maanantai 10. marraskuuta 2014

Itseinhosta

Kun nykyisin katson peiliin, ensimmäinen ajatukseni ei liity siihen, näytänkö hyvältä vai en. Parhaimpina päivinä näytän kauniilta, huonoimpinakin – no, itseltäni. Huonoinakin päivinä voin lähteä ulos ovesta ajattelematta jatkuvasti sitä, miten vastenmieliseltä näytän tai mitä ihmiset minusta ajattelevat. Siitä ei kuitenkaan ole kuin muutama vuosi, kun peilistä saattoi huonona päivänä katsoa takaisin ruma, iljettävä, toivoton epäihminen, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taputella pakkelia naamaan ja toivoa, että joku sitä vielä rakastaisi. Ennen kaikkea minä itse. En ikimaailmassa olisi julkaissut itsestäni tällaista kuvaa: ei meikkiä, likaiset hiukset, valtavat ihohuokoset, tummat silmänaluset, vesirokkoarvet. Suojattomana, sellaisena kuin olen, omana itsenäni, ilman mitään, millä puolustautua katseita ja sanoja vastaan. Ja nyt pidän tästä kuvasta juuri siksi: se ei ole kaunein minusta otettu kuva, mutta tunnistan siitä itseni paremmin kuin monesta muusta.

untitled


Haluaisin kirjoittaa itsetunnosta, sen merkityksestä ja siihen johtavasta mäkisestä ja kuoppaisesta polusta. Tuntuisi kuitenkin teennäiseltä, suorastaan valheelliselta, viljellä jotain iänikuisia mantroja itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä, kun en ole niitä aina uskonut itsekään. Omien itsetunto-ongelmien julkinen revittely ei ole helppoa. Ensimmäisen luonnoksen tästä postauksesta olen luonut maaliskuussa, joten en liioittele sanoessani, että olen halunnut kirjoittaa tämän jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt tekstiä mielessäni ja miettinyt, mitä ja kuinka paljon olen valmis sanomaan. Sittemmin olen lukenut Mi Mi Mendinen ja Sofian kirjoitukset aiheesta. Kummallekaan ei tiettävästi ole tekstin julkaisemisen myötä tapahtunut mitään pahaa. Ihmiset eivät ole tulleet kadulla nauruskelemaan, että "lällällää, sulla oli huono itsetunto." Päinvastoin. Moni, minä mukaanlukien, on saanut niiden kautta huomata, ettei olekaan ongelmansa kanssa yksin. Että hei, tuokin ihana nainen luulee, että siinä on jotain vikaa, vaikka sokeakin näkee, ettei siinä ole! No, eihän kukaan meistä ole täydellinen. Hyvässä itsetunnossa ei kuitenkaan ole kyse siitä, vaan siitä että hyväksyy virheensä. Rakastaa itseään niistä huolimatta – ja juuri niiden takia. Ihan vielä en ole siellä, mutta matkalla kuitenkin!

Niin, mitäs sitä kaunistelemaankaan. Olen inhonnut itseäni vuosia. Teini-iässä, vähän painavampana kuin nyt, näppylänaamaisena, hiiritukkaisena ja silmälasipäisenä ajattelin olevani liian ruma rakastettavaksi. En meikannut, koska pelkäsin muiden kuitenkin näkevän, miten kuvottava maskini alla olin, nauravan tyhjille yrityksilleni peittää se. Minua ei kiusattu, ei syrjitty. Minulla oli ystäviä ja kavereita. Siltikin olin hyvin yksinäinen. Elämässäni tapahtui isoja ikäviä asioita, joiden kanssa jouduin kamppailemaan yksin. Sitä suuremmilta tuntuivat ne ongelmat, joiden kanssa painii moni muukin epävarma teini-ikäinen: kukaan ei koskaan ihastunut minuun, kukaan ei halunnut tanssia kanssani hitaita, kukaan ei kutsunut minua viikonloppuisin mihinkään. En tiedä, jätettiinkö minut todella ulkopuolelle, ja jos jätettiin, niin miksi – en ole koskaan kysynyt. Ehkä olin oikeasti ärsyttävä, tylsä, ilonpilaaja. Ehkä heille ei vain tullut mieleen kysyä. Tai ehkä minä vain tulkitsin ne tilanteet niin. Pidin itsestäni niin vähän, että tuskin olisin ihmetellyt, jos minut olisi päätetty jättää ulkopuolelle. Oli miten oli, en ole vieläkään päässyt kokonaan eroon siitä ajatuksesta, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, valmistusvirhe. Senkin jälkeen, kun päätin lakata pyytelemästä anteeksi olemassaoloani, minun on ollut vaikea uskoa, että olemassaoloni voisi tuottaa muille iloa.

