sunnuntai 21. syyskuuta 2014

The journey has only just begun

ygöne
Siitä on nyt vähän yli vuosi, kun tulin takaisin Unkarista. Kuitenkin musta tuntuu, että siitä olisi paljon pidempi aika, kokonainen elinikä. Koen nimittäin kulkeneeni viimeisen vuoden aikana hyvin pitkän matkan. Ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut. Olenhan mä muuttanut kahdesti ja aloittanut uudessa työssä, mutta niin kuin muuten, tunteiden tasolla, elämä on ollut melko tasaista ja rauhallista. Ihan kuin kolme vuotta pauhannut myrsky olisi viimein laantunut ja muuttunut tyveneksi. Ne kolme vuotta olivat säntäilyä suuna päänä paikasta ja tilasta toiseen. Uusia ihmisiä, uusia paikkoja, uusia kokemuksia. Pakenemista. Kun kotiinpaluu keväällä 2013 lähestyi, mua ihan totta pelotti. Pelkäsin, että elämästä Suomessa ei tulisi yhtään mitään, että kaikki olisi taas samanlaista tuskallista takkuamista ja ahdistumista kuin ennenkin. Unkarissa mulla oli hyvä olla. Toisin sanoen pelkäsin kaikkea sitä, minkä kuvittelin jättäneeni Suomeen.

Totuus on kuitenkin se, että ongelmia ei voi juosta pakoon. Se, että luulin Unkarissa karistaneeni kaiken kurjan kannoiltani johtui vain siitä, että olin työntänyt pääni hiekkaan kuin strutsi. Sellainen ratkaisumalli on ihan ookoo linnulle, jonka aivot ovat pienemmät kuin sen silmät, mutta mun pääkopasta pitäisi löytyä vähän enemmän järkeä. Ei muuta kuin pää pois perseestä hiekasta ja tulta päin! Olkoonkin, että joskus sitä kohtaisi mieluummin leijonan kuin itsensä.

Vuoden kuluessa olen myös etsinyt itseäni, viimeinkin oikeasta paikasta. Läheltä. "Oma paikka löytyy vain etsimällä", lukee blogini sivupalkissa. Ei kuitenkaan pidä mennä merta edemmäs kalaan! Sen sijaan voi istahtaa vaikkapa joenrantaan kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Paikka maailmassa on enemmän henkinen kuin fyysinen tila.

Pidän itsestäni enemmän kuin ennen, hyväksyn itseni helpommin kuin ennen ja sitä myötä olen myös avoimempi kuin ennen. Vuosia olen kantanut tiettyjä asioita mukanani, pidellyt niitä lähellä sydäntäni kuin joitakin pahan onnen amuletteja. Olen pelännyt, että niiden ääneen sanominen muuttaisi sitä, miten läheiseni suhtautuvat minuun. En ole halunnut kenenkään näkevän, että se rohkea, suorasanainen ja viileä Mymmeli onkin oikeasti yksinäinen ja surullinen Nyyti. Mikään ei ole niin vaikeaa, kuin antaa muiden nähdä, miten heikko oikeasti onkaan. No, olen viimein sanonut asioita ääneen. Mitään pahaa ei ole tapahtunut, päinvastoin. Tajusin, että aliarvioin, suorastaan loukkaan, niitä mahtavia ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni, jos kuvittelen heidän tuosta vain kääntävän selkänsä.

Mutta kuten sanottua, matka on vasta alussa. En ole valmis huomenna, en ensi viikolla tai ensi vuonnakaan. Matka omaan itseen taitaa olla elämänmittainen. Toistaiseksi saavutetuista etapeista kirjoittelen syksyn mittaan sitä mukaa kuin oikealta tuntuu.

Onnellista uutta viikkoa kaikille! Pidetään hauskaa tällä yhteisellä matkalla.
kagone

6 kommenttia:

  1. Olipas tätä mielenkiintoista lukea kun itsellä on hieman samanlaiset ajatukset pyörineet mielessä viikonlopun ajan.
    Itsensä tunteminen on kyllä elinikäinen matka eikä sillä etene jos vaan leikkii, ettei sellaiselle ole mitään tarvetta. Pää puskassa on kyllä helppo elellä. Temppejä siis sinne suuriin oivalluksiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos samoin! Mä mietin pitkään, että eiks oo vähän itsekästä ja huomiohakuista ja mitävielä kirjoitella jostain tällaisista ensimmäisen maailman ongelmistaan ("Yhyy mulla on niin kurjaa täällä yksiössäni maha täynnä suklaata, älypuhelin kädessä ja pellavapaita päällä, kun tunnen itseni niin huonosti ja turvottaakin vähän!") mutta toisaalta mulle itselleni on ollut paljon apua lukea muiden kokemuksista. On helpottavaa tajuta, ettei ole yksin ajatustensa kanssa. :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ihana sinä! <3 Ps. Otettaisko tiistaina viime tiistain alkuperäsen pläänin mukaan? :D

      Poista
  3. Suurinta rohkeutta on juurikin se, että antaa muiden nähdä oman kuoren alle, näyttää omia heikkouksia. Ja samalla se on myös yksi antoisimmista asioista ikinä. Etenkin koska se usein rohkaisee myös toista tekemään samoin.

    Ja kun näyttää jollekin omia heikkouksiaan, ihmissuhde etenee usein ihan uudelle tasolle. Ja uskaltaminen on kuitenkin aina itsensä voittamista.

    Ihana kuulla, että oot avannut itseäsi lähipiirille hyvin lopputulemin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta! Siinähän oikeastikin antaa toiselle mahdollisuuden haavoittaa, mikä muakin on osaltaan pelottanut. Onneksi harva kuitenkaan tarttuu siihen mahdollisuuteen. Ja se on ihan totta, että ihmissuhde tavallaan vaatii sellaista vastavuoroista oman itsen avaamista, muuten toiselle jää helposti sellainen yksipuolinen olo, etenkin uudessa tuttavuudessa. Toisaalta oon todella iloinen, että mun ystävät ovat myös ymmärtäneet, ettei mun vaikeneminen johdu mistään henkilökohtaisesta luottamuspulasta heitä kohtaan. Kiitos <3 Pelkästään hyvältä se on tuntunut!

      Poista