perjantai 24. lokakuuta 2014

Vinkkejä kuvankäsittelyyn (Gimp, Photoshop, PaintShop Pro)

Visuaalisesti miellyttävää blogia on miellyttävä lukea, vaikkei hyvin kirjoitettu blogiteksti välttämättä kuvia kaipaakaan. On jokaisen oma asia, kuinka paljon blogikuvitukseen haluaa panostaa. Valokuvaus on kuitenkin hauska harrastus, eikä jälkikäsittelyynkään mene aikaa, kun käytössä on hyvä ohjelma ja hallussa perusasiat.

Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että en ole enkä kuvittelekaan olevani mikään kuvankäsittelyn mestari. Vaikka olenkin käyttänyt Photoshopia vuosia, on valtaosa sen monista toiminnoista varmasti edelleen minulle hämärän peitossa. Sen, minkä olen oppinut, olen oppinut erilaisia tutoriaaleja lukemalla ja ennen kaikkea kokeilemalla. Aiemmin väsäsin paljon erilaisia web-grafiikoita (esim. Tuulin blogin otsikkokuva), mutta valokuvien käsittelystä innostuin todella vasta pari vuotta sitten, kun innostuin muutenkin valokuvaamaan enemmän.

Tarkoitukseni ei ole perehdyttää ketään kuvankäsittelyn perusteisiin. Siihen minulla ei ole aikaa eikä tietopohjaa. En myöskään aio läpikotaisin selostaa, miten GIMPiä tai Photoshopia käytetään tai mistä mikäkin toiminto löytyy – googlettamalla löytyy satoja perusteellisia oppaita, jotka aloittavat siitä, miten kuvatiedosto avataan. Sen sijaan jaan muutaman vinkin, joilla olen itse päässyt alkuun ja eteenpäin. Vastaan tietenkin mielelläni myös kaikkiin kysymyksiin, joihin vain osaan.

Mikä sen ohjelman sitten pitäisi olla?

Mulla on käytössä Photoshop CS4, mutta koska kuvankäsittelyohjelmat maksavat (tosin Adobe on ison könttäsumman sijaan siirtynyt kuukausimaksulliseen lisenssiin, millä on omat hyvät ja huonot puolensa), päätin ihan vain tätä postausta varten ladata ilmaisen GIMPin. Yllätyin todella positiivisesti GIMPin monipuolisista ominaisuuksista! Käyttöliittymä voi vaikuttaa ensin alkuun sekavalta, jos ei ole aiempaa kokemusta vastaavista ohjelmista. Valikot ovat ainakin Photoshopin käyttäjästä vähän omituiset ja täysin sama toiminto näyttää löytyvän monesta kohdasta, mutta kun kerran oppii, mistä mitäkin löytää, on käyttäminen sujuvaa. Yhtä vakiokikkaa lukuunottamatta pystyin toistamaan kaikki Photoshop-maneerini GIMPillä. Äkkiseltään (siis muutaman tunnin käytön jälkeen) keksin vain yhden merkittävän eron, joka nostaa Photoshopin GIMPin yläpuolelle: GIMPistä puuttuvat säätötasot. Lyhyen tutustumisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että GIMP on erittäin varteenotettava, ilmainen vaihtoehto maksullisille kuvankäsittelyohjelmille.

Valtaosan tämän postauksen kuvista olen käsitellyt GIMP 2.8:lla. Kaikki vaiheet onnistuvat myös Photoshopilla sekä oletettavasti PaintShop Prolla. PSP:tä olen käyttänyt viimeksi jotakuinkin 10 vuotta sitten, mutta ainakin silloin ohjelmasta löytyivät pitkälti samat ominaisuudet kuin Photoshopista.

Miksi jälkikäsitellä valokuvia? Eikö olisi parempi opetella ottamaan jo valmiiksi hyviä kuvia? Eikös kuvankäsittely ole vähän huijausta?

Optimaalisissa olosuhteissa säädät kuvan valotuksen ja tarkennuksen täydellisesti kohdilleen jo kuvaa ottaessa. Olosuhteet eivät kuitenkaan useimmiten ole optimaaliset: yleensä kuva ylivalottuu tai alivalottuu ainakin joiltain osin. Kauniina kesäpäivänä, kun taivaalla ei näy pilvenhattaraakaan, joutuu usein tekemään kompromisseja valotuksen suhteen: joko taivas palaa puhki tai kohde alivalottuu. Kolmiulotteinen todellisuus tallentuu kameraan aina kaksiulotteisena – tosiasia, jota taitavinkaan valokuvaaja ei voi kumota. (Tästä voisi jatkaa filosofisesti siihen, kuinka ihmissilmäkin näkee todellisuuden kaikkea muuta kuin objektiivisesti.) Mielestäni valokuvan arvo ei olekaan valokuvassa itsessään vaan sen välittämässä kokemuksessa, tunteessa, ajatuksessa, muistossa tai tarinassa. Kuvankäsittely on tapa vahvistaa ja ilmaista näitä merkityksiä, valokuva on materiaali siinä missä öljyvärit tai savi. Useimmissa tilanteissa tietenkin riittää, että kuva näyttää mahdollisimman hyvältä tai välittää tarpeeksi hyvin sen, minkä näimme.

Minne muualle sitä informaatiota katoaa?

Kuten todettua, informaatiota katoaa väistämättä, kun kolmiulotteisesta näkymä muutetaan pikseleiksi kameran kuvakennolle. Informaation katoaminen jatkuu kuvanottovaiheessa, jos kuvat tallentuvat JPEG-tiedostoiksi. JPEG on menetelmä, jolla kennolle tallentunut informaatio pakataan tiiviimmäksi: vain olennainen, kuvaajan asetuksista riippuva informaatio (esim. valkotasapaino) tallentuu, muu hävitetäään. Suurin osa kuvaa tietämättään tai vapaasta tahdostaan JPEG-kuvia, sillä ne vievät paljon vähemmän tilaa. JPEG-kuva on myös helppo: sen voi ladata sellaisenaan vaikkapa Facebookiin. Sen voi avata jopa Paintilla! JPEG-kuvan jälkikäsittely on kuitenkin rajallista, sillä siihen on tallentunut vain osa kaikesta kennon informaatiosta. Vaihtoehtona on kuvata RAW-kuvia, jolloin kaikki kennon tiedot tallentuvat ja jälkikäsittelyssä on mahdollista kaivaa esiin esimerkiksi oikeanlainen valotus. JPEG-kuvassa esimerkiksi valkoisiksi palaneet (eli ylivalottuneet) tai mustat pikselit eivät sisällä sellaista informaatiota, jota kuvankäsittelyohjelmalla voisi muokata. Vaikka RAW-kuviin siirtyminen houkuttelisikin, olen osaksi laiskuuttani kuvannut vain ja ainoastaan JPEG:tä. Epäonnistunutta (esim. yli- tai alivalottunutta) JPEG-kuvaa ei pelasta mikään, mutta jos valotuksen suhteen on onnistunut edes kohtalaisesti ja tarkennuskin on kunnossa, on JPEGissä mielestäni ihan tarpeeksi pelivaraa minun käyttööni.

Miltä sen käsitellyn kuvan sitten pitäisi näyttää?

Sinä päätät! Yleisesti ottaen kuva kuin kuva näyttää paremmalta, kun sen valotusta korjataan hieman, kontrastia ja värien intensiteettiä parannetaan aavistuksen verran ja kun kuva on terävä. Olennaista on myös käyttötarkoitukseen sopiva koko. Kaikki muu on sinun käsissäsi: jotkut pitävät epätodellisen kirkkaista väreistä, jotkut voimakkaasta terävöityksestä, jotkut tietynlaisesta värimaailmasta. Hauskuus tulee juuri siitä, että on vapaus valita. Let's do it!

I. Muutama perusasia

lissabonalkup lissabonfinal


Meillä on kuva, jossa ei ole mitään silmiinpistävästi vialla (score!!!!) Sellaisia kuvia on nopea ja helppo (joskin vähän puuduttava) käsitellä. Nämä pienet korjaukset tai ehostukset teen käytännössä kaikille valokuvilleni ennen julkaisua. (Tässä tapauksessa tuo Jälkeen-kuva on kyllä makuuni vähän turhankin voimakaskontrastinen ja kirkas, mutta kun GIMPistä nyt puuttuivat ne säätötasot, en jaksanut hienosäätää.)

1. Valotuksen korjaus Käyrät (Curves) -toiminnolla. Kuva on ihan ookoo, mutta kuitenkin vähän tunkkainen. Ei ihan välity se Lissabonin sininen taivas ja kirkas, porottava aurinko, joka sai värikkäiksi maalatut seinät hehkumaan. Käyrien käyttäminen voi aluksi vaikuttaa hankalalta mutta ei sitä ole (ja avaan sitä hieman myöhemmin). Valotusta voi korjata myös Kirkkaus/Kontrasti (Brightness/Contrast)- tai Tasot (Levels)-toiminnoilla. Kirkkaus/Kontrasti on hyvin karkea työkalu, mutta tällaisessa kuvassa senkin avulla pääsee hyviin lopputuloksiin, jos ei halua vaivata itseään. Tavoitteena on joka tapauksessa paitsi saada kuvan yleisilme valoisammaksi, myös korostaa eroa kirkkaiden ja tummien sävyjen välillä. Näin luodaan sitä syvyysvaikutelmaa, joka kaksiulotteisessa kuvassa on kadonnut.
HOX! Jos käytössä on Photoshop, säätöjä ei kannata tehdä suoraan alkuperäiseen kuvaan vaan käyttää aina säätötasoja.

2. Kuvan koon muuttaminen. Kun kuvaa pienennetään, sen sisältämä tieto tiivistetään entistä harvempiin pikseleihin, mikä jälleen kerran hävittää valtavan määrän informaatiota. Kuva kannattaakin skaalata haluttuun kokoon vasta sitten, kun olet siihen tyytyväinen – mutta kuitenkin ennen terävöitystä.

3. Terävöitys. Sekä GIMPistä että Photoshopista löytyy useampia tapoja terävöittää kuvaa. Itse käytän harhaanjohtavasti nimettyä Epäterävää maskia (Unsharp Mask). Toiminnon kautta terävöitys tehdään Sädettä (Radius), Määrää (Amount) ja Kynnystä (Threshold) säätämällä. Lyhyesti: säde määrittää, kuinka kauas ääriviivasta terävöitys ulottuu; määrä kertoo, kuinka paljon terävöitetään; ja kynnysarvosta riippuu, millainen sävyero kahden pikselin välillä on oltava, jotta terävöitys tehdään näille pikseleille. Itse lähden yleensä liikkeelle siitä, että jos kuvassa on paljon yksityiskohtia (esim. kaupunkimaisema), Säde kannattaa pitää hyvin pienenä. Makrokuvissa isommat Säteen arvot näyttävät yleensä hyvältä. Kokeilemalla ja esikatseluikkunaa tarkkailemalla pääsee pitkälle! GIMPissä arvot käyttäytyvät eri tavalla kuin Photoshopissa, ja näistä tulikin omaan makuuni vähän liian terävöitettyjä. GIMPin Epäterävä maski -työkalun jälki on kuitenkin mielestäni oikein hyvä.

4. Tallentaminen. Tätä ei kannata unohtaa! Korkealaatuinen JPEG on hyvä tiedostomuoto esim. blogikäyttöön. Jotkin kuvat, kuten esimerkiksi blogini otsikkokuva, vaativat kuitenkin toisenlaista tiedostomuotoa, häviötöntä PNG:tä. Kuvassa valkoisena näkyvä alue on oikeasti tyhjiä pikseleitä, mutta jos tallentaisin kuvan JPEG-muodossa, tyhjät pikselit täyttyisivät esimerkiksi valkoisella tai mustalla, mikä näyttäisi pahalta värillisellä tai kuviollisella taustalla.

Tässä vielä esimerkki kuvasta, jonka olisi ihan hyvin voinut julkaista sellaisenaan. Pieni jälkikäsittely kuitenkin tehostaa sinisten mustikoiden ja keltaisen kupin kaunista kontrastia ja mustikoiden herkullisen näköistä vahapintaa.

mustikatalkup mustikatfinal


II. Alivalottunut kuva

porvooalkup porvoofinal


Tämä on melko tyypillinen tilanne mun muistikortilla: alivalotus. Aurinko paistaa kirkkaasti mutta matalalta, ja iso valkoinen kirkko jää ikävästi varjoon. Tilannetta voidaan lähteä korjaamaan usealla tavalla, joista kaksi esittelen tässä.

porvookk
1. Kirkkaus/Kontrasti
Karkein ja helppokäyttöisin työkalu valotuksen korjaukseen. Kuten nimikin jo kertoo, työkalulla voidaan vaikuttaa kuvan kirkkauteen ja kontrastiin. Kirkkautta nostettaessa kuva haalistuu, joten samalla on nostettava myös kontrastia. Kuten näkyy, lopputulos on ihan siedettävä. Työkalu on kuitenkin aivan liian karkea tilanteisiin, joissa on selkeästi yli- tai alivalottuneita alueita – tai molempia samassa kuvassa.

porvookäyrätsävyt

2. Käyrät
No niin, ensimmäinen yritys havainnollistaa Käyrät-työkalun käyttöä! Siinä missä Kirkkaus/Kontrasti-työkalussa on vain kaksi liukuvalitsinta, Käyrät-työkalulla päästään käsiksi kuvan kaikkiin sävyalueisiin. Sen avulla voidaan korjata paitsi valotusta, myös värivirheitä. Säädin-ikkuna voi näyttää pelottavalta, mutta alkuun pääseminen on helppoa.

Taustalla näkyvä harmaa hässäkkä esittää kuvan sävyjakaumaa. Säätäminen tapahtuu liikuttelemalla käyrää, eli tuota mustaa paksua viivaa. Periaate on, että kun käyrän pistettä nostetaan keskisuoran yli tietyssä sävyjakauman kohdassa, nämä sävyt kirkastuvat. Pistettä laskettaessa sävyt tummenevat. Käyrän muoto takaa sen, että muutokset tapahtuvat kuvassa asteitain ja liukumalla, eikä sävyalueiden välille synny jyrkkiä eroja.

Aloitan tasaamalla käyrän päät niin, että musta piste eli käyrän alin piste (alkutilanteessa äärimmäisenä alavasemmalla) alkaa samasta kohdasta kuin sävyjakauma. Jos samanlainen rako olisi myös käyrän toisessa päässä, siirtäisin samaan tapaan valkoista pistettä. Seuraavaksi olen vääntänyt käyrän hyyyyvin loivan S-kirjaimen muotoiseksi tarttumalla ensin yhdestä pisteestä sävyjakauman tummassa (eli vasemmanpuoleisessa) päässä ja laskemalla sitä aavistuksen alaspäin. Vastaavasti sävyjakauman kirkkaassa päässä olen nostanut pistettä aavistuksen ylöspäin. Yleensä vielä pullistan käyrää keskisävyjen kohdalta (eli keskeltä) hieman kohti vasenta ylänurkkaa – siis kirkastan keskisävyjä. Näinkin nopean käsittelyn jälkeen kuva näyttää paitsi valoisammalta, myös syvemmältä. (Kuvassa olen tehnyt myös pientä värikorjailua, mutta mennään siihen myöhemmin.)

III. Yksittäisen kuva-alueen valotuksen korjaaminen

joogaalkup joogafinal


Pastellinsinistä taivasta kirjovat maalaukselliset pilvet, ja maisema heijastuu kauniisti vedenpinnasta. Mymmeli tuossa keskellä kuvaa on kuitenkin vähän ikävästi varjossa. Mikäli lähtisimme nyt kirkastamaan sävyjä Kirkkaus/Kontrasti-toiminnolla, taivas palaisi nopeasti puhki. Kuten edellä todettu, Käyrät-toiminto mahdollistaa huomattavasti hienovaraisemman säätämisen.

käyrät


Ennen kuin muutetaan entistä pahemmin varjoon jääneen Mymmelin ilmettä valoisammaksi, luodaan nopea katsaus Tasoihin. Tasot ovat kuvankäsitellyohjelmien tärkeintä antia. Kun avaat kuvan kuvankäsittelyohjelmassa, näet sen yhtenä tasoista. Tämän alkuperäisen kuvatason päälle on mahdollista luoda uusia ja taas uusia tasoja, jotka voivat olla esimerkiksi kuvatason kopioita, säätötasoja, uusia kuvatasoja, tyhjiä tasoja tai jollakin värillä täytettyjä tasoja. Tasoja voi poistaa, järjestää uudelleen tai niiden läpinäkyvyyttä voi muuttaa. Päällimmäisin taso vaikuttaa aina kaikkiin sen alapuolella oleviin. (GIMPistä puuttuvien säätötasojen lisäksi) käytän yleensä seuraavanlaisia tasojen ominaisuuksia: tason kopiointi, tason sekoitustila ja tasomaskit.

joogataso


Aloitamme luomalla uuden tason, jonka täytämme valkoisella värillä. Oikealla on Taso-ikkuna, jossa ovat allekkain luomamme valkoinen taso sekä kuvataso. Sellaisenaan uusi tasomme peittää alleen kuvatason ja kuva näyttää, no, valkoiselta, mikä ei tietenkään ole tarkoitus. Seuraavaksi muutamme tason sekoitustilaa Tila-pudotusvalikosta. Jokaisella sekoitustilalla on oma vaikutuksena kuvaan, ja niitä voidaan hyödyntää monipuolisesti eri tilanteissa. Käyttötarkoitukseemme sopiva sekoitustila on nimeltään Pehmeä valo (Soft Light). Yleensä on tarpeen säätää tasoa läpinäkyvämmäksi, esim. 75% tai 50%, mutta tässä tapauksessa 100% toimii ihan hyvin. Huomaamme, että taivas on aivan liian kirkas, mutta Mymmeli näyttää jo paljon paremmalta (tai ainakin ruskettuneemmalta).

tasomaski


Haluamme valkoisen tason vaikutuksen rajautuvan vain kivellä kököttävään Mymmeliin. Sitä varten lisäämme valkoiseen tasoon tasomaskin. Tasomaskin avulla on mahdollista valita (piirtämällä tai rajaustyökalulla) se alue kuvasta, jolle haluamme tason vaikutusten ulottuvan. Valkoisella maalataan se alue kuvasta, jossa tason vaikutusten halutaan näkyvän: tässä tapauksessa haluamme tason avulla kirkastaa Mymmeliä, joten maalaamme Mymmelin valkoisella (pidä huolta, että maalaat tasomaskiin, etkä tasoon). Mustalla alueella vaikutukset eivät näy. Eri harmaan sävyjä käyttämällä voidaan hienosäätää loputtomiin tason vaikutuksia kuvan jokaisessa kohdassa. Näin karkeat tasomaskit kuin esimerkissä luovat yleensä irtileikatun ja epäluonnollisen vaikutelman, mutta tällä kertaa kävi tuuri, ja lopputulos on siedettävä. Parempia tuloksia saisi aikaan, kun valaisisi Mymmelin Käyrät-toimintoa käyttämällä. Photoshopissa Mymmeli-maskin voi lisätä suoraan Käyrät-säätötasoon, GIMPissä maskin voi lisätä tasokopioon.

IV. Kahden minuutin taikatemppu

vatutalkup vatutfinal

Tämä laiskan/taloudellisen kuvankäsittelijän taikatemppu (joka varmaan saisi kyllä kaikki ammattilaiset itkemään verta) sopii useimmille kuville, joissa ei ole oikeastaan mitään erityistä vikaa mutta joita haluaa kuitenkin vähän piristää. Tarvitaan vain muutama näppäimen painallus ja sekoitustilan muutos! Aloitetaan kopioimalla kuvataso. Muutetaan kopion sekoitustilaksi Näyttö (Screen) ja läpinäkyvyydeksi jotakin 20% ja 48% välillä riippuen kuvan valoisuudesta. Kopioidaan tämä kuvatason kopio vielä pariin kertaa niin, että sinulla on alkuperäisen kuvatason lisäksi 2-4 kopiota, joiden sekoitustilana on Näyttö. Tehdään vielä yksi kopio, mutta muutetaan tämän päällimmäisen tason sekoitustilaksi Pehmeä valo (Soft Light). Jos lopputulos on liian kirkas tai tumma, voi Näyttö-tasoja tässä vaiheessa kopioida lisää tai poistaa, tai olemassaolevien läpinäkyvyyttä säädellä. Jos kuva on mieleesi liian kontrastinen, Pehmeä valo -tason läpinäkyvyyttä voi laskea (ja päinvastoin). Vielä terävöitys, ja ah-niin-taiteellinen kuva puurosta on valmis lifestyle-blogiin!

vatuttasot


Alla vielä kaksi esimerkkiä tästä taikatempusta käytännössä. Näyttö + Pehmeä valo -yhdistelmä toimii hyvin kuvissa, joihin kaipaa kirkkautta ja väriloistoa. Kuvissa, joissa olennaista on esim. kirkas sininen taivas pilvimuodostelmineen, se kuitenkin polttaa taivaan nopeasti puhki, minkä voikin huomata alemmasta kuvasta.

esimerkki


V. Kuvan muuttaminen mustavalkoiseksi nöpöalkup nöpöfinalps


Muistaako joku vielä Nöpön, mun hoitokissan kesän alusta? Sen karvoja löytyy edelleen sohvatyynyistä.

Tututkin asiat näyttäytyvät mustavalkoisina uudessa valossa. Mustavalkoisuus luo vaikutelman mysteeristä, surusta, nostalgiasta ja taiteellisuudesta, voimakkaasta sanomasta. Mustavalkoinen palmuranta ei ole se sama palmuranta, jolle suomalainen laskee palaneen takalistonsa Thaimaassa – se on jotain ihan muuta. Monille vähänkin kuvankäsittelyä harrastaneille se lienee myös kätevä kikka tehdä hieman epäonnistuneesta otoksesta salonkikelpoinen. Sekä GIMPissä että Photoshopissa on monia tapoja muuttaa kuva mustavalkoiseksi. Yksinkertaisin on Värikylläisyyden (Saturation) laskeminen nollaan.

nöpödesaturoitu


Lopputuloksena on mustavalkoinen mutta jokseenkin valju ja haalea kuva. Kuvaan saa nopeasti syvyyttä ja kontrastia esimerkiksi kopioimalla kuvatason ja vaihtamalla kopion sekoitustilaksi Pehmeän valon, tai Käyrät-toiminnolla. Alla oleva versio näyttää jo paljon paremmalta:

nöpöfinal

Yleensä teen kuvistani mustavalkoisia Liukuvärikartan (Gradient Map) avulla. GIMPissä toimintoa on hieman hankalampi käyttää kuin Photoshopissa, eikä sitä pysty muokkaamaan yhtä rajattomasti. Kuitenkin myös GIMPissä mustavalkoista liukuvärikarttaa käyttämällä lopputulos on elävämpi kuin pelkästään Värikylläisyys-toiminnolla.

liukuväri


Alla vielä pari esimerkkiä. Vasemmalla puolella kuvat on muutettu mustavalkoisiksi Värikylläisyys-toiminnolla, oikealla Photoshopin Liukuvärikartta-toiminnolla.

bwesimerkit


VI. Värien käsittely Käyrät-työkalulla

muotokuvaalkup värivirheetkorjattu


Kuten todettua, Käyrät-työkalulla pystyy työstämään myös värivirheitä. Värivirheellä tarkoitetaan sitä, että kuva on (esim. väärän valkotasapainoasetuksen tai epätasaisen valaistuksen seurauksena) sävyttynyt todellisuudesta poiketen. Yleisiä värivirheitä ovat sisä- ja hämäräkuvauksessa keltainen värivirhe ja esim. talvella hankia kuvatessa helposti syntyvä sininen värivirhe (jonka voi spotata ylempää Porvoon kirkon kuvasta. Värivirheen määrittely on kuitenkin liukuvaa: jos se näyttää hyvältä, se ei ole värivirhe. Yleensä värivirheet tulevat kriittisimmin esiin muotokuvissa – tuskinpa kukaan haluaa ihonsa näyttävän keltaisemmalta tai pinkimmältä kuin se oikeasti on. Värivirheen havaitsee helposti etsimällä kuvasta valkoisen tai harmaan pinnan: tässä kuvassa valkoinen seinä on kuvan yläosassa kellertävä, alaosassa sinertävä. Lisäksi ihossa on turhan paljon punakkuutta ja magentaa.

Ihan aluksi lyhyt johdatus kuvankäsittelyn värioppiin, joka eroaa kuvistunneilla opetellusta. Tämäntyylisessä kuvankäsittelyssä (kuvat eivät mene painoon) liikutaan yleensä RGB-väriavaruudessa. Sen kolme "ulottuvuutta" ovat R niin kuin punainen, G niin kuin vihreä ja B niin kuin sininen, ja kaikki värit ovat näiden kolmen värin yhdistelmiä. Värivirheen neutralisoiminen perustuu käytännössä vastaväreihin: punaisen vastaväri RGB-avaruudessa on syaani, vihreän magenta ja sinisen keltainen. Punaista värivirhettä häivytetään siis nostamalla syaanin määrää. Käyrät-työkalulla pääsemme vaikuttamaan näiden kolmen värin osuuksiin millä tahansa kuvan sävyalueella. Käsittely tapahtuu erikseen kussakin kolmessa ulottuvuudessa eli värikanavalla, ja lopputuloksena on kolme värikäyrää + kirkkauskäyrä, jota vääntelimme jo aikaisemmin.

Aloitetaan kirkkauskäyrästä eli RGB-käyrästä, ja tehdään kuten aiemminkin. Tässä vaiheessa käyrää ei välttämättä kannata vielä pullistaa keskeltä, sillä kuva saattaa kirkastua vielä sen jälkeen, kun on kajottu värikäyriin. Jos kirkkauskäyrässä on paljon korjattavaa, teen korjaukset yleensä erillisille Käyrät-säätötasoille (Photoshopissa). Aloitetaan värien korjailu punaisesta kanavasta. Kun käyrän mitä tahansa pistettä nostetaan keskiviivan yläpuolelle, nousee punaisen osuus ko. sävyalueen pikseleissä. Kun pistettä lasketaan, punaisen osuus vähenee ja sävyalueen pikselit muuttuvat lähemmäs punaisen vastaväriä, RGB-avaruudessa syaania.

Kuten näkyy, sävyjakauman molempiin päihin jää tyhjää tilaa. Käsikirjaa noudattaen tekisimme seuraavanlaisen peliliikkeen: siirretään käyrän alkupistettä (vasen alanurkka) alareunaa pitkin siihen, mistä jakauma alkaa; ja päätepistettä (oikea ylänurkka) siihen, mihin jakauma päättyy. Tässä vaiheessa kuvan muija näyttää Luciferin vaimolta, mutta ei anneta sen hämätä vaan siirrytään käsittelemään vihreää kanavaa.

Tehdään vihreälle käyrälle sama käsittely kuin punaiselle, eikä nytkään peljästytä oranssihtavaa lopputulosta. Käydään viimeisen eli sinisen kanavan kimppuun, ja kuten arvattavissa, tämä kanava on keltaisen ja sinisen värivirheen kannalta olennaisin. Sinisen vastaväri on keltainen, ja kun nämä värivirheet ovat samassa kuvasa, seuraa väistämättä pieniä haasteita. Siirretään nyt kuitenkin käyrän päätepiste siihen, mihin sininen jakauma loppuu.

Värien kanssa työskennellessä kannattaa käyrien ja jakaumien lisäksi pitää tiukasti silmällä myös kuvaa. Vaikka täydellisyys löytyykin numeroista, me kaipaamme täydellistä lopputulosta tietenkin itse kuvaan! Esimerkiksi tämän kuvan kohdalla palasin vielä korjailemaan punaista kanavaa ja palautin käyrän alkupisteen vasempaan alanurkkaan.

käyrätjavärioppia


Kuva on nyt kirkkaampi ja kontrastisempi, ja valkoisessa seinässä on vähemmän sinistä/syaania värivirhettä. Ihon sävy on tällaisenaan kuitenkin turhan lämmin ja punakka. Värikorjailun lähtökohdaksi kannattaakin muotokuvissa ottaa juurikin haluttu ihon sävy.

kaikkikorjattujee


Ihon sävyn korjailua ja hienosäätöä varten loin uuden Käyrät-säätötason (Photoshop). GIMPissä säätötasojen käyttöä voi imitoida ottamalla tasokopion ja käyttämällä Käyrät-toimintoa siinä. Tällä kertaa laskin punaista käyrää aavistuksen alaspäin ja väänsin vihreän ja sinisen käyrän loivaksi S-käyräksi koko ajan kuvaa silmällä pitäen. Ihosta tuli mielestäni oikein kivan värinen, mutta hiuksiin ilmaantui sinistä/syaania värivirhettä ja myös varjot seinällä saivat entistä turkoosimman sävyn (mikä on siis luonnollinen seuraus siitä, että keltaisen ja punaisen osuuksia lasketaan). Seinällä ei tässä tapauksessa ole juurikaan merkitystä, mutta harva tavoittelee hiuksiinsa vihertäviä latvoja (tai no, mitäs minä niistä nykytrendeistä enää tiedän). Päätin kokeilla, auttaisiko ongelmaan Käyrät-säätötason sekoitustilan muutos, ja lähdin kokeilemaan eri sekoitustiloja intuition varassa. Voitto tuli kotiin Vaalenna (Lighten) sekoitustilassa: varjokohdissa värivirhe häivyttyi, mutta iho pysyi luonnollisen näköisenä. Seinän alareunassa on edelleen liikaa syaania ja yläkulmassa keltaista, mutta lopputulos miellyttää joka tapauksessa silmää.
Värikorjailussa tärkeimmät työkalut ovat siis Käyrät, omat silmät, vakaa hiirikäsi, alustava ymmärrys RGB-väriopista sekä mielikuva halutusta lopputuloksesta!

Käyrät-työkalulla värejä voi muokata mielinmäärin, alla muutama esimerkki. Itse tykkään pitää sävyt melko luonnollisina, mutta erityisesti kuvissa, joissa suurin osa sävyistä osuu jakauman keskivaiheille, Käyrät-työkalulla voi saada hienoja lopputuloksia.

kurvivärit

Huh huh, siinä se nyt oli! Mitäs tykkäsitte? Jäikö jokin epäselväksi tai meni kokonaan yli hilseen? Heräsikö kysymyksiä, parannusehdotuksia, kommentteja, kritiikiä? Toivon kovasti, että näistä vinkeistä oli hyötyä, ja vastaan oikein mielelläni kysymyksiin valokuvauksesta ja kuvankäsittelystä (niihinkin, jotka voi kysyä Googlelta).

XOXO Helena

torstai 23. lokakuuta 2014

Valon kuolema

kuollutta kuollutta2 kuollutta3 kuollutta4 kuollutta5 kuollutta6 kuollutta8


Edelleen kuvaan ihan samoja juttuja kuin vuonna 2011, kaiken maailman kuolleita risuja ja talventörröttäjiä. Tämä oli muuten tällä erää viimeinen throwback, joten paineet ovat kovat tuottaa sitä uuttakin materiaalia.

Maalla on edelleen mukavaa

"Ja sitten täällä aletaan myydä jäätelöä ja makkaraa ja ties mitä, ja meidät merkitään kartalle!"
Muumipappa


Olen istuskellut ilmalämpöpumpun alla pitkät villasukat ja maailman lämpimimmät trikoot eli kalsarit jalassa. Juonut teetä ja viiniä, syönyt kalakeittoa ja suklaasuukkoja, antanut vohvelipohjan isille. Tehnyt pitkän kävelylenkin metsässä, pikkupakkasta ja auringonpaistetta hengitellen. Olen tehnyt kunnianhimoisista suunnitelmista huolimatta laiskanpuoleisesti koulujuttuja ja lukenut loppuun kaksi kirjaa, joista toisen ihan äsken. Se oli Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän ja se oli oikein valloittava kirja. Olen iloinen, että osasin nauttia sen ihanuudesta ajoittaisesta ärtymyksestä ja kärsimättömästä huokailusta huolimatta. Kirjastoon menin nöyränä ja lakki kourassa, sillä edellinen lainani odotteli kotiinpääsyä kaksi kuukautta kirjahyllyssäni Helsingissä. Vahingosta viisastuneena lainasin vain kaksi pientä kirjaa, vaikka Donna Tarttin aitopaikalle nostettu Tikli houkuttelikin. Hyvä minä!

Olen miettinyt muutosta. Sitä, miten pidämme tiettyjä asioita muuttumattomina. Maaseutua nyt esimerkiksi. Aina kun käyn kotona totean, että minä olen muuttunut niin paljon ja täällä ei mikään. Tunnen vähän ylpeyttä, vähän omahyväisyyttäkin tästä saavutuksestani. Jos jotain muutoksia huomaan, niin yleensä vain sen, mikä on poissa. Pikkuveljen tyhjän huoneen (uskomatonta, että se on muka jo iso ja muuttanut pois kotoa), kynityn metsän ja kaivinkoneet koulunpihalla. Nekin ovat minulle viime kädessä vain merkkejä siitä, että minä olen muuttunut, kasvanut ja mennyt eteenpäin. Mutta jos asiaa oikein ajattelee, tajuaa, että koko ajanhan täällä muututaan, kaikki ja ihan joka ikinen. Ihmisiä syntyy, sairastuu, parantuu, kuolee, eroaa, yhdistyy. Minä en vaan tiedä siitä mitään. Tänne on tullut Hesburgerkin, ja jos se ei ole iso muutos, niin sitten en kyllä tiedä, mikä on!

aamari
Olen syönyt aamupalaksi kaurapuuroa, niin kuin joka ikinen aamu.


Olen ajatellut myös aikuistumista. Nuorena ajattelin, että minusta tulee aikuinen, kun täytän 18. Ei tullut, ja olen odottanut siitä pitäen. Olen yrittänyt keksiä tuntomerkkejä aikuisuudelle ja törmännyt joka ikinen kerta samaan seinään: aikuisetkin valehtelevat, ovat itsekkäitä, pikkumaisia ja ymmärtämättömiä. Aikuiset ovat yhtä lyhytnäköisiä, jääräpäisiä ja lapselliseen kiukutteluun taipuvaisia kuin teinitkin. Mitä se aikuisuus sitten on, jos sillä ei ole mitään tekemistä järjen, ymmärryksen, empatian tai levollisuuden kanssa? Se voi ihan hyvin olla sitä, että lähtee lenkille 80-luvun verkkareissa ja punaisessa lääkefirman mainosanorakissa eikä ole moksiskaan. Tai alkaa haaveilla Kastehelmi-astioista.

Olen myös kirjoittanut silmät punaisina postausta kuvankäsittelystä – siitä tulikin vähän isompi projekti kuin alunperin ajattelin. Toivon, että siitä on hyötyä edes jollekin, kun se tässä lähiaikoina näkee päivänvalon! (Tai pilkkopimeässä ilmestyksenomaisesti hohtavan läppärinruudun valon.)

aurinko

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Syksyn Suuri Kirjakatsaus

Se on täällä! Lyhyestä virsi kaunis: kokosin epämääräisten ja mahdollisesti harhaanjohtavien otsikoiden alle muutamia kirjoja, joita olen lukenut elämäni aikana ja haluan syystä tai toisesta suositella kaikelle kansalle.

