keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Syksyn Suuri Kirjakatsaus

Se on täällä! Lyhyestä virsi kaunis: kokosin epämääräisten ja mahdollisesti harhaanjohtavien otsikoiden alle muutamia kirjoja, joita olen lukenut elämäni aikana ja haluan syystä tai toisesta suositella kaikelle kansalle.

Elämää suurempia seikkailuja

David Mitchell: Pilvikartasto
Perinteisestä lineaarisesta kerronnasta poikkeava ja kirjallisuudenlajeilla taitavasti leikittelevä Pilvikartasto on pohjimmiltaan mukaansatempaava seikkailu ihmisyyteen. Kirjassa kutoutuvat yhteen 1800-luvulla elävän notaarin matkapäiväkirja, nuoren säveltäjän rakkauskirjeet, 70-lukulainen salapoliisikertomus, hulvaton pakomatka lähitulevaisudeen vanhainkodista, Sonmi-451-nimisen kloonin kuulustelunauhalle tallentunut löytöretki omaan tietoisuuteensa ja persoonallisuuteensa sekä tarinankerronnan alkulähteille, suulliseen narratioon, palannut kertomus postapokalyptiseltä ajalta. Mitchellin mestarillinen tarinankerronta koukuttaa, vaikka läpi hahmojen välille läpi teoksen luotu yhteys ja sen merkitys jättäisikin kylmäksi.

Tove Jansson: Muumipapan muistelmat
No kukapa ei rakastaisi Muumeja? Kuten muutkin Muumi-kirjat, on Muumipapan muistelmat paitsi vauhdikas tarina lastenkodista karkaavasta muumista, Merenhuiskeesta ja mekaanisesta härästä, myös täynnä tarkkanäköisiä huomioita tosielämän hemuleista ja mymmeleistä. Janssonin tapauksessa tarkkanäköinen ei ole yhtä kuin kyyninen, vaan myös ihmisluonnon vähemmän mairitteleviin puoliin suhtaudutaan lämmöllä ja ymmärryksellä.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Scifi on minulle vieras genre, mutta kvanttifysiikkaa ja yksityiskohtaisesti rakennettuja kaukaisen tulevaisuuden avaruusyhteiskuntia suoraviivaiseen seikkailuun yhdistävä Kvanttivaras oli mukaansatempaava lukukokemus – siitä huolimatta, että puolet meni yli hilseen. Kvanttivarkaan lukeminen oli kuin tutkimusmatka täysin vieraaseen ja toisilla säännöillä toimivaan maailmaan, ilman sanakirjaa. Oppaana toimii häilyväinen mestarivaras Jean le Flambeur, jonka on löydettävä keino korjata menneisyytensä virheet ennen kuin ne saavat hänet kiinni. Rajaniemi jatkaa tarinaa Fraktaaliruhtinaassa, ja vaikka jatko-osa ei ollutkaan yhtä kiehtova, odotan innolla, että pääsen lukemaan hiljattain ilmestyneen kolmannen osan.

Absurdiuden rajoilla

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Maaninkavaarassa Nousiainen jatkaa esikoisteoksensa Vadelmavenepakolaisen viitoittamalla tiellä: se on sekopäiseksi äityvä kertomus näennäisen tavallisesta suomalaisesta. Maaninkavaaran päähenkilö on keski-isäinen perheenisä Martti Huttunen, jolle kestävyysjuoksu ei ole vain harrastus vaan elämäntapa. Kun Martin poika katoaa laivamatkalla, joutuu tämä suomalainen mies, joka ei puhu eikä pussaa, yhtäkkiä suurten kysymysten eteen. Sen sijaan, että käsittelisi poikansa menetystä, hän lähteekin paikkaamaan Suomen urheilun tulevaisuuteen syntynyttä kestävyysjuoksijavajetta. Martti alkaa valmentaa tytärtään Heidiä, ja valmennustouhu eskaloituu eskaloitumistaan, kunnes johtaa katastrofiin. Hulvattoman valmennusurakan seuraaminen johti yhtäällä nauruun, toisaalla epätoivoon ja lopulta kyyneliin.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Suuri lammasseikkailu on henkilökohtainen Murakami-suosikkini, jossa yhdistyvät kaikki ne jutut, jotka saavat minut palaamaan Murakamin pariin. Suorastaan rakastan Murakamin tapaa tuudittaa lukija seesteisiin ja runollisiin kuvauksiin mitä arkisemmista tapahtumista, kuten ruoanlaitosta tai kävelyretkestä, ja sitten varoittamatta viekoitella tämä astumaan toiseen todellisuuteen. Paitsi suuri, on lammasseikkailu myös vallaton ja koskettava.

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka
Vaaraton harmonikka on värikäs, välillä hyvinkin brutaalilla huumorilla sävytetty kertomus siirtolaisista, jotka monen sukupolven ajan ovat saapuneet Yhdysvaltoihin valoisamman tulevaisuuden perässä. Alunperin 1800-luvun lopulla Sisiliassa valmistettu kaunis harmonikka siirtyy kirjan henkilöltä toiselle viljellen onnettomuutta jokaisella näppäimenpainalluksella. Viihdyttävää tarinankerrontaa, onnellisista lopuista viis.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta
Tosiasioita Suomesta valikoitui Loen kirjoista listalle sattumalta, voisin suositella niistä mitä tahansa. Loen päähenkilöille on tyypillistä naiivi – tai sitten virkistävän mutkaton – tapa suhtautua asioihin, ja teksti muodostuu heidän kiehtovan kummallisesta, mutta tarkkanäköisestä, ajatustenvirrastaan. Kaikki eivät varmastikaan lämpeä Loelle, mutta minä kyllä tykkään. Voisikin pitkästä aikaa lukea!

Klassikoita, jotka eivät saa sinua nukahtamaan

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, aikaan, jolloin ihonväri määräsi aseman yhteiskunnassa ja oikeuden edessä vielä nykyistä näkyvämmin. Kertojana on pikkutyttö Scout, jonka asianajaja-isä ryhtyy puolustamaan raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ahdasmielisen kaupungin puristuksessa. Kuin surmaisi satakielen on viiltävä kertomus rasismista, joka lapsen näkökulmasta näyttäytyy entistäkin käsittämättömämpänä.

Vladimir Nabokov: Lolita
Lolita on yksi lempikirjojani, kuten tästä ylistävästä arviostakin voi päätellä. Vuoroin karmaisevia ja vuoroin runollisia piirteitä saava kertomus Humbert Humbertista ja tämän toivottomasta rakkaudesta nuoreen Doloresiin teki minuun vaikutuksen jo pelkästään Nabokovin ilmiömäisen kirjallisen taituruuden ansiosta. Lolita on nyky-yhteiskunnassakin tarpeellinen muistutus siitä, miten hirviön takana piilee ihminen, useimmiten kärsivä sellainen. Se ei kuitenkaan peitä lyyrisyyteen sitä tosiasiaa, että hyväksikäyttö jättää uhriinsa elämänpituiset jäljet.

John Steinbeck: Eedenistä itään
Joidenkin kirjojen kohdalla on vain hyväksyttävä, että niitä on luettava rauhallisesti, kiirehtimättä, tulosyhteiskunnan paineista huolimatta. Steinbeckin kirjat ovat sellaisia, ja niissä kiireettömyys palkitaan. Olen lukenut Steinbeckiltä lähemmäs kymmenen kirjaa ja pitänyt niistä kaikista, mutta Eedenistä itään on suosikkini. Se kuvaa kirjavia ihmiskohtaloita uneliaassa kaupungissa kauniissa Salinasin laaksossa. Laakso on kuin Eedenin puutarha, kunnes paha pääsee livahtamaan sen porteista sisään. Kuten Raamatussa, myös Steinbeckin mestariteoksessa pahuus saapuu naisen, Cathyn, hahmossa. Vaikka Cathy kylvää taakseen surua ja tuskaa missä ikinä kulkeekin, hänen kohtalonsa on yksinäisyydessään kuitenkin kaikkein traagisin. Oman tulkintani mukaan Steinbeck päätyy samaan lopputulokseen kuin minäkin: ihminen on liian monisyinen luento, jotta hänet voisi leimata puhtaasti pahaksi tai hyväksi.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Eräs ystäväni rakastaa tätä kirjaa ja suositteli aikoinaan mullekin, mutta pitkään oli vaan että nääh. Venäläinen klassikko, jotain kuivaa ja käsittämätöntä Dostojevskia kuitenkin. Onneksi lopulta tartuin kirjaan, sillä olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien aivan myyty. Saatana saapuu Moskovaan on mieletön kaikissa sanan mahdollisissa merkityksissä. Kukapa ei rakastaisi marinoituja herkkusieniä syövää kissaa?

Victor Hugo: Kurjat
Samainen ystäväni on raskaan sarjan Hugo-fani, ja kun hän viimein sai minut suostuteltua katsomaan musikaalista sovitetun elokuvan, oli minun pakko tarttua heti perään kirjaankin. Vaikka lyhennetyssäkin versiossa on lähemmäs 1000 sivua ajoittain raskastakin tahkottavaa, tiesin jo parin sivun jälkeen, että tästä tulisi yksi lempikirjoistani. Eeppistä, todella eeppistä, sydänverellä kirjoitettua. Kymmeniä sivuja jatkuvat kuvaukset Napoleonin sodista sekä Cosetten ja Mariuksen imelät puppy love -kohtaukset saivat minut kyllä välillä haukottelemaan, mutta en siitä huolimatta meinannut malttaa laskea kirjaa näpeistäni. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että kun takakannen on pitkän luku-urakan jälkeen päätteeksi lyönyt kiinni, mielen valtaa tyhjyys ja kaiho – ja samalla tunne siitä, että juuri näin sen pitikin mennä.

Mysteerejä

Donna Tartt: Pieni ystävä
Tarttin Jumalat juhlivat öisin on saanut laajalti tunnustusta ja saa sitä minultakin, mutta koen Pienen ystävän itselleni läheisemmäksi monestakin syystä (joista yksi on se, että JJÖn luin jo monta vuotta sitten, Pienen ystävänä tänä syksynä). Kuten Leen Kuin surmaisi satakielen -teoksessakin, myös tässä lapset joutuvat yhtäkkiä kohtaamaan suuria, pahoja asioita, joita monen aikuisenkin on mahdoton käsitellä. Tarina alkaa, kun pikkuvanha Harriet päättää ryhtyä selvittämään isoveljensä murhaa. Pieni ystävä ei ole kovinkaan tyydyttävä, mikäli sitä lähestyy murhamysteerinä tai salapoliisikertomuksena. 'Mysteeri' viittaa pikemminkin kasvamisen, pahuuden, surun, aikuisuuden ja elämän salaisuuksiin. Nautin sekä pohdiskelevista ja pölyntuoksuisista suvantojaksoista että karmean intensiivisistä kohtauksista, jotka saivat pureskelemaan kynsinauhoja ja kääntämään sivun toisensa perään.

Peter Høeg: Lumen taju
Lumen taju lumosi minut jännittävällä juonellaan ja kuvauksillaan Grönlannin jyrkästä jäisestä maisemasta. Myös tässä kauniisti kirjoitetussa kirjassa lähdetään selvittämään pienen pojan murhaa ja sotkeudutaan lopulta paljon syvempiin vesiin.

Ian McEwan: Sovitus
No, ei tämäkään ihan perinteinen mysteeri ole, mutta sopi parhaiten tämän otsikon alle. Päästän itseni helpolla ja lainaan röyhkeästi takakansitekstiä: "Briony oli kolmentoista, kun hänen elämänsä lakkasi olemasta yksinkertaista. Hän pääsi osalliseksi lastenhuoneen ulkopuolisen maailman suuresta draamasta." Kirjan ensimmäinen osa on kuvaus suuren draaman käynnistävistä tapahtumista Brionyn silmin, toinen inhimillisen erehdyksen seurauksista. Pidin erityisesti ensimmäisestä osasta, jossa McEwan on tavoittanut onnistuneesti lapsen tavan käsittää maailmaa ja paikata aukkoja omassa ymmärryksessään.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Vaikka Agatha Christien luoman belgialaisen mestarietsivän ihailijakuntaan kuulunkin (tai ehkä juuri siksi), suhtauduin uuteen Poirot-dekkariin aluksi skeptisesti. Pakkohan sille oli kuitenkin antaa mahdollisuus, kun sattui olemaan sopivasti tyrkyllä lähikirjaston bestseller-hyllyssä. Ja ihan kelpo viihteeksi (ja ennen kaikkea pehmeäksi laskuksi viime aikoina vähemmälle jääneen lukemisen pariin) se osoittautui! Poirot oli oma mahtipontinen itsensä: viikset ojossa ja itsetunto enemmän kuin kohdillaan. Belgialaisen aisaparina sähläsi ihanan Hastingsin sijaan jokseenkin mitäänsanomaton Edward Catchpool, jonka kautta tarinaan oli ilmeisesti yritetty saada jotain syvällisempiäkin sävyjä (siinä mitenkään mainittavasti onnistumatta). Suomennos oli paikoin valitettavan kehno (erityisesti vuorosanat saivat minut välillä pudistelemaan päätäni), eikä Hannah muutenkaa tavoittanut Christien dekkarien tunnelmaa. Mysteeri, vaikka loppujen lopuksi (tai pikemminkin loppujen loppujen loppujen lopuksi) liiankin venytetty ja vanutettu, piti otteessaan ja oli tyylilajille uskollisesti kaikista annetuista vihjeistä huolimatta mahdoton selvittää – kenelle tahansa muulle kuin Poirotin harmaille aivosoluille!

Muilla mailla vierahilla

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Viime aikoina "Venäjä" on ollut kaikkien huulilla, mutta harva jaksaa muistaa, että valtavasta naapurimaastamme löytyy muutakin kuin Putin ja sen maailmanvalloitusaikeet. Hytti nro 6 on kurkistusikkuna venäläiseen sielunmaisemaan, vaikka suurin osa siitä kiitääkin matkan aikana ohitse häviävän nopeasti. Liksomin kieli on hengästyttävän intensiivistä ja elävää ja tasapainottelee taitavasti rujon ja kauniin välillä – just the way I like it.

Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kirja, joka inspiroi minua ostamaan lentoliput Japaniin. Se kertoo 38-vuotiaan, elämäänsä jumahtaneen Mian matkasta Kiotoon, Heian-kauden Japaniin ja omaan itseensä oppaanaan 1000 vuotta sitten elänyt hovinainen, feministi ja kirjailija Sei Shonagon. Joskus matka itsessään voi olla niin merkityksellinen, ettei haittaa, vaikka päämäärä unohtuisi kokonaan.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
En yhtään ihmettele, että suomalaiset rakastavat Sinuhea. Se on kiehtova, mukaansatempaava, eksoottinen, mahtipontinen, ajatuksia herättävä ja laajuudestaan huolimatta helppolukuinen klassikko. On muinainen Egypti, profetioita, kuolemattomia lausahduksia, rakkautta ja suuria kohtaloita. Aina yhtä ajankohtaista vertauskuvallisuutta unohtamatta.

Kohtaloita

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Finlandia-palkittu Jää kertoo nuoresta, kirkasotsaisesta papista, joka muuttaa perheineen pienelle, eristyneelle saarelle Ahvenanmaan hujakoille. Lundberg kuvaa saarelaisten elämänmenoa, ajatuksia, haasteita ja iloja tarkkanäköisesti ja ymmärtäen. Keskiössä on papin perhe sekä joukko muita, erilaisuudessaan ja aitoudessaan rakastettavia henkilöhahmoja. Saaristolaiselämän haasteista huolimatta kaikki on niin hyvin ja idyllistä, että lukija alkaa odottaa jotain ikävää tapahtuvaksi. Ja kun se sitten tapahtuu, eivät ainakaan minun silmäni pysyneet kuivina.

Monika Fagerholm: Diiva
Fagerholm tekee kielellä taikatemppuja, jotka ihastuttavat yhtä ja joita toinen pitää tekotaiteellisina. Minut Diiva lumosi, moni muu on jättänyt sen kesken. 13-vuotias päähenkilö on valloittava ja hämmentävä sekoitus Lolitaa, Peppi Pitkätossua ja suurta filosofia. Todellisuuden ja kuvitelman rajat sekoittuvat ja liudentuvat toisiinsa kuin vesivärimaalauksessa.

Delphine De Vigan: Yötä ei voi vastustaa
De Viganin äiti Lucile on tehnyt itsemurhan, ja kirjailijalle omin keino käsitellä tapahtunutta on suvun vastusteluista huolimatta kirjoittaa. Ja hyvin De Vigan on sukupolvien yli kurottavan, traagisen perhekronikan kirjoittanutkin. Romaani ei ole Lucilen tai Delphine-tyttären elämänkerta siinä mielessä, että se dokumentoisi kohta kohdalta sen, mitä on tapahtunut: tosiasioita tärkeämpiä ovat niiden väliin jäävät tunnelmat, asianomaisten ajatukset ja vaikutelmat. Se on surullinen ja kitkerä kertomus, täynnä lukittuja ovia ja luurankoja niiden takana.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Seitsemännen portaan enkeli teki minuun vahvan vaikutuksen, kun pari vuotta sitten kotiutin sen eurolla Fidasta. McCourt kirjoittaa köyhyyden, kurjuuden ja katolilaisuuden varjostamista varhaisvaiheistaan New Yorkissa ja Irlannissa mukaansatempaavasti, itseironiaa ja mustaa huumoria säästelemättä. Loan, jonka kuvaamisessa McCourt ei sanoja pihistele, keskelle paistaa kuitenkin aurinko, ja monet Frankin ajatukset ja kokemukset ovat lapsuudesta tuttuja meille kaikille siitä huolimatta, että välissä on yli puoli vuosisataa. Se mikä ei tapa, vahvistaa, pitää Frankin kohdalla paikkansa: vastoin kaikkia odotuksia hän selviää lapsuudestaan, tuberkuulosista ja liian varhain langenneesta roolistaan perheen elättäjänä. Sinnikkäästä ja älykkäästä pojasta kasvaa nuori mies, joka kirjan lopussa muuttaa unelmiensa perässä takaisin Yhdysvaltoihin. Frankin tarina jatkuu vielä kahdessa kirjassa: Amerikan ihmemaassa ja Liitupölyä. Luin Seitsemännen portaan enkelin alkuperäiskielellä (Angela's Ashes) ja ihastuin McCourtin yksinkertaiseen, tajunnanvirtaa muistuttavaan mutta tarkkanäköiseen ja elävään kirjoitustyyliin.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Atwood on yksi suosikkikirjailijoitani: minua kiehtoo hänen tapansa yhdistää realismi ja fantasia niin saumattomasti ja selittelemättä. Orjattaresi kertoo lähitulevaisuuden dystopiasta, Gileadin tasavallasta, jossa hallitsee äärimmäisen konservatiivinen, Vanhasta Testamentista lakinsa ja arvomaailmansa ammentava hallitus. Tässä uudessa maailmassa naisilta on riistetty käytännössä kaikki oikeudet (esimerkiksi oikeus lukea), ja ihmiset on jaettu luokkiin sen mukaan, mikä on heidän asemansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa. Päähenkilö on jalkavaimo, jonka tehtävä on tuottaa lapsia Komentajalle ja hänen Vaimolleen. Uusi yhteiskunta avautuu lukijalle hänen silmiensä kautta yhtä aikaa kiehtovana ja kauhistuttavana. Äärimmäisen asetelmansa avulla Orjattaresi tuo esiin monia ongelmia, jotka liittyvät naisen ja vähemmistöjen asemaan sekä fundamentalismiin myös meidän yhteiskunnassamme. Atwoodin kirjoitustyyli (jonka olen huomannut kärsivän monissa suomenkielisissä käännöksissä) vetoaa minuun: se on väkevää ja kaunista olematta yliampuvaa tai koukeroista.

Lukeutuuko teidän suosikkeihinne samoja kirjoja? Löysikö joku näistä jo tiensä kirjastokassiin? Toivotan kaikille erinomaisia lukuhetkiä tälle syksylle! ♥

5 kommenttia:

  1. Murakamin Suuri lammasseikkailu on tosi hyvin, samoin tuo Kuin surmaisi satakielen (joka pääs mun vuoden top5-listalle!). Tuon Lumen tajun luin justiin pari päivää sit, oli kyllä hyytävä kirja sanan kirjaimellisessakin merkityksessä :D

    Nää kirjasuositukset on ihania, mulla onkin ollut ikävä Kirjavia Keskiviikkoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noi on kyllä kaikki mun ihan lemppareista lemppareimpia! Kiva kuulla, että vinkeille on käyttöä. :) Mä tykkäisin kirjoittaa vaikkapa ihan jokaisesta lukemastani kirjasta, mutta koen jostain syystä kirja-arvostelujen kirjoittamisen kauhean vaikeaksi. :D Kirjallisuusesseitä varmaan vääntäisin ihan ilolla, jos olisi aikaa, haha.

      Poista
    2. Haha, mulla on tota varten erillinen kirjablogi :D Kirjotan sinne joka kirjasta ja joskus väännän jotain esseentapaistakin jos inspiraatiota riittää! Tosin en koe että olisin mikään pätevä kriitikko tai arvostelija, se on vaan sellanen mun lukupäiväkirja.

      Poista
  2. Nykyään ehdin/jaksan lukea romaaneja vain vähän ja aina kun menen kirjastoon seison siellä vaan ihan uunona, että minkähän sitä näsitä nyt siis lainaisi - tosi kiva siis saada lukuvinkkejä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon ollut niin monta kertaa samassa tilanteessa! Toivottavasti näiden vinkkien avulla löytyy mieluisaa luettavaa. :) Mulla onneks lukumotivaatio on parantunut sitä mukaa, kun opintojen puolesta on tenttiin lukeminen vähentynyt. Ja nyt en sitten osaakaan enää sitä tenttiin lukemisen jaloa taitoa!

      Poista