Siinä seitsemäntoista kieppeillä tapahtui jotakin odottamatonta. Ihoni parantui lähes täysin. Uskaltauduin vähitellen meikkaamaan. Ostin kivempia vaatteita, lopulta silmälasitkin vaihtuivat piilolinsseihin. Ylioppilasjuhlissani minusta otettiin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisia kuvia, joissa olin mielestäni kaunis. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku myös sanoi sen minulle: "Olet kaunis". Se oli uutta ja ihmeellistä. Mutta tekikö se minut onnelliseksi? No ei. Se, että en enää näyttänytkään ladon oven kääntöpuolelta, ei poistanut sitä ajatusta, että en kelvannut. Niin ristiriitaista kuin se onkin, jokainen positiivinen ulkonäkökommentti vahvisti käsitystäni siitä, että siihen ne hyvät asiat minussa sitten loppuivatkin. "Onneksi olen sentään nätti, muuten kukaan ei koskaan kiinnostuisi minusta." Kun asiat kariutuivat, päättelin sen johtuvan persoonallisuuteni vakavista puutteista. Siitä, että olin pohjimmiltani edelleen epärakastettava, nyt vain vähän kauniimmassa käärepaperissa. Asiaa ei yhtään auttanut se, että peilistä tuijotti edelleen liian usein ruma, ihan vääränlainen tyttö. Loppujen lopuksi kyse ei koskaan ollutkaan siitä, että olin mielestäni ruma. Rumuus oli vain yksi todiste siitä, että olin huono. Sisälläni velloi niin paljon pahaa oloa, että se heijastui peilikuvaankin. Jos joku olisi minulle 15-vuotiaana sanonut, että "sinä olet hyvä noin" ja "sinä selviät tästä", olisi kaikki ollut varmasti paljon helpompaa.

Joskus kuulee sanottavan, että ennen kuin voi antaa rakkautta muille, on opittava rakastamaan itseään. Siitä en olisi niinkään varma, mutta yhden asian minä tiedän. On todella vaikeaa ottaa vastaan rakkautta muilta, jos inhoaa itseään. Jos näkee itsensä vääränlaisena, epäsopivana ja huonona, on vaikea uskoa, että joku toinen näkisi mitään muuta. Minun on toisinaan edelleen muistutettava itseäni siitä, että ystäväni ovat kanssani todennäköisesti siksi, että he pitävät minusta. Että olen heidän mielestään hyvä tyyppi, ainakin suurimman osan ajasta. He eivät luultavasti ajattele, että olen rasittava, roikkuva tai taakaksi. Siitä huolimatta tilanteet, joissa olen sanonut jotakin tyhmää tai reagoinut omasta mielestäni väärin, pyörivät mielessäni kuin jumittunut filmikela. Jokaisella hiljaisuudella ja pisteen paikalla on kaksi merkitystä: se todellinen ja se, jonka minä keksin. Näin siitäkin huolimatta, ettei ystävyys ole mikään inssiajo tai tasokoe, jossa kolmen virheen jälkeen reputtaa.

Minua ei kiinnosta etsiä syyllistä. Liian pitkään syytin kuitenkin itseäni. Katsoin inhoten vanhoja valokuvia itsestäni ja kysyin, miksi tuo ruma tyttö ei tehnyt asialle mitään. Olisi nyt edes nyppinyt kulmansa! Tai pukenut päälleen jotain muuta kuin hupparin. Silmissäni se tyttö oli ruma, mutta ennen kaikkea heikko, surkuteltava, yksinäinen tyttö, jonka halusin leikata irti itsestäni kuin kasvaimen. Jonkin aikaa sitten tein viimein sovinnon sen tytön kanssa. En edelleenkään halua muiden näkevän valokuvia itsestäni niihin aikoihin. Nyt kuvista katsoo kuitenkin toinen tyttö. Tyttö, jolla oli suurempiakin mörköjä voitettavanaan kuin akne tai huono kampaus. Tyttö, joka selvisi siitä kaikesta. Tyttö, johon jäi arpia. Minä.

Paljon on vielä opittavaa, mutta jotain olen oppinutkin.
Ole itsellesi armollinen. Anna itsellesi anteeksi. Anna itselle aikaa antaa anteeksi.
Arvosta itseäsi. Sinä ansaitset olla paras versio itsestäsi, oli se sitten minkä näköinen, kokoinen tai kuuloinen hyvänsä.
Ja vielä yksi asia: "Olet kaunis" ei koskaan kuulosta yhtä hyvältä kuin "Olet tärkeä minulle." Liian harvoin sitä tulee sanoneeksi ääneen.

4 kommenttia:

  1. Ihana Helena. Oot kyllä niin mielettömän hyvä kirjoittaja. Noin mäkin ajattelen aina välillä, että en oo tarpeeksi hyvä ja kaunis. Äh.. Ja se on kyllä niin ärsyttävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Kiia. <3 Tuntuu kyllä, että harvoin saa ilmaistua just sitä, mitä ajaa takaa. Sä olet ihan huippuhyvä tyyppi ja just tarpeeksi! Muista se! Harmi, että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta sinne päin mennään. :)

      Poista
  2. Rohkea, ihana sinä! <3 Tuotat mulle ja monelle muulle iloa päivittäin, usko pois! Toivottavasti vielä joku päivä ymmärrät, että sussa ei tosiaankaan oo mitään vikaa, se on vaan tosi epäreilua, että ihanille ihmisille tapahtuu ikäviä juttuja. Oot yks vahvimmista, viisaimmista ja kauneimmista ketä tiedän.:)

    Niin ja oot tärkeä mulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos rakas Tuuli. <3 Mä oon tosi onnekas, kun mulla on ihania ihmisiä muistuttamassa mua siitä, että ei tää homma nyt niin pahasti kuse, kun välillä tuntuu.

      Niin siekin minulle! *3*

      Poista