keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kevätlukukauden kirjalista

Vähän laiskanpuoleisesti on lukuvuosi lähtenyt käyntiin, mutta haluan kuitenkin vinkata teille muutamia mieluisia lukukokemuksia viime ajoilta.

Cormac McCarthy: Tie
Suomentanut Kaija-Mari Sivill, 2008.
★★★★★
Tie on kertomus isästä ja pojasta, jotka matkaavat syvän dystooppisen Amerikan halki jonkin sellaisen perässä, jonka olemassaolosta ei ole enää mitään varmuutta. Lukukokemus on nopea mutta sitäkin voimallisempi ja pitelee suorastaan kivuliaan tiukassa otteessaan loppuun asti. McCarthyn teksti on rujoa, tylyä ja korutonta, mutta kaiken väkivallan ja kuoleman alta löytyy koskettava inhimillisyys. Tiheä tunnelma ei petä hetkeksikään: tämä on sellainen kirja, joka saa pureksimaan huulia ja kääntämään vielä yhden sivun. Niin, ja itkemään.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Suomentanut Jyrki Kiiskinen, 2011.
★★★☆☆
Haruki Murakami on yksi lempikirjailijoistani, joten kun hän kirjoittaa kirjan juoksemisesta, niin pakkohan se on lukea. Paitsi juoksemisesta, se on kirja kirjoittamisesta, vanhenemisesta ja Murakamista itsestään. Se on myös maratoonarin matkakertomus. Murakami aloitti juoksemisen vasta 33-vuotiaana, mutta kun hän sen kerran aloitti, hän aloitti sen tosissaan. Vaikka kirjailijan suhde juoksemiseen on huomattavasti intohimoisempi kuin allekirjoittaneen, kirja ei lannista vaan inspiroi lukijaakin sitomaan lenkkarinnauhat ja painumaan pururadalle. Suosittelen kaikille juoksu- ja/tai Murakami-faneille!

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Suomentanut Kirsti Siraste, 1985.
★★★★★
Tiedättekö sen tunteen, kun lukee jotakin todella järisyttävää eikä osaa päättää, onko harmissaan vai tyytyväinen, ettei ollut lukenut sitä aikaisemmin? Olemisen sietämätön keveys oli minulle juuri sellainen lukukokemus. Kallistun tosin enemmän tyytyväisen puolelle: en tiedä, olisiko osannut vielä 16-vuotiaana nauttia tästä niin kuin nyt. Kuvittelin, että tämä modernien klassikkojen klassikko olisi kovin vaikeatajuinen ja filosofinen ja puiseva ja ylihilseenmenevä, mutta vielä mitä! Olemisen sietämätön keveys on sietämättömän hyvä kirja. Kundera riisuu päähenkilöiltään kaikki teeskentelyn ja ulkokultaisuuden naamiot, joista me niin tiukasti pidämme kiinni. Hän asettaa heidät kirkkaaseen valokeilaan, joka paljastaa kaikki virheet ja puutteet puuterin alla. Ja kuitenkin hän tekee sen niin lämpimällä ja inhimillisellä otteella, ettei päähenkilöiden vastenmielisemmillekaan piirteille voi kuin hymistellä - ja samalla tunnistaa niitä itsessään. Minun on vaikea keksiä sanoja kuvailemaan lukukokemustani, mutta yritetään: se tuntui siltä, että en oikeastaan itse aktiivisesti lukenut kirjaa, vaan teksti kuljetti minua eteenpäin omin voimin ja minä kelluin tyytyväisenä virran vietävänä.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
★★★★★
Nuoren kotimaisen kirjailijan dystooppinen fantasiaromaani ei ensinäkemältä herättänyt minussa oikein mitään tunteita siitä huolimatta, että kirja oli julkaistu myös Yhdysvalloissa. Dumppasin sen ennakkoluuloisesti "stereotyyppisen ja mielenkiinnottoman genre-kirjallisuuden" pinoon. Olinpa väärässä! Itärannan teksti oli vahvinta (nuorta) kotimaista, mitä olen vähään aikaan lukenut. Teemestarin kirja kertoo nuoresta teemestarin tyttärestä tulevaisuuden Suomessa, jossa makean veden varat ovat ehtyneet. Se on vähäeleinen, surullinen ja uskottava tarina vaikeista valinnoista, toivosta ja unelmista maailmassa, joissa niille ei ole sijaa. Alussa nykymaailman energian ja materiaalin tuhlailun vastainen viesti on luettavissa ärsyttävän voimakkaana. Myöhemmin tarinassa ollaan kuitenkin kiinnostuneempia "entismaailman" monista muovisista reliikeistä kuin kulutuksenvastaisesta paatoksesta.