Elämää suurempia seikkailuja

David Mitchell: Pilvikartasto
Perinteisestä lineaarisesta kerronnasta poikkeava ja kirjallisuudenlajeilla taitavasti leikittelevä Pilvikartasto on pohjimmiltaan mukaansatempaava seikkailu ihmisyyteen. Kirjassa kutoutuvat yhteen 1800-luvulla elävän notaarin matkapäiväkirja, nuoren säveltäjän rakkauskirjeet, 70-lukulainen salapoliisikertomus, hulvaton pakomatka lähitulevaisudeen vanhainkodista, Sonmi-451-nimisen kloonin kuulustelunauhalle tallentunut löytöretki omaan tietoisuuteensa ja persoonallisuuteensa sekä tarinankerronnan alkulähteille, suulliseen narratioon, palannut kertomus postapokalyptiseltä ajalta. Mitchellin mestarillinen tarinankerronta koukuttaa, vaikka läpi hahmojen välille läpi teoksen luotu yhteys ja sen merkitys jättäisikin kylmäksi.

Tove Jansson: Muumipapan muistelmat
No kukapa ei rakastaisi Muumeja? Kuten muutkin Muumi-kirjat, on Muumipapan muistelmat paitsi vauhdikas tarina lastenkodista karkaavasta muumista, Merenhuiskeesta ja mekaanisesta härästä, myös täynnä tarkkanäköisiä huomioita tosielämän hemuleista ja mymmeleistä. Janssonin tapauksessa tarkkanäköinen ei ole yhtä kuin kyyninen, vaan myös ihmisluonnon vähemmän mairitteleviin puoliin suhtaudutaan lämmöllä ja ymmärryksellä.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Scifi on minulle vieras genre, mutta kvanttifysiikkaa ja yksityiskohtaisesti rakennettuja kaukaisen tulevaisuuden avaruusyhteiskuntia suoraviivaiseen seikkailuun yhdistävä Kvanttivaras oli mukaansatempaava lukukokemus – siitä huolimatta, että puolet meni yli hilseen. Kvanttivarkaan lukeminen oli kuin tutkimusmatka täysin vieraaseen ja toisilla säännöillä toimivaan maailmaan, ilman sanakirjaa. Oppaana toimii häilyväinen mestarivaras Jean le Flambeur, jonka on löydettävä keino korjata menneisyytensä virheet ennen kuin ne saavat hänet kiinni. Rajaniemi jatkaa tarinaa Fraktaaliruhtinaassa, ja vaikka jatko-osa ei ollutkaan yhtä kiehtova, odotan innolla, että pääsen lukemaan hiljattain ilmestyneen kolmannen osan.

Absurdiuden rajoilla

Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Maaninkavaarassa Nousiainen jatkaa esikoisteoksensa Vadelmavenepakolaisen viitoittamalla tiellä: se on sekopäiseksi äityvä kertomus näennäisen tavallisesta suomalaisesta. Maaninkavaaran päähenkilö on keski-isäinen perheenisä Martti Huttunen, jolle kestävyysjuoksu ei ole vain harrastus vaan elämäntapa. Kun Martin poika katoaa laivamatkalla, joutuu tämä suomalainen mies, joka ei puhu eikä pussaa, yhtäkkiä suurten kysymysten eteen. Sen sijaan, että käsittelisi poikansa menetystä, hän lähteekin paikkaamaan Suomen urheilun tulevaisuuteen syntynyttä kestävyysjuoksijavajetta. Martti alkaa valmentaa tytärtään Heidiä, ja valmennustouhu eskaloituu eskaloitumistaan, kunnes johtaa katastrofiin. Hulvattoman valmennusurakan seuraaminen johti yhtäällä nauruun, toisaalla epätoivoon ja lopulta kyyneliin.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Suuri lammasseikkailu on henkilökohtainen Murakami-suosikkini, jossa yhdistyvät kaikki ne jutut, jotka saavat minut palaamaan Murakamin pariin. Suorastaan rakastan Murakamin tapaa tuudittaa lukija seesteisiin ja runollisiin kuvauksiin mitä arkisemmista tapahtumista, kuten ruoanlaitosta tai kävelyretkestä, ja sitten varoittamatta viekoitella tämä astumaan toiseen todellisuuteen. Paitsi suuri, on lammasseikkailu myös vallaton ja koskettava.

Annie Proulx: Vaarallinen harmonikka
Vaaraton harmonikka on värikäs, välillä hyvinkin brutaalilla huumorilla sävytetty kertomus siirtolaisista, jotka monen sukupolven ajan ovat saapuneet Yhdysvaltoihin valoisamman tulevaisuuden perässä. Alunperin 1800-luvun lopulla Sisiliassa valmistettu kaunis harmonikka siirtyy kirjan henkilöltä toiselle viljellen onnettomuutta jokaisella näppäimenpainalluksella. Viihdyttävää tarinankerrontaa, onnellisista lopuista viis.

Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta
Tosiasioita Suomesta valikoitui Loen kirjoista listalle sattumalta, voisin suositella niistä mitä tahansa. Loen päähenkilöille on tyypillistä naiivi – tai sitten virkistävän mutkaton – tapa suhtautua asioihin, ja teksti muodostuu heidän kiehtovan kummallisesta, mutta tarkkanäköisestä, ajatustenvirrastaan. Kaikki eivät varmastikaan lämpeä Loelle, mutta minä kyllä tykkään. Voisikin pitkästä aikaa lukea!

Klassikoita, jotka eivät saa sinua nukahtamaan

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun Yhdysvaltoihin, aikaan, jolloin ihonväri määräsi aseman yhteiskunnassa ja oikeuden edessä vielä nykyistä näkyvämmin. Kertojana on pikkutyttö Scout, jonka asianajaja-isä ryhtyy puolustamaan raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ahdasmielisen kaupungin puristuksessa. Kuin surmaisi satakielen on viiltävä kertomus rasismista, joka lapsen näkökulmasta näyttäytyy entistäkin käsittämättömämpänä.

Vladimir Nabokov: Lolita
Lolita on yksi lempikirjojani, kuten tästä ylistävästä arviostakin voi päätellä. Vuoroin karmaisevia ja vuoroin runollisia piirteitä saava kertomus Humbert Humbertista ja tämän toivottomasta rakkaudesta nuoreen Doloresiin teki minuun vaikutuksen jo pelkästään Nabokovin ilmiömäisen kirjallisen taituruuden ansiosta. Lolita on nyky-yhteiskunnassakin tarpeellinen muistutus siitä, miten hirviön takana piilee ihminen, useimmiten kärsivä sellainen. Se ei kuitenkaan peitä lyyrisyyteen sitä tosiasiaa, että hyväksikäyttö jättää uhriinsa elämänpituiset jäljet.

