torstai 23. lokakuuta 2014

Maalla on edelleen mukavaa

"Ja sitten täällä aletaan myydä jäätelöä ja makkaraa ja ties mitä, ja meidät merkitään kartalle!"
Muumipappa


Olen istuskellut ilmalämpöpumpun alla pitkät villasukat ja maailman lämpimimmät trikoot eli kalsarit jalassa. Juonut teetä ja viiniä, syönyt kalakeittoa ja suklaasuukkoja, antanut vohvelipohjan isille. Tehnyt pitkän kävelylenkin metsässä, pikkupakkasta ja auringonpaistetta hengitellen. Olen tehnyt kunnianhimoisista suunnitelmista huolimatta laiskanpuoleisesti koulujuttuja ja lukenut loppuun kaksi kirjaa, joista toisen ihan äsken. Se oli Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja se oli oikein valloittava kirja. Olen iloinen, että osasin nauttia sen ihanuudesta ajoittaisesta ärtymyksestä ja kärsimättömästä huokailusta huolimatta. Kirjastoon menin nöyränä ja lakki kourassa, sillä edellinen lainani odotteli kotiinpääsyä kaksi kuukautta kirjahyllyssäni Helsingissä. Vahingosta viisastuneena lainasin vain kaksi pientä kirjaa, vaikka Donna Tarttin aitopaikalle nostettu Tikli houkuttelikin. Hyvä minä!

Olen miettinyt muutosta. Sitä, miten pidämme tiettyjä asioita muuttumattomina. Maaseutua nyt esimerkiksi. Aina kun käyn kotona totean, että minä olen muuttunut niin paljon ja täällä ei mikään. Tunnen vähän ylpeyttä, vähän omahyväisyyttäkin tästä saavutuksestani. Jos jotain muutoksia huomaan, niin yleensä vain sen, mikä on poissa. Pikkuveljen tyhjän huoneen (uskomatonta, että se on muka jo iso ja muuttanut pois kotoa), kynityn metsän ja kaivinkoneet koulunpihalla. Nekin ovat minulle viime kädessä vain merkkejä siitä, että minä olen muuttunut, kasvanut ja mennyt eteenpäin. Mutta jos asiaa oikein ajattelee, tajuaa, että koko ajanhan täällä muututaan, kaikki ja ihan joka ikinen. Ihmisiä syntyy, sairastuu, parantuu, kuolee, eroaa, yhdistyy. Minä en vaan tiedä siitä mitään. Tänne on tullut Hesburgerkin, ja jos se ei ole iso muutos, niin sitten en kyllä tiedä, mikä on!

aamari
Olen syönyt aamupalaksi kaurapuuroa, niin kuin joka ikinen aamu.


Olen ajatellut myös aikuistumista. Nuorena ajattelin, että minusta tulee aikuinen, kun täytän 18. Ei tullut, ja olen odottanut siitä pitäen. Olen yrittänyt keksiä tuntomerkkejä aikuisuudelle ja törmännyt joka ikinen kerta samaan seinään: aikuisetkin valehtelevat, ovat itsekkäitä, pikkumaisia ja ymmärtämättömiä. Aikuiset ovat yhtä lyhytnäköisiä, jääräpäisiä ja lapselliseen kiukutteluun taipuvaisia kuin teinitkin. Mitä se aikuisuus sitten on, jos sillä ei ole mitään tekemistä järjen, ymmärryksen, empatian tai levollisuuden kanssa? Se voi ihan hyvin olla sitä, että lähtee lenkille 80-luvun verkkareissa ja punaisessa lääkefirman mainosanorakissa eikä ole moksiskaan. Tai alkaa haaveilla Kastehelmi-astioista.

Olen myös kirjoittanut silmät punaisina postausta kuvankäsittelystä – siitä tulikin vähän isompi projekti kuin alunperin ajattelin. Toivon, että siitä on hyötyä edes jollekin, kun se tässä lähiaikoina näkee päivänvalon! (Tai pilkkopimeässä ilmestyksenomaisesti hohtavan läppärinruudun valon.)

aurinko

2 kommenttia:

  1. Helbert! Tuu jo takas tänne kotiin, tahon sun kans joogaan ja kävelylle ja raakasuklaabileisiin (aika aikuismaisia haluja eiks?) <3 Kiitos kun kirjotat kuvankäsittelypostausta, mutta älä nyt sentään lomaa siihen tuhlaa, varsinkaan niin että silmätkin kärsii. :( Mä lupaan lukea antaumuksella ja imea oppeja itseeni, oon ihan tunari siinä hommassa. :D Pusihali

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohta tuunkin jo! :) <3 Kieltämättä aika aikuismaisia haluja, näen jo itseni kolmikymppisenä Kalliossa joogaamassa raakasuklaan voimalla! Haha, eikä ku kyllä mä nautinkin siitä kirjottamisesta! Törmäsin taas tähän mun all or nothing -mentaliteettiin ku pitää kaikki selvittää perinpohjasesti vaik tarkotus oli vaan heittää pari vinkkiä kehään. :'D Mut just jees ku opin itekin samalla uutta, kun joudun tarkisteleen asioita, etten puhu puuta heinää!

      Poista