torstai 27. marraskuuta 2014

Minäkin tahdon



Unkarissa totuin hymähtelemään, kun eteläeurooppalaiset kuomani kyselivät, miten Suomessa oikein voi elää. Sitä tuli tänään mietittyä, kun päätin lähteä lenkille valoisaan aikaan graniitinharmaan taivaan alle ja märän sumun keskelle, lämpöä +4 astetta. Tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että kaikesta huolimatta asun erittäin mielelläni juuri täällä, missä 9 kuukautta vuodesta kamppaillaan enemmän tai vähemmän epäsuosiollisia sääolosuhteita vastaan.

Ehkä juuri se kamppailu on opettanut meille, että hyvien asioiden puolesta kannattaa taistella vaikka hammasta purren, ylämäkeen ja selässä viikon polttopuut. Hyvien asioiden, kuten sosiaaliturvan, rauhan, oikeuksien ja tasa-arvon puolesta. Kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta allekirjoitti 166 851 ihmistä. Se on todella monta ihmistä rakkauden puolesta. Voi vain toivoa, että 200 kansamme edustajaa on samoilla linjoilla, ja voin huomenna sanoa asuvani vieläkin paremmassa maassa.

Nuorena naisena, kaupunkilaisena ja yliopisto-opiskelijana elän ympäristössä, joka näkee lakialoitteen takana pyrkimyksen juuri tasa-arvoon, lupaan rakastaa avoimesti ja lain edessä oman ja kumppanin biologisista ominaisuuksista huolimatta. Kaverini vaihtavat kilpaa profiilikuviaan ilmaistaakseen kannatuksensa ja jakavat aiheeseen liittyviä uutisia ja kirjoituksia. Monien muiden asiantuntija- ja vaikuttajatahojen ohella Psykologiliitto on ilmaissut kantansa lakialoitteen puolesta. Faktoja ja hyviä argumentteja aloitteen tueksi ei siis puutu. Ja siitäkin huolimatta on olemassa iso kansanosa, joka ei ole avannut suutaan sekä pieni kansanosa, joka on kovaäänisesti ja itsepintaisesti vastaan.

Toivon, että Psykologiliiton, MLL:n ja muiden aikuisten ja lasten hyvinvoinnista kiinnostuneiden tahojen kannanotot vaikuttaisivat tähän ensin mainittuun kansanryhmään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta rakkauden yhdenvertaisuutta kannattavien joukosta löytyy viiteryhmä itse kullekin. Toivon, että yhä useampi avaisi silmänsä sille totuudelle, että yhdenvertaisuus ei ole keneltäkään pois, se on meille kaikille jotain lisää. Tasa-arvoa tarvitaan monella muullakin yhteiskuntaelämän osa-alueella, mutta uskon, että jos olemme valmiita taistelemaan tasa-arvosta nyt, niin olemme sitä jatkossakin.

Ja mitä siihen jälkimmäiseen kansanryhmään tulee, olen pohtinut seuraavaa:
Maailma, ja Suomikin siinä sivussa, on muuttunut ihan hurjasti sinä aikana, kun vanhimmat meistä ovat tätä menoa katselleen. Itse asiassa Suomi on muuttunut ihan hurjasti jo parinkin vuosikymmenen aikana, eivätkä kaikki ole valmiita hyväksymään näitä muutoksia. Näiden ihmisten mielestä pysyvä on turvallista ja muutos on uhka. Jos on elänyt puolet elämästään uskoen siihen, mitä Vanha testamentti, pyhäkoulun opettaja, Räsänen tai isä on rakkaudesta opettanut, ei todennäköisesti ole valmis haastamaan näkemyksiään. Näille ihmisille on samantekevää, kuinka hyviä ja tieteellisen tiedon tukemia argumentteja vastapuoli esittää. Ihminen ei ota vastaan uutta tieto ellei sitä halua. Näiden ihmisten niskaan voi yrittää kaataa tietoa niin paljon kuin ikinä jaksaa kaivosta kantaa, mutta koska ämpäri on väärinpäin, tieto valuu maahan. Ämpärin ympärillä voi olla sateenkaarenkirjava, parkkipaikan kokoinen lätäkkö, mutta sen alle ei pääse kyllä yhtään mitään. Ja ennen kuin päätän tämän vaivaannuttavan ämpärivertauksen totean, että sitä ämpäriä ei hyödytä potkia.

Edustuksellisen demokratian hienous on kuitenkin siinä, että näiden jälkimmäisten ihmisten päitä meidän ei tarvitsekaan yrittää kääntää. Tarvitsemme vain enemmistön 200:sta. Jos emme sitä tällä kertaa saa, on ensi vuonna taas mahdollisuus vaikuttaa eduskunnan kokoonpanoon. Olen varma, että jonakin päivänä kaikki rakkaus on yhtä arvokasta ja yhtäläisesti yhteiskunnan tukemaa ja hyväksymää.