John Steinbeck: Eedenistä itään
Joidenkin kirjojen kohdalla on vain hyväksyttävä, että niitä on luettava rauhallisesti, kiirehtimättä, tulosyhteiskunnan paineista huolimatta. Steinbeckin kirjat ovat sellaisia, ja niissä kiireettömyys palkitaan. Olen lukenut Steinbeckiltä lähemmäs kymmenen kirjaa ja pitänyt niistä kaikista, mutta Eedenistä itään on suosikkini. Se kuvaa kirjavia ihmiskohtaloita uneliaassa kaupungissa kauniissa Salinasin laaksossa. Laakso on kuin Eedenin puutarha, kunnes paha pääsee livahtamaan sen porteista sisään. Kuten Raamatussa, myös Steinbeckin mestariteoksessa pahuus saapuu naisen, Cathyn, hahmossa. Vaikka Cathy kylvää taakseen surua ja tuskaa missä ikinä kulkeekin, hänen kohtalonsa on yksinäisyydessään kuitenkin kaikkein traagisin. Oman tulkintani mukaan Steinbeck päätyy samaan lopputulokseen kuin minäkin: ihminen on liian monisyinen luento, jotta hänet voisi leimata puhtaasti pahaksi tai hyväksi.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Eräs ystäväni rakastaa tätä kirjaa ja suositteli aikoinaan mullekin, mutta pitkään oli vaan että nääh. Venäläinen klassikko, jotain kuivaa ja käsittämätöntä Dostojevskia kuitenkin. Onneksi lopulta tartuin kirjaan, sillä olin ensimmäisiltä sivuilta lähtien aivan myyty. Saatana saapuu Moskovaan on mieletön kaikissa sanan mahdollisissa merkityksissä. Kukapa ei rakastaisi marinoituja herkkusieniä syövää kissaa?

Victor Hugo: Kurjat
Samainen ystäväni on raskaan sarjan Hugo-fani, ja kun hän viimein sai minut suostuteltua katsomaan musikaalista sovitetun elokuvan, oli minun pakko tarttua heti perään kirjaankin. Vaikka lyhennetyssäkin versiossa on lähemmäs 1000 sivua ajoittain raskastakin tahkottavaa, tiesin jo parin sivun jälkeen, että tästä tulisi yksi lempikirjoistani. Eeppistä, todella eeppistä, sydänverellä kirjoitettua. Kymmeniä sivuja jatkuvat kuvaukset Napoleonin sodista sekä Cosetten ja Mariuksen imelät puppy love -kohtaukset saivat minut kyllä välillä haukottelemaan, mutta en siitä huolimatta meinannut malttaa laskea kirjaa näpeistäni. Hyvän kirjan tunnistaa siitä, että kun takakannen on pitkän luku-urakan jälkeen päätteeksi lyönyt kiinni, mielen valtaa tyhjyys ja kaiho – ja samalla tunne siitä, että juuri näin sen pitikin mennä.

Mysteerejä

Donna Tartt: Pieni ystävä
Tarttin Jumalat juhlivat öisin on saanut laajalti tunnustusta ja saa sitä minultakin, mutta koen Pienen ystävän itselleni läheisemmäksi monestakin syystä (joista yksi on se, että JJÖn luin jo monta vuotta sitten, Pienen ystävänä tänä syksynä). Kuten Leen Kuin surmaisi satakielen -teoksessakin, myös tässä lapset joutuvat yhtäkkiä kohtaamaan suuria, pahoja asioita, joita monen aikuisenkin on mahdoton käsitellä. Tarina alkaa, kun pikkuvanha Harriet päättää ryhtyä selvittämään isoveljensä murhaa. Pieni ystävä ei ole kovinkaan tyydyttävä, mikäli sitä lähestyy murhamysteerinä tai salapoliisikertomuksena. 'Mysteeri' viittaa pikemminkin kasvamisen, pahuuden, surun, aikuisuuden ja elämän salaisuuksiin. Nautin sekä pohdiskelevista ja pölyntuoksuisista suvantojaksoista että karmean intensiivisistä kohtauksista, jotka saivat pureskelemaan kynsinauhoja ja kääntämään sivun toisensa perään.

Peter Høeg: Lumen taju
Lumen taju lumosi minut jännittävällä juonellaan ja kuvauksillaan Grönlannin jyrkästä jäisestä maisemasta. Myös tässä kauniisti kirjoitetussa kirjassa lähdetään selvittämään pienen pojan murhaa ja sotkeudutaan lopulta paljon syvempiin vesiin.

Ian McEwan: Sovitus
No, ei tämäkään ihan perinteinen mysteeri ole, mutta sopi parhaiten tämän otsikon alle. Päästän itseni helpolla ja lainaan röyhkeästi takakansitekstiä: "Briony oli kolmentoista, kun hänen elämänsä lakkasi olemasta yksinkertaista. Hän pääsi osalliseksi lastenhuoneen ulkopuolisen maailman suuresta draamasta." Kirjan ensimmäinen osa on kuvaus suuren draaman käynnistävistä tapahtumista Brionyn silmin, toinen inhimillisen erehdyksen seurauksista. Pidin erityisesti ensimmäisestä osasta, jossa McEwan on tavoittanut onnistuneesti lapsen tavan käsittää maailmaa ja paikata aukkoja omassa ymmärryksessään.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Vaikka Agatha Christien luoman belgialaisen mestarietsivän ihailijakuntaan kuulunkin (tai ehkä juuri siksi), suhtauduin uuteen Poirot-dekkariin aluksi skeptisesti. Pakkohan sille oli kuitenkin antaa mahdollisuus, kun sattui olemaan sopivasti tyrkyllä lähikirjaston bestseller-hyllyssä. Ja ihan kelpo viihteeksi (ja ennen kaikkea pehmeäksi laskuksi viime aikoina vähemmälle jääneen lukemisen pariin) se osoittautui! Poirot oli oma mahtipontinen itsensä: viikset ojossa ja itsetunto enemmän kuin kohdillaan. Belgialaisen aisaparina sähläsi ihanan Hastingsin sijaan jokseenkin mitäänsanomaton Edward Catchpool, jonka kautta tarinaan oli ilmeisesti yritetty saada jotain syvällisempiäkin sävyjä (siinä mitenkään mainittavasti onnistumatta). Suomennos oli paikoin valitettavan kehno (erityisesti vuorosanat saivat minut välillä pudistelemaan päätäni), eikä Hannah muutenkaa tavoittanut Christien dekkarien tunnelmaa. Mysteeri, vaikka loppujen lopuksi (tai pikemminkin loppujen loppujen loppujen lopuksi) liiankin venytetty ja vanutettu, piti otteessaan ja oli tyylilajille uskollisesti kaikista annetuista vihjeistä huolimatta mahdoton selvittää – kenelle tahansa muulle kuin Poirotin harmaille aivosoluille!

Muilla mailla vierahilla

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Viime aikoina "Venäjä" on ollut kaikkien huulilla, mutta harva jaksaa muistaa, että valtavasta naapurimaastamme löytyy muutakin kuin Putin ja sen maailmanvalloitusaikeet. Hytti nro 6 on kurkistusikkuna venäläiseen sielunmaisemaan, vaikka suurin osa siitä kiitääkin matkan aikana ohitse häviävän nopeasti. Liksomin kieli on hengästyttävän intensiivistä ja elävää ja tasapainottelee taitavasti rujon ja kauniin välillä – just the way I like it.