Ian McEwan: Lauantai
Suomentanut Juhani Lindholm, 2013.
★★★☆☆
Lauantai on hyvin mcewanmainen romaani keski-ikäisen neurokirurgin vapaapäivästä, joka – kuten arvata saattaa – tarkoittaa kaikkea muuta kuin rentouttavaa sohvalla rötväämistä (allekirjoittaneen lempitapa viettää lauantaita). Siihen mahtuu neurologiaa (McEwanille ei voi kuin nostaa hattua huolellisesta pohjatyöstä), tarkkanäköisiä ja purevia ihmiskuvia, squashia, sodan moraalisuuden pohdintaa, psykologista jännitystä, perheriitoja, runoutta... Melkoinen kattaus. Itse asiassa McEwan on ahnehtinut lautaselleen vähän liikaakin teemoja, mikä syö kirjan tunnelmaa ja latausta. Viihdyin siitä huolimatta kirjan parissa pääsiäislomalla, ja oli mielenkiintoista päästä tarkkailemaan maailmaa hetkeksi vanhenevan neurokirurgin silmien läpi.

NoViolet Bulaway: Me tarvitaan uudet nimet
Suomentanut Sari Karhulahti, 2013.
★★★★★
Yhdysvaltain ja Euroopan ulkopuolella kirjoitetaan upeita, merkittäviä ja vavahduttavia teoksia, joihin olen tutustunut harmillisen laiskanpuoleisesti. Zimbabwelaiskirjailija NoViolet Bulawayn esikoisromaani oli oikein loistava alku kirjalliselle löytöretkeilylle. Me tarvitaan uudet nimet kertoo Kulta-nimisestä tytöstä, joka ystävineen yrittää selvitä lapsuudesta Paratiisissa, hökkelikylässä. He muistavat, millaista oli ennen kuin puskutraktorit tuhosivat heidän kotinsa ja entinen vauraus muuttui seteleiksi, jotka kelpaavat enää sytykkeiksi. Aikuiset tuo muisti on lamaannuttanut ja myrkyttänyt, mutta lapset ovat lapsia kaikkialla maailmassa. He varastavat guavoja, leikkivät "etsikää Osama bin Ladenia" ja arvuuttelevat, kuka on laittanut vauvan 11-vuotiaan Chipon vatsaan. Kirjan kieli on vahvaa ja suoruudessaan lyyristä, ja suomennos on hyvin onnistunut. Bulaway ei arastele puhua kärsimyksestä mutta tekee myös selväksi, että kärsimys ei kasvata pyhimyksiä. Lapsen tarkkanäköinen katse paljastaa inhmilliset heikkoudet niin nälkäisistä, pettyneistä ja omanarvontunnon kanssa painiskelevista zimbabwelaisista kuin valkoihoisista avustustyöntekijöistäkin, jotka haluavat ottaa kuvia pömppömahaisista lapsista. Kun Kulta kirjan keskivaiheilla muuttaa tätinsä luoksen Yhdysvaltoihin, teemoiksi nousevat identiteetti, koti-ikävä ja sopeutuminen. Kotona Zimbabwessa Kulta haaveili siitä, miten söisi Amerikassa vatsansa täyteen. Yltäkylläisyyden maassa nälkä ei vaivaa, mutta täysi vatsa ei enää riitäkään.

Albert Camus: Rutto
Suomentanut Juha Mannerkorpi, 1948. Tarkistettu käännös Jukka Mannerkorpi, 1995.
★★★★☆
Jonakin päivänä olen +40, ja mulla on ryppyjä, maksaläikkiä, pelastusrengas vyötäröllä ja vaihdevuodet. Mutta olen silti onnellinen, sillä ymmärrän sellaisia kirjoja kuin Albert Camusin Rutto, ainakin paremmin kuin 23-vuotiaana. Rutto kertoo pohjoisafrikkalaisesta Oranin kaupungista, jossa ei olisi mitään mainitsemisen arvoista, ellei se olisi joutunut ruton saartamaksi. Oranin asukkaat ovat itsekeskeisiä, tyytymättömiä, kärsimättömiä, kiireisiä – niin kuin kaikkien kaupunkien asukkaat kaikkialla maailmassa. Ja yhtäkkiä entinen maailma romahtaa, kun kadut täyttyvät rottien ruumiista ja paiseita puhkeaa tasapuolisesti köyhän ja rikkaan kainaloihin. Kirja seuraa Rieux-nimistä lääkäriä, jonka askeleet johtavat ruton saastuttamasta talosta toiseen. Kyynisen Taroun, rutosta yllättäen vapautuksen löytäneen Cottardin, tunnollisen ja säädyllisen pikkuvirkailija Grandin, pappismies Paneloux'n, toimittaja Rambertin, tutkintotuomari Orthonin ja astmaattisen, höperön ukon kautta (niin, kaikki merkittävät henkilöt Rieux'n äitiä lukuunottamatta ovat miehiä, how typical) Camus kuvaa kaupunkilaisen katsantokantojen kirjoa. Toiset taistelevat vitsausta vastaan, toisille se Jumalan rangaistus, joillekin siunaus. Vaikka Rutto on täynnä pohdiskelevia osuuksia, jotka on luettava ajatuksella ymmärtääkseen edes hitusen, oli klassikkoon kuitenkin helppo tarttua, kiitos kiinnostavan tarinan ja henkilöiden sekä Camusin kirjoitustyylin. Kuivaa huumoriakin on luettavissa rivien välistä ja siitä, miten kertoja sanansa asettelee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti