ajoista huolimatta sä oot päässy pitkälle ja osaat hommas?

    Oot niin oikeassa tossa, että hyväksyminen on se juttu, ja aina pitäis olla rehellinen edes itselleen (kunnon mindfulness-klisee). Mulla ne yleiset huonot fiilikset ei oikein koskaan päädy blogiin asti, koska silloin kun niissä ryven, en jaksa edes miettiä bloggaamista, mutta onneksi ne menee tosi nopeasti ohikin. Ei niitä negatiivisiakaan tunteita kannata musta piilotella. Blogit, joissa puhutaan omista tunteista, on yleensä tosi mielenkiintoisia lukea, mutta ainakin mulle tunteista kirjoittaminen on vaikeaa, vaikka oonkin tosi rationaalinen niiden (ja niiden syiden) tunnistamisen kanssa. Pitää oikein miettiä, et miltäköhän musta mahtoi tuntua, ja usein lopputulema on, että no ihan hyvältä, mut ei mitenkään erikoiselta. En tiiä pitäiskö siitä huolestua, mut mulla ei taida kovin usein olla vahvoja tunteita. :D Mietin kuitenkin näitä juttuja usein omankin blogini kohdalla, ja vaikka oonkin semmonen yleispositiivinen, pohdin monesti et ajatteleeko lukijat, että kuulostan negatiiviselta jos tuon jotain negatiivisia tai edes (mun kokemana) neutraalejakin juttuja esille, tai et kuulostanko tekopirteältä jos kuvailen jotain juttua tosi positiivisesti... Mut aika turha tämmösiä kai on pohtia, kaikki kun riippuu ihan siitä mistä vinkkelistä katsoo, ja ihmiset suhtautuu asioihin aina omanväristensä lasien läpi. Eiköhän ne lukijat sitten osaa kertoa, jos niitä blogissa joku rasittaa. Kai se on se rehellisyys, jolla pääsee kaikkein lähimmäksi aitoutta, mikä on musta tärkeintä, myös blogin kiinnostavuuden kannalta. Kylläpäs tuli kilometrikommentti, pahoittelut! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun pointti ei siis ollut lainkaan se, että psykologilla ei saisi olla mitään ongelmia vaan se, että niiden tai ylipäätään sen psykologin henkilöyden ei kuuluisi tulla sen asiakaskohtaamisen keskiöön. En muista, mitä ammattieettiset ohjeet tästä sanoo, mutta varmaankin on jossain määrin ookoo todeta jotain sen suuntaista, että "ymmärrän, olen kokenut samaa" tms., jos sellainen just sen asiakkaan kanssa just siinä tilanteessa tuntuu sopivalta, mutta sen tilanteen ulkopuolella sitä tietoa ei voi kontrolloida. Musta ei siis tunnu oikealta, että asiakas "joutuisi" vahingossa lukemaan psykologistaan jotain, mitä ei olisi halunnut kuulla ja mikä voi vaikuttaa psykologin ja asiakkaan väliseen yhteistyösuhteeseen. Joku toinen voi kokea lohduttavaksi sen, minkä toinen kokee todisteeksi psykologin epäpätevyydestä. Sitä mä tarkoitin. :) Toivottavasti osasin nyt selittää tän oikein. :D Musta se siis ei tosiaan ole mikään ongelma, millainen tausta psykologilla on tai millaisia asioita hän on itse käynyt läpi, musta ne kaikki on tärkeitä opetuksia ihmisenä elämisestä.

      "Mietin kuitenkin näitä juttuja usein omankin blogini kohdalla, ja vaikka oonkin semmonen yleispositiivinen, pohdin monesti et ajatteleeko lukijat, että kuulostan negatiiviselta jos tuon jotain negatiivisia tai edes (mun kokemana) neutraalejakin juttuja esille, tai et kuulostanko tekopirteältä jos kuvailen jotain juttua tosi positiivisesti..."
      Et kyllä kuulosta negatiiviselta ollenkaan! :D Haha, kuulostaa tutulta toi, mä tuskailen aina välillä, että "pitääkö mun nyt laittaa tähän joku ihana-tyylinen adjektiivi vai antaa olla?" Se on kyllä totta, että turha tätäkään asiaa on niin hirveesti miettiä, kun kuitenkin tuolta selaimen yläkulmasta löytyy aina ne "edellinen"- ja "sulje"-painikkeet. :D Mulla vaan on tapana miettiä ihan kaikkea ihan liikaa ihan aina! Kiitos kilometrikommentista ja ajatusten jakamisesta!

      Poista
  2. Heips! Enpäs tienny että säkin oot menossa nuorisolle, ite alotan nyt syksyllä siellä. :) Ymmärrän kyllä ihan sun mietteet henk.koht blogin pitämisestä suhteessa töihin. Vaikka en mä tiedä tekeekö se kenestäkään epäpätevää jonkun mielestä, mutta ehkä enemmän just sen kannalta, että omia asioita ei vaan halua tulevien asiakkaiden silmiin/korviin... Ootko miettinyt, että laittaisit blogin salasanan taakse, jolloin voisit ite määrätä, kenellä on oikeus lukea ja kenellä ei? Ja ehkä voisit perustaa rinnalle toisen blogin, mikä keskittyis enemmän kuviin, ym. "kevyempiin" juttuihin... Kunhan mietin. :)

    VastaaPoista
  3. Mä oon kanssa joskus miettiny (niinkun mm. tulevan työn kannalta), että mitäköhän munkin päässä liikkuu, kun googlen kuvahausta mun nimellä tulee kaikkia tosi edustavia kuvia. Pitäis varmaan keksii joku järkevämpi tapa vähintään kuvien lisäämiseen. :D Ja oon mys paljon miettiny et kuinka eettistä on psykologina pitää julkista blogia, jossa jauhaa välillä diipimpääkin shittiä. Ja esittelee kadonneita makkaroitaan heh. Apua, mutta ratkasua en oo keksiny. Ymmärrän siis huolesi beibs.

    Nii ja ihanaa et oot oloosi tyytyväinen tyttö, toivottavasti hyvä boogie kantaa pitkälle <3 Se on tosiaan välillä vaikeeta hyäksyä et "tänään kiukuttaa vaikka tekisin mitä", vaikka mun kiukut onkin onneks yleensä ihan suht laimeita ja ohimeneviä. Mutta onneks sitä hyvää oloa osaa sit ainakin arvostaa vieläkin enemmän!

    VastaaPoista