Mia Kankimäki: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kirja, joka inspiroi minua ostamaan lentoliput Japaniin. Se kertoo 38-vuotiaan, elämäänsä jumahtaneen Mian matkasta Kiotoon, Heian-kauden Japaniin ja omaan itseensä oppaanaan 1000 vuotta sitten elänyt hovinainen, feministi ja kirjailija Sei Shonagon. Joskus matka itsessään voi olla niin merkityksellinen, ettei haittaa, vaikka päämäärä unohtuisi kokonaan.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
En yhtään ihmettele, että suomalaiset rakastavat Sinuhea. Se on kiehtova, mukaansatempaava, eksoottinen, mahtipontinen, ajatuksia herättävä ja laajuudestaan huolimatta helppolukuinen klassikko. On muinainen Egypti, profetioita, kuolemattomia lausahduksia, rakkautta ja suuria kohtaloita. Aina yhtä ajankohtaista vertauskuvallisuutta unohtamatta.

Kohtaloita

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Finlandia-palkittu Jää kertoo nuoresta, kirkasotsaisesta papista, joka muuttaa perheineen pienelle, eristyneelle saarelle Ahvenanmaan hujakoille. Lundberg kuvaa saarelaisten elämänmenoa, ajatuksia, haasteita ja iloja tarkkanäköisesti ja ymmärtäen. Keskiössä on papin perhe sekä joukko muita, erilaisuudessaan ja aitoudessaan rakastettavia henkilöhahmoja. Saaristolaiselämän haasteista huolimatta kaikki on niin hyvin ja idyllistä, että lukija alkaa odottaa jotain ikävää tapahtuvaksi. Ja kun se sitten tapahtuu, eivät ainakaan minun silmäni pysyneet kuivina.

Monika Fagerholm: Diiva
Fagerholm tekee kielellä taikatemppuja, jotka ihastuttavat yhtä ja joita toinen pitää tekotaiteellisina. Minut Diiva lumosi, moni muu on jättänyt sen kesken. 13-vuotias päähenkilö on valloittava ja hämmentävä sekoitus Lolitaa, Peppi Pitkätossua ja suurta filosofia. Todellisuuden ja kuvitelman rajat sekoittuvat ja liudentuvat toisiinsa kuin vesivärimaalauksessa.

Delphine De Vigan: Yötä ei voi vastustaa
De Viganin äiti Lucile on tehnyt itsemurhan, ja kirjailijalle omin keino käsitellä tapahtunutta on suvun vastusteluista huolimatta kirjoittaa. Ja hyvin De Vigan on sukupolvien yli kurottavan, traagisen perhekronikan kirjoittanutkin. Romaani ei ole Lucilen tai Delphine-tyttären elämänkerta siinä mielessä, että se dokumentoisi kohta kohdalta sen, mitä on tapahtunut: tosiasioita tärkeämpiä ovat niiden väliin jäävät tunnelmat, asianomaisten ajatukset ja vaikutelmat. Se on surullinen ja kitkerä kertomus, täynnä lukittuja ovia ja luurankoja niiden takana.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Seitsemännen portaan enkeli teki minuun vahvan vaikutuksen, kun pari vuotta sitten kotiutin sen eurolla Fidasta. McCourt kirjoittaa köyhyyden, kurjuuden ja katolilaisuuden varjostamista varhaisvaiheistaan New Yorkissa ja Irlannissa mukaansatempaavasti, itseironiaa ja mustaa huumoria säästelemättä. Loan, jonka kuvaamisessa McCourt ei sanoja pihistele, keskelle paistaa kuitenkin aurinko, ja monet Frankin ajatukset ja kokemukset ovat lapsuudesta tuttuja meille kaikille siitä huolimatta, että välissä on yli puoli vuosisataa. Se mikä ei tapa, vahvistaa, pitää Frankin kohdalla paikkansa: vastoin kaikkia odotuksia hän selviää lapsuudestaan, tuberkuulosista ja liian varhain langenneesta roolistaan perheen elättäjänä. Sinnikkäästä ja älykkäästä pojasta kasvaa nuori mies, joka kirjan lopussa muuttaa unelmiensa perässä takaisin Yhdysvaltoihin. Frankin tarina jatkuu vielä kahdessa kirjassa: Amerikan ihmemaassa ja Liitupölyä. Luin Seitsemännen portaan enkelin alkuperäiskielellä (Angela's Ashes) ja ihastuin McCourtin yksinkertaiseen, tajunnanvirtaa muistuttavaan mutta tarkkanäköiseen ja elävään kirjoitustyyliin.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Atwood on yksi suosikkikirjailijoitani: minua kiehtoo hänen tapansa yhdistää realismi ja fantasia niin saumattomasti ja selittelemättä. Orjattaresi kertoo lähitulevaisuuden dystopiasta, Gileadin tasavallasta, jossa hallitsee äärimmäisen konservatiivinen, Vanhasta Testamentista lakinsa ja arvomaailmansa ammentava hallitus. Tässä uudessa maailmassa naisilta on riistetty käytännössä kaikki oikeudet (esimerkiksi oikeus lukea), ja ihmiset on jaettu luokkiin sen mukaan, mikä on heidän asemansa ja tehtävänsä yhteiskunnassa. Päähenkilö on jalkavaimo, jonka tehtävä on tuottaa lapsia Komentajalle ja hänen Vaimolleen. Uusi yhteiskunta avautuu lukijalle hänen silmiensä kautta yhtä aikaa kiehtovana ja kauhistuttavana. Äärimmäisen asetelmansa avulla Orjattaresi tuo esiin monia ongelmia, jotka liittyvät naisen ja vähemmistöjen asemaan sekä fundamentalismiin myös meidän yhteiskunnassamme. Atwoodin kirjoitustyyli (jonka olen huomannut kärsivän monissa suomenkielisissä käännöksissä) vetoaa minuun: se on väkevää ja kaunista olematta yliampuvaa tai koukeroista.

Lukeutuuko teidän suosikkeihinne samoja kirjoja? Löysikö joku näistä jo tiensä kirjastokassiin? Toivotan kaikille erinomaisia lukuhetkiä tälle syksylle! ♥

lauantai 18. lokakuuta 2014

There is a storm coming

2011-kuvakansio osoittautuikin oikein aarreaitaksi, mitä näihin syyskuviin tulee. Tällä kertaa myrskyisiä tunnelmia Reposaaresta. Halusin kokeilla "vähän" dramaattisempaa kuvankäsittelyä, mikä tuntui sopivan näihin kuviin aika hyvin. Kiinnostaisko ketään siellä päässä muuten kuvankäsittelyvinkit? (En mie miekkään pro ole, mutta Photoshopin kanssa on tullut leikittyä aika monta vuotta jo.)

myrskyi1 myrskyi2 myrskyi3 myrskyi4 myrskyi5 myrskyi6 myrskyi7 myrskyi8

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kultaa

Vaikka viihdynkin hyvin täällä Pohjois-Helsingissä, muistelen välillä haikeana niitä kahta vuotta, jolloin mulla oli merinäköala. Jos halusi nähdä auringonlaskun, ei tarvinnut kuin kävellä rantaan ja ihastella. Tänä vuonna syysaurinkoa ei ole paljon näkynyt, joten throwback lienee oikeutettu. Nämä kuvat on otettu lähes päivälleen kolme vuotta sitten ja ovat musta edelleen aikas kauniita.

meri meri2 meri3 meri4 meri5 meri6 meri7 meri8 meri9 meri10 meri11 meri12 meri13 meri14 meri15 meri16