Todella toivon, että se päivä olisi huomenna. Sen kaliiberin ilosanoma olisi omiaan valaisemaan vuoden pimeintä aikaa. Mutta jos ei, niin ei siinä auta kuin painaa leukaa rintaan, taputtaa kaveria olalle ja jatkaa taistelua. Ei me sitä äänioikeuttakaan ilman taistelua saatu.

"I refuse to believe that love, any love, could be wrong."
Suosikki-tv-salapoliisini, ylikonstaapeli William Murdoch

lauantai 22. marraskuuta 2014

Six Things Saturday

marras


1. #vaintalvijutut
Eli hyvää teetä, hyvää hunajaa, kynttilöitä, kutimet ja klementiinejä. Voi aiheuttaa jatkuvaa vessassa juoksemista, vaarallisia tilanteita ja hiertymiä (tahmeisiin) sormiin, mutta so be it. Ehkä ensi vuonna opettelen kutomaan muutakin kuin oikeaa ja nurjaa, mutta vielä on kaapissa tilaa pitkävartisille villasukille.

marras6


2. Persimonit
Niin makeita, niin pehmeitä, niin herkullisen mehukkaan keltaisia! Toimii hedelmäsalaatissa ja toimii eväänä. Nam nam. Mun hedelmävalikoima on vatsaongelmien takia erityisesti talvisaikaan todella rajallinen, joten aion kyllä ottaa sesongista ilon irti!

marras5


3. No se huulipuna
Make Up Storen Redlicious. Kirkkaat meikkisävyt yhdistetään yleensä kesään, mutta jos multa kysytään, niin ei ole parempaa aikaa punaiselle huulipunalle kuin harmaa ja sumuinen marraskuu (katsokaa vaikka todisteita edellisestä postauksesta!) Hyvä pigmentti ja pysyvyys, eikä tuo kuivata huulia samalla tavalla kuin monet muut huulipunani.

marras3


4. Pesänrakennus.
Vaikka ajoittainen säätilan uhmaaminen tekeekin hyvää sekä ruumiille että sielulle, on marraskuussa ehdottomasti sallittua myös vetäytyä tyytyväisenä sisätiloihin. Koska kotona (lue: kotisohvalla) tulee vietettyä enemmän aikaa, olen yrittänyt tehdä talviunipesästäni viihtyisämmän pienemuotoisella siivoamisella, järjestämisellä ja sisustamisella.

marras4 marras2


5. Älyvapaa televisioviihde.
Viikon parhaat hetket niin ku tv-wise on sunnuntai-ilta ja tiistai-ilta, kun Geordie Shoren ja Are You The Onen uudet jaksot tulee telkkarista. Molemmat sarjat on varsinaisia aarreaittoja, mitä tulee hersyviin persoonallisuuksiin, kultaakin arvokkaampiin elämänohjeisiin ja parisuhdevinkkeihin. Kysykää vaikka Charlottelta.



6. Ensilumi!
Olin ihan ihmeissäni, kun pääsin eilen illalla töistä ja astuin ulos valkoiseen maailmaan! Ei edes harmittanut, että talvilenkkarien puutteessa lauantainen juoksulenkki piti toteuttaa kävelemällä. Juostessa tuskin olisin malttanut katsella ihastellen ympärilleni, saatika sitten napata kuvia puhelimella. Siinä tuttua joenrantaa pitkin viipottaessa mut valtasi pitkästä aikaa sellainen kupliva elämänilo, joka vetää suupielet hymyyn ja saa varpaat kipristelemään. Sellaista se lumi voi saada aikaan. Nauttikaa lumesta ja viikonlopusta, kuomat!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Hyviä aikoja

lintsiasu
Outfit of many days. UFFilta raidattu villatakki, sortseiksi modatut farkut niin ikään UFFilta, kaulassa viime vuotinen joululahjani mulle eli Kalevalan Kuutar ja huulilla Make Up Storen Redlicious. Taustalla joku ihan liian hurja vuoristorata ja kuvaajana ihana Minna, kiitos!


Satunnaisia mielialan notkahduksia lukuunottamatta marraskuu on toistaiseksi sujunut varsin mallikkaasti! Olen edelleen sitä mieltä, että marraskuu on parhaimmillaan silloin, kun se menee nopeasti ohi, mutta ei mulla kyllä oikeastaan ole juurikaan valittamista. Viime viikolla kävin (kuten merenalaisista tunnelmista voi huomata) SeaLifessa, elokuvissa (Gone Girl, oli ihan huisin jännä vaikkakin ihan liian pitkä siihen aikaan illasta) ja ystävän tupareissa. Perjantaina ylitin itseni ilmajoogassa (eli lontoolaisittain air yogassa): tajusin silkkiliinan sisällä maatessani, että pelkään ja/tai inhoan keinutuoleja, riippumattoja, putoamista ja ahtaita paikkoja, ja kyllä siinä ehti sydän vähäsen kurkussa käydä. Uskalsin kuitenkin kirjaimellisesti päästää irti ja näytin varmasti (ainakin mielikuvissani) ihan tosi sorealta ja sulavalta siinä roikkuessani. Seuraavana päivänä oli mustelmat polvitaipeissa ja ikävät jumit hartioissa, mutta kyllä mä vielä uudestaan (ja uudestaan) aion mennä!

Viikonloppuna tuli vihdoin ja viimein hoidettua muutamia hartaasti pitkitettyjä velvollisuuksia, kuten kylppärin lavuaarin hajulukon tyhjennys. Onneksi siihen oli lauantai-iltana saatavissa naapuriapua ja Muumi-terapiaa jälkihoidoksi. Sunnuntaina stressasin tapani mukaan kaikkia tekemättömiä koulujuttuja ja niiden tekemisen sijaan lähinnä siivosin vaatekaappia. Mulla on inhottava taipumus tuhlata vapaapäiväni lepäämisen sijaan murehtimiseen, ja yritän päästä siitä eroon. Yleensä joka päivälle on jotain tekemistä (oli se sitten töitä, koulua tai sosialisointia) ja kotiin tulee vasta illalla, ja musta onkin ihanaa, kun jonain päivänä on aikaa esimerkiksi tiskata, laittaa ruokaa, pyykätä ja siivota. Mä jopa nautin niistä jutuista, kun on aikaa! Stressatessa se nautinto ja koko vapaapäivän idea vaan menee pilalle. Sunnuntaina esimerkiksi kävelin levottomasti ympäri kämppää ja pureskelin huuliani niin kuin joku nälässä pidetty tiikeri eläintarhassa ja mietin, mitä kaikkea mun pitäisi tehdä. Siitä huolimatta siis, että olin puuhastellut koko päivän! Tällä viikolla päätinkin olla ihan aidosti ja oikeasti ahkera niin, että voin sitten viikonloppuna ansaitusti pitää vapaata. Ehkä luen pari katsausartikkeliakin, jos siltä tuntuu, mutta en halua tuhlata enää vapaahetkiä syyllisyydessä kieriskelyyn.

Nyt meikä lähtee lenkille, että pääsee pesemään tämän rasvaletin ja lähtemään ihmisten ilmoille! Ehkä ne junatkin jo kulkis. Hyvää keskiviikkoa kanssakulkijat! ♥

tiistai 18. marraskuuta 2014

Under the sea

Mua kiehtoo suunnattomasti kaikki merenalaiset elämänmuodot merivuokoista mureenoihin, joten olin aikas innoissani, kun eräänä harmaana ja sumuisena aamupäivänä suunnattiin Minnan kanssa SeaLifeen kaloja katsomaan. Hiljaista oli, ja saimmekin kaikessa rauhassa näppäillä kuvia kiehtovista merenelävistä. Haialtaan edessä vierähti melkein tunti, kun SeaLifen työntekijä kertoi meille vaikka ja mitä noista meren väärin ymmärretyistä pedoista. Korvameduusojen lumoavaa tanssia olisin niin ikään voinut tuijottaa iltaan asti! Kuvausolosuhteet olivat hämärässä melkoisen haastavat, mutta jos jätetään tekninen taituruus ja lajintuntemukselliset seikat sikseen ja keskitytään... tuota noin... taiteelliseen näkemykseen, niin näistä tuli kyllä aika veikeitä!
kalat1 kalat2 kalat3 kalat4 kalat5 kalat6 kalat7 kalat8 kalat9 kalat10 kalat11 kalat12 kalat13 kalat14 kalat15 kalat16 kalat18 kalat19 kalat20 kalat21 kalat22 kalat23 kalat24 kalat25 kalat26 kalat26 kalat28 kalat30

maanantai 10. marraskuuta 2014

Itseinhosta

Kun nykyisin katson peiliin, ensimmäinen ajatukseni ei liity siihen, näytänkö hyvältä vai en. Parhaimpina päivinä näytän kauniilta, huonoimpinakin – no, itseltäni. Huonoinakin päivinä voin lähteä ulos ovesta ajattelematta jatkuvasti sitä, miten vastenmieliseltä näytän tai mitä ihmiset minusta ajattelevat. Siitä ei kuitenkaan ole kuin muutama vuosi, kun peilistä saattoi huonona päivänä katsoa takaisin ruma, iljettävä, toivoton epäihminen, jolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taputella pakkelia naamaan ja toivoa, että joku sitä vielä rakastaisi. Ennen kaikkea minä itse. En ikimaailmassa olisi julkaissut itsestäni tällaista kuvaa: ei meikkiä, likaiset hiukset, valtavat ihohuokoset, tummat silmänaluset, vesirokkoarvet. Suojattomana, sellaisena kuin olen, omana itsenäni, ilman mitään, millä puolustautua katseita ja sanoja vastaan. Ja nyt pidän tästä kuvasta juuri siksi: se ei ole kaunein minusta otettu kuva, mutta tunnistan siitä itseni paremmin kuin monesta muusta.

untitled


Haluaisin kirjoittaa itsetunnosta, sen merkityksestä ja siihen johtavasta mäkisestä ja kuoppaisesta polusta. Tuntuisi kuitenkin teennäiseltä, suorastaan valheelliselta, viljellä jotain iänikuisia mantroja itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä, kun en ole niitä aina uskonut itsekään. Omien itsetunto-ongelmien julkinen revittely ei ole helppoa. Ensimmäisen luonnoksen tästä postauksesta olen luonut maaliskuussa, joten en liioittele sanoessani, että olen halunnut kirjoittaa tämän jo pidemmän aikaa. Olen pyöritellyt tekstiä mielessäni ja miettinyt, mitä ja kuinka paljon olen valmis sanomaan. Sittemmin olen lukenut Mi Mi Mendinen ja Sofian kirjoitukset aiheesta. Kummallekaan ei tiettävästi ole tekstin julkaisemisen myötä tapahtunut mitään pahaa. Ihmiset eivät ole tulleet kadulla nauruskelemaan, että "lällällää, sulla oli huono itsetunto." Päinvastoin. Moni, minä mukaanlukien, on saanut niiden kautta huomata, ettei olekaan ongelmansa kanssa yksin. Että hei, tuokin ihana nainen luulee, että siinä on jotain vikaa, vaikka sokeakin näkee, ettei siinä ole! No, eihän kukaan meistä ole täydellinen. Hyvässä itsetunnossa ei kuitenkaan ole kyse siitä, vaan siitä että hyväksyy virheensä. Rakastaa itseään niistä huolimatta – ja juuri niiden takia. Ihan vielä en ole siellä, mutta matkalla kuitenkin!

Niin, mitäs sitä kaunistelemaankaan. Olen inhonnut itseäni vuosia. Teini-iässä, vähän painavampana kuin nyt, näppylänaamaisena, hiiritukkaisena ja silmälasipäisenä ajattelin olevani liian ruma rakastettavaksi. En meikannut, koska pelkäsin muiden kuitenkin näkevän, miten kuvottava maskini alla olin, nauravan tyhjille yrityksilleni peittää se. Minua ei kiusattu, ei syrjitty. Minulla oli ystäviä ja kavereita. Siltikin olin hyvin yksinäinen. Elämässäni tapahtui isoja ikäviä asioita, joiden kanssa jouduin kamppailemaan yksin. Sitä suuremmilta tuntuivat ne ongelmat, joiden kanssa painii moni muukin epävarma teini-ikäinen: kukaan ei koskaan ihastunut minuun, kukaan ei halunnut tanssia kanssani hitaita, kukaan ei kutsunut minua viikonloppuisin mihinkään. En tiedä, jätettiinkö minut todella ulkopuolelle, ja jos jätettiin, niin miksi – en ole koskaan kysynyt. Ehkä olin oikeasti ärsyttävä, tylsä, ilonpilaaja. Ehkä heille ei vain tullut mieleen kysyä. Tai ehkä minä vain tulkitsin ne tilanteet niin. Pidin itsestäni niin vähän, että tuskin olisin ihmetellyt, jos minut olisi päätetty jättää ulkopuolelle. Oli miten oli, en ole vieläkään päässyt kokonaan eroon siitä ajatuksesta, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, valmistusvirhe. Senkin jälkeen, kun päätin lakata pyytelemästä anteeksi olemassaoloani, minun on ollut vaikea uskoa, että olemassaoloni voisi tuottaa muille iloa.

Siinä seitsemäntoista kieppeillä tapahtui jotakin odottamatonta. Ihoni parantui lähes täysin. Uskaltauduin vähitellen meikkaamaan. Ostin kivempia vaatteita, lopulta silmälasitkin vaihtuivat piilolinsseihin. Ylioppilasjuhlissani minusta otettiin ensimmäistä kertaa vuosiin sellaisia kuvia, joissa olin mielestäni kaunis. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku myös sanoi sen minulle: "Olet kaunis". Se oli uutta ja ihmeellistä. Mutta tekikö se minut onnelliseksi? No ei. Se, että en enää näyttänytkään ladon oven kääntöpuolelta, ei poistanut sitä ajatusta, että en kelvannut. Niin ristiriitaista kuin se onkin, jokainen positiivinen ulkonäkökommentti vahvisti käsitystäni siitä, että siihen ne hyvät asiat minussa sitten loppuivatkin. "Onneksi olen sentään nätti, muuten kukaan ei koskaan kiinnostuisi minusta." Kun asiat kariutuivat, päättelin sen johtuvan persoonallisuuteni vakavista puutteista. Siitä, että olin pohjimmiltani edelleen epärakastettava, nyt vain vähän kauniimmassa käärepaperissa. Asiaa ei yhtään auttanut se, että peilistä tuijotti edelleen liian usein ruma, ihan vääränlainen tyttö. Loppujen lopuksi kyse ei koskaan ollutkaan siitä, että olin mielestäni ruma. Rumuus oli vain yksi todiste siitä, että olin huono. Sisälläni velloi niin paljon pahaa oloa, että se heijastui peilikuvaankin. Jos joku olisi minulle 15-vuotiaana sanonut, että "sinä olet hyvä noin" ja "sinä selviät tästä", olisi kaikki ollut varmasti paljon helpompaa.

Joskus kuulee sanottavan, että ennen kuin voi antaa rakkautta muille, on opittava rakastamaan itseään. Siitä en olisi niinkään varma, mutta yhden asian minä tiedän. On todella vaikeaa ottaa vastaan rakkautta muilta, jos inhoaa itseään. Jos näkee itsensä vääränlaisena, epäsopivana ja huonona, on vaikea uskoa, että joku toinen näkisi mitään muuta. Minun on toisinaan edelleen muistutettava itseäni siitä, että ystäväni ovat kanssani todennäköisesti siksi, että he pitävät minusta. Että olen heidän mielestään hyvä tyyppi, ainakin suurimman osan ajasta. He eivät luultavasti ajattele, että olen rasittava, roikkuva tai taakaksi. Siitä huolimatta tilanteet, joissa olen sanonut jotakin tyhmää tai reagoinut omasta mielestäni väärin, pyörivät mielessäni kuin jumittunut filmikela. Jokaisella hiljaisuudella ja pisteen paikalla on kaksi merkitystä: se todellinen ja se, jonka minä keksin. Näin siitäkin huolimatta, ettei ystävyys ole mikään inssiajo tai tasokoe, jossa kolmen virheen jälkeen reputtaa.

Minua ei kiinnosta etsiä syyllistä. Liian pitkään syytin kuitenkin itseäni. Katsoin inhoten vanhoja valokuvia itsestäni ja kysyin, miksi tuo ruma tyttö ei tehnyt asialle mitään. Olisi nyt edes nyppinyt kulmansa! Tai pukenut päälleen jotain muuta kuin hupparin. Silmissäni se tyttö oli ruma, mutta ennen kaikkea heikko, surkuteltava, yksinäinen tyttö, jonka halusin leikata irti itsestäni kuin kasvaimen. Jonkin aikaa sitten tein viimein sovinnon sen tytön kanssa. En edelleenkään halua muiden näkevän valokuvia itsestäni niihin aikoihin. Nyt kuvista katsoo kuitenkin toinen tyttö. Tyttö, jolla oli suurempiakin mörköjä voitettavanaan kuin akne tai huono kampaus. Tyttö, joka selvisi siitä kaikesta. Tyttö, johon jäi arpia. Minä.

Paljon on vielä opittavaa, mutta jotain olen oppinutkin.
Ole itsellesi armollinen. Anna itsellesi anteeksi. Anna itselle aikaa antaa anteeksi.
Arvosta itseäsi. Sinä ansaitset olla paras versio itsestäsi, oli se sitten minkä näköinen, kokoinen tai kuuloinen hyvänsä.
Ja vielä yksi asia: "Olet kaunis" ei koskaan kuulosta yhtä hyvältä kuin "Olet tärkeä minulle." Liian harvoin sitä tulee sanoneeksi ääneen.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Hymyhuulet



Lieneekö syy sitten uudessa punaisessa huulipunassa (jota esittelen tuossa silmät selällään niin kuin mikäkin piriä pajauttanut bambi) vai missä, mutta tänään oli hyvä päivä. Tai siis, on tässä hyviä päivä ollut muutenkin, mutta tänään löysin itsestäni viimein sitä pitkään kaivattua puhtia. Sinänsä harmi, että se puhti löytyi vasta joskus kolmen jälkeen iltapäivällä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? Tämäkin aamu alkoi hyyyyyvin verkkaisissa ja rauhallisissa merkeissä: katsoin Muumit, katsoin Aamu-tv:tä, katsoin Murdochin murhamysteerit ja keittelin siinä samalla kaikessa rauhassa kaurapuuroa. Naputeltuani muutamia koulujuttuja lähdin ihanaisen Minnan kanssa lounaalle keskustaan. Valittelin Minnallekin saamattomuuttani ja luettelin kaikkia niitä asioita, jotka minun pitäisi saada tehtyä. Jossain vaiheessa tajusin, että eihän tässä muu auta kuin ruveta tekemään! Hörpittiin edarivaalikahveja pitkälle iltapäivään, mutta sain kuin sainkin vielä edistettyä lausuntoani. Kävin hakemassa kaupasta pientä välipalaa ja lähdin hymyillen kotia kohti aikeenani vaihtaa saman tien lenkkarit jalkaan ja painua lenkille, niin kuin olin itselleni luvannut. Siinä vaiheessa, kun oli aika poistua junasta, tajusin, ettei muistitikku ole mukanani. Että se jäi kiinni kirjaston tietokoneeseen. Että siellä oli paitsi lausuntoni, myös kaikki siihen liittyvät muistiinpanot, joita ei saisi missään nimessä näyttää ulkopuolisille. Kiirehdin paniikissa kotiin tyhjentämään reppuni sisällön jääkaappiin ja soitin itku kurkussa kirjastoon satavarmana, etten enää koskaan näkisi muistitikkuani ja minut suurinpiirtein haastettaisiin oikeuteen arkaluontoisen materiaalin levittämisestä. Siinä kirotessani typeryyttäni tuntui kovin ironiselta, että olin vain hetkeä aiemmin ajatellut, että olipa hyvä päivä! Mutta kuinka ollakaan, ei hyvä päivä muuttunutkaan huonoksi: ystävällinen kirjaston työntekijä otti tikkuni talteen juuri sieltä, mihin olin sen jättänyt. Viimeisetkin stressinrippeet karisivat lenkkipolulle. Iltapalaksi tein hedelmäsalaattia banaanista, klementiinistä ja persimonista. Kerta kaikkiaan oikein hyvä päivä.

Huomenna aion herätä vähän aikaisemmin, syödä aamupuuroni Muumipapan muistelmien parissa ja laittaa sitten telkkarin kiinni. Sipaista punaa huuliin ja lähteä kirjastoon. Ja sitten, kun olen opiskellut tehokkaasti muutaman tunnin, pääsen palkitsemaan itseni Factoryn herkkusalaatilla ja Annan hyvällä seuralla, ennen kuin on aika lähteä töihin. Eiköhän se ole hyvä päivä siis huomennakin!

Verkkaisista aamuista saa ja pitääkin nauttia. Mun verkkaiset aamut ovat kuitenkin viime aikoina venyneet verkkaisiksi aamupäiviksi, raukeiksi iltapäiviksi ja uuvahtaneiksi illoiksi. Sohvalla köllöttely ei ole enää mitään itsensä lempeää hemmottelua, jos siitä seuraa stressiä. Pieni ja helläkätinen kurinpalautus on siis ihan paikallaan ennen kuin niitä tekemättömiä hommia kertyy jonoksi asti!

Pus pus, punahuulet! Huulipuna on muuten terveystuote.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Suunnistamisen vaikeudesta

“Don’t feel guilty if you don’t know what you want to do with your life. The most interesting people I know didn’t know at 22 what they wanted to do with their lives. Some of the most interesting 40-year-olds I know still don’t.”
– Kurt Vonnegut


Voi, Kurt, toivon todella, että olet oikeassa. Sitä mukaa, kun minulle on alkanut valjeta, että Tylypahkan kirjeeni ei ole ainoastaan pahasti myöhässä vaan hukkunut postissa, odotan aina vain kuumeisimmin vastausta yhteen kysymykseen: "Mitä haluan tehdä elämälläni?"

Ehkä siihen ei olekaan yhtä vastausta. Eikä se varmasti tule postissa, Elloksen mainosten ja sähkölaskujen välissä. Ehkä on parempi ajatella, että se vastaus voi koska tahansa ilmestyä kulman takaa, ja siihen asti vain elää. Samalla voi vahingossa tehdä juuri niitä asioita, joita haluaa elämällään tehdä. Elämän ei pitäisi antaa pyöriä odottamisen ja etsimisen ympärillä.

Joskus kuitenkin tuntuu, että kävelee ihan väärään suuntaan. Entä jos ne vastaukset löytyisivätkin viereiseltä poikkikadulta, ja minä olen jumissa tällä kadulla niin kauan, että tennarien pohjat kuluvat puhki tai seinä tulee vastaan? Tai entä jos epäilee olevansa väärällä kadulla vielä siinäkin vaiheessa, kun on jo melkein perillä? Siltä minusta juuri nyt tuntuu, kahden vuoden päässä valmistumisesta.

Haluan matkustaa Etelämantereelle, Yhdysvaltojen koillisosaan ja Tshernobyliin. Haluan nähdä syvänmeren kaloja ja bioluminoivia eliöitä. Haluan päästä tutkimaan kiinnostavia hylättyjä paikkoja, kuten huvipuistoja. Haluan matkustaa niin kauas ja niin pitkään kuin missäkin elämäntilanteessa on mahdollista, vielä silloinkin, kun olen ryppyinen. Haluan elää matkalaukkuelämää edes jonkin aikaa. Haluan asua ulkomailla väliaikaisen pysyväisluontoisesti.

Haluan ottaa valokuvia, jotka saavat edes yhden ihmisen haukkomaan henkeään. Haluan kirjoittaa jotakin, joka vaikuttaa edes yhteen ihmiseen. Haluan vielä jonakin päivänä hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen, enkä melkein. Haluan lukea kaikki Batman-sarjakuvat. Haluan kerran toisensa jälkeen hämmästyä elämän ja kuoleman suurista salaisuuksista.

Haluan vaikuttaa asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä. Haluan auttaa niitä, jotka eivät ole yhtä etuoikeutettuja kuin minä valkoisena, eurooppalaisena ja suomalaisena olen. Haluan kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Haluan, että maailma olisi vaikka ihan nano-osan parempi paikka siksi, että minä olen hetken verran vieraillut täällä. Haluan, että minulla on joskus jotain sanottavaa. Jos ei ole, haluan olla tekemättä siitä numeroa. Haluan olla hyvä ystävä. Haluan olla lihavan oranssin kissan omistaja.

Siinähän on jo aika paljon tavoitteita yhdelle elämälle. Välissä pitää varmaankin tehdä jotain oikeita töitä kaiken matkustelun rahoittamiseksi. Vähän ahdistaa myös se, että miten paljon ikinä pystyisinkään tekemään muiden hyväksi, ei se riitä kumoamaan sitä valtavaa hiilijalanjälkeä, jonka moinen pallonpuoliskolta toiselle pyrähteleminen saa aikaan. Mutta hei, nämähän ovat minun unelmiani. Unelmiaan ei pitäisi pelätä, kuten ei myöskään sitä, että ne voivat ajan saatossa muuttua radikaalistikin. Nyt, parikymppisenä sinkkuna haaveilen pitkästä matkasta ilman velvollisuuksia ja sitoumuksia, hetkessä eläen. Viiden vuoden päästä saatankin haaveilla lastenrattaista tai omakotitalosta.

Oikea suunta löytää varmimmin, kun kuuntelee omaa sisäistä kompassiaan. Mikä minulle on tärkeää? Mitä minä arvostan? Kun määränpäästä on jonkinlainen ajatus, voi seuraavaksi pohtia, miten sinne pääsee. Ei ole vain yhtä reittiä, toisia polkuja joutuu kulkemaan kauemmin kuin toisia. Joskus suunta voi vaihtua kesken matkan. Siitä on turha ottaa stressiä. Niin kauan kuin ei omilla valinnoillaan työnnä itseään kauemmas määränpäästä, pääsee lopulta perille. Suunta, se on hyvä olla olemassa, mutta ei sitäkään pidä ottaa liian vakavasti. Minusta ei tule meribiologia tai toimittajaa tai kirjailijaa tai valokuvajournalistia vaan psykologi, mutta mitä sitten. Kyllä niillekin passeja myönnetään.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

On marraskuu...



... ja minusta näkee sen. Vai näkeekö? Marraskuu on vuosi toisensa jälkeen mun vihollinen numero uno: kun ulkona on pimeää, märkää ja kylmää, ei mikään pidä loitolla syksyn mittaan mieleen salakavalasti ujuttautunutta alakuloa. Mutta tarvitseeko sen olla niin? No ei! Viime aikoina on välillä ollut vähän raskasta, myönnetään. Mielessä on käynyt ikäviä asioita, itkettykin on. Meinasin jo heittää pyyhkeen kehään ja painaa itse itseni murheen alhoon: "No niin, nyt se syysmasennus iski. Eiköhän lyödä hanskat tiskiin ja katsota asiaa uudelleen sitten huhtikuussa!" Päätin jo elokuussa, että tänä vuonna en aio vaipua talvihorrokseen. Sen sijaan, että luovuttaisin heti alkuunsa, on siis taisteltava! Uskokaa pois, myös meillä jästeillä on keinoja taistella pimeyden voimia vastaan. Marrasmelankolian torjumiseksi olen puuhaillut viime aikoina mm. seuraavanlaisia juttuja:

Joogahommia. Pääsin Tuulin siivellä tiistaina pitkästä aikaa joogaamaan 38-asteiseen huoneeseen YogaNordicilla, ja voi hyvää päivää, miten kankea ja juminen kroppani joogasta nauttikaan! Ostin vihdoin sen 10 kerran kortin, eli seuraavaa joogatuntia ei tarvitse odotella ihan näin pitkään. Olen tässä välissäkin yrittänyt muistaa venytellä edes jotakuinkin säännöllisesti, ja parhaina päivinä saan sormenpäät melkein lattiaan asti.

Halloween-hommia. Työkaverini S järkkäsi perjantaina Disney Shore -henkiset Halloween-pippalot, joihin ilmestyin kevyesti hutsahtavana Maija Poppasena. Multa löytyi kaapista kaikki asuun tarvittava oikeanlaista sateenvarjoa lukuunottamatta, mutta sateensuojan sijaan Sokokselta lähtikin mukaan uusi kirkkaanpunainen huulipuna... oho! No, mikäs sen parempi tapa tuoda vähän väriä harmaan maiseman keskelle kuin huulipuna! S oli panostanut juhliin oikein kunnolla koristeineen kaikkineen. Salaa rakastan amerikkalaishenkisiä naamiaisia, joten ehkä ensi vuonna järkkään omat Halloween-kekkerit (ja pukeudun Daenerysiksi!). Ellei eräs lokakuun synttärisankari sitten toteuta kauan kytenyttä ajatusta Harry Potter -bileistä, vink vink.

Kirpparihommia. Valitin tässä yhtenä iltana, kuinka mulla ei ole mitään kivoja vaatteita. Yritän säästää rahaa Japanin-reissuun ja karsia pois kaikki turhat ostokset. Nykyään haluan myös panostaa vaatteissa laatuun ja kestävyyteen eri tavalla kuin ennen, enkä siksi anna itseni ostaa kertakäyttövaatteita tai epämukavia keinokuituja. En halua maksaa 30 euroa akryylineuleesta, oli se kuinka kiva tahansa! Nämä ongelmat poistuvat tai ainakin pienentyvät huomattavasti, jos vaatteensa ostaa käytettynä. Kadehdin aina muiden kirppistuuria, sillä musta tuntuu, että itse löydän niin harvoin mitään, mutta taannoinen UFF-vierailuni oli kyllä täysosuma! 25 eurolla uuden kodin löysi peräti kuusi ihanaa neuletta, joista kolmessa materiaali oli villaa ja kolme oli muuten vaan täydellisiä. Olen löydöistäni niin innostunut, että esittelen ne varmasti myöhemmin täällä blogin puolella.

Brunssihommia. Marraskuu ei olisi voinut alkaa mukavammissa merkeissä kuin tällä ystäväporukan kesken järjestetyllä brunssilla. Vaikka olenkin kaikkea muuta kuin kuuluisa jauhopeukalostani, leivoin lauantaiksi sekä leivän että pinaatti-salamipiirakan, jossa yhdistin tämän pohjan ja tämän täytteen. Pöytään katettiin myös raikasta salaattia, jugurttia hedelmien ja marjojen kera, juustoja, mehevä mustikkapiirakka, hempeänvärisiä marenkeja, sydämenmuotoista raakasuklaata ja herkullisia kookospalloja. Hyvä ruoka maistuu hyvässä seurassa vieläkin paremmalta, eikä ihmekään, että jälkikäteen sitä piti muutama tunti Tuulin sohvalla sulatella, ennen kuin tuli mieleenkään liikkua.

Kouluhommia. Tuo sydän ei nyt ihan kuvaa mun tunnelmia, mutta eipä niistä kouluhommista mihinkään pääse kuin tekemällä. Vaikka kuinka tekisi mieli pitää lomaa koko talvikausi (vähän ristiriitaista muuten, että kaikkein eniten panostusta ja työntekoa meiltä vaaditaan juuri siihen aikaan vuodesta, kun sitä on vaikeinta saada itsestään irti), on niitä opintosuorituksia yritettävä kerryttää. Laiminlyönti johtaa mun kohdalla lopulta ahdistukseen, joten yritän taas pitkän tauon jälkeen saada kiinni opiskelurutiineista. Ei sitä tarvitse päiväkausia kirjastossa istuskella, mutta kunhan nyt yrittäisi (edes melkein) joka päivä saada jotain aikaan. Olkoonkin, että homma menee turhan usein, kuten tänään, prokrastinaation puolelle. Viis lausunnosta, mutta tulipahan siivottua!

Tsemppiä marraskuun selättämiseen! ♥