sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Sinne ja takaisin (Turkuun, nimittäin)

Hejssan allihopa! Kulunut viikko on ollut niin hektinen ja tapahtumarikas (hyvässä ja pahassa, mutta pääosin hyvässä), että kun eilen illalla pääsin viimein istahtamaan tähän koneen ääneen, oli mulla monta monta monta blogipostausta lukematta ja kommentoimatta! Maanantaina (joka muuten tuntuu nyt tosi kaukaiselta) homma pyörähti täyttä vauhtia käyntiin, kun saimme kehityspsykologian ammattikäytännön alkutentin kysymykset kotona vastattavaksi. Koska suunnitelmissa oli linja-autoilla Turkkuseen keskiviikkona, olin ajatellut ahkeroida tiistain ko. tentin parissa. No, otinkin sitten tiistaille rahankiilto silmissä ylimääräisen työvuoron, minkä jälkeen mulle jäi pari hassua tuntia aikaa puristaa itsestäni tenttivastauksia, ennen kuin Tuuli tuli meille leipomaan herkullista blueberry banana breadia.

turkuv13


Kiirettä piti myös Turussa, sillä halusin nähdä kaikkia kolmea turkulais(tunutta)ystävääni. Tiukasta aikataulusta huolimatta Turku on kyllä aina yhtä virkistävä kokemus, johtuuko se sitten ilmasta vai mistä? Turku on kuulemma Suomen Pariisi, mutta jos totta puhutaan, niin mulla on siellä aina vähän samanlainen fiilis kuin jossain itäeurooppalaisessa kaupungissa. On kauniita, vanhoja kivitaloja, joka suuntaan vinksottavia puutaloja sekä röttelöitä ja autioita teollisuushalleja, vieri vieressä ja sulassa sovussa. Turussa on joka tapauksessa hyvä buugi! Parin päivän aikana siliteltiin kissoja (omanarvontuntoista Karkkia ja vallatonta Otsoa, arvatkaa, kumpi on kumpi), ihmeteltiin asioita, pengottiin kirppiksiä (löysin hameen), tehtiin löytöjä Iittalan outletista, syötiin paljon riisiä ja leivottiin macaroneja. Ja käytiin Tuomiokirkossa. Mulla on Tuomiokirkkoon erityinen suhde, vaikka en uskonnollinen tai hengellinen ihminen olekaan. Armon vuonna 2010 olin Turussa pääsykokeissa, ja jälkikäteen mulla oli tosi kurja ja epäonnistunut olo. Kävelin sisään Tuomiokirkkoon, jossa joku soitti maailman kauneinta urkumusiikkia. Saatoin vähän itkeä ihan vaan siitä ilosta, että vaikka fiilis oli sillä hetkellä mitä surkein, pääsin kuitenkin nauttimaan hetkeksi jostakin niin upeasta.

turkuv12 turkuv11 turkuv10 turkuv9 turkuv8 turkuv7 turkuv6 turkuv5 turkuv4 turkuv3 turkuv2 turkuv
Perjantaina palasin Helsinkiin viimeistelemään alkutenttiä. Onnibussissa mun takana istui kaksi eteläeurooppalaista vaihtarityttöä, ja kuuntelin hymyillen niiden tutunoloisia keskusteluja. Illasta ei draamaa ja vauhdikkaita käänteitä puuttunut siitä huolimatta, että tuskin takamusta sohvalta nostin. Se sai vertauskuvallisen päätöksen, kun törmäsin pimeässä auki jättämääni vaatekaapin oveen niin, että silmissä näkyi hetken aikaa koko pohjoinen tähtitaivas. Pelkäsin, että mulla olisi musta silmä aamuvuoroon vietäväksi, mutta selvisin turvotuksella. Musta tuntuu, että kunhan tämä kolhu paranee, unohtuvat sitä mukaa muutkin vastoinkäymiset.

Lauantaina töiden jälkeen osoitin suurta reippautta ja siivosin. Tamppasin matot ja pesin lattiat. Tänään oli mukava herätä raikkaassa kodissa. Sellaiseen on kiva myös kutsua vieraita. Lenkkeiltiin Lidliin, syötiin juustoja ja puitiin Kuningaskuluttajan viimeisintä jaksoa, me vanhat ja valveutuneet. Pari tuntia sitten olin ensimmäistä kertaa ikinä koirapuistossa Lauran ja kiinalaisen harjakoiran kanssa.

Meinasin heittää tähän loppuun ajatuksen, että kohta on lokakuu, sitten onkin jo joulu, sitten maaliskuu ja sitten onkin taas kesä! Tajusin kuitenkin, että en sittenkään halua painaa pikakelausta ja kruisailla joulun ja Japanin kautta kesälomalle. Haluan elää joka hetken siinä välissä.
Mulla ei ole mitään syytä olla onneton. Ja tiedättekö mitä: en mä olekaan.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

The journey has only just begun

ygöne
Siitä on nyt vähän yli vuosi, kun tulin takaisin Unkarista. Kuitenkin musta tuntuu, että siitä olisi paljon pidempi aika, kokonainen elinikä. Koen nimittäin kulkeneeni viimeisen vuoden aikana hyvin pitkän matkan. Ulkoisesti juuri mikään ei ole muuttunut. Olenhan mä muuttanut kahdesti ja aloittanut uudessa työssä, mutta niin kuin muuten, tunteiden tasolla, elämä on ollut melko tasaista ja rauhallista. Ihan kuin kolme vuotta pauhannut myrsky olisi viimein laantunut ja muuttunut tyveneksi. Ne kolme vuotta olivat säntäilyä suuna päänä paikasta ja tilasta toiseen. Uusia ihmisiä, uusia paikkoja, uusia kokemuksia. Pakenemista. Kun kotiinpaluu keväällä 2013 lähestyi, mua ihan totta pelotti. Pelkäsin, että elämästä Suomessa ei tulisi yhtään mitään, että kaikki olisi taas samanlaista tuskallista takkuamista ja ahdistumista kuin ennenkin. Unkarissa mulla oli hyvä olla. Toisin sanoen pelkäsin kaikkea sitä, minkä kuvittelin jättäneeni Suomeen.

Totuus on kuitenkin se, että ongelmia ei voi juosta pakoon. Se, että luulin Unkarissa karistaneeni kaiken kurjan kannoiltani johtui vain siitä, että olin työntänyt pääni hiekkaan kuin strutsi. Sellainen ratkaisumalli on ihan ookoo linnulle, jonka aivot ovat pienemmät kuin sen silmät, mutta mun pääkopasta pitäisi löytyä vähän enemmän järkeä. Ei muuta kuin pää pois perseestä hiekasta ja tulta päin! Olkoonkin, että joskus sitä kohtaisi mieluummin leijonan kuin itsensä.

Vuoden kuluessa olen myös etsinyt itseäni, viimeinkin oikeasta paikasta. Läheltä. "Oma paikka löytyy vain etsimällä", lukee blogini sivupalkissa. Ei kuitenkaan pidä mennä merta edemmäs kalaan! Sen sijaan voi istahtaa vaikkapa joenrantaan kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Paikka maailmassa on enemmän henkinen kuin fyysinen tila.

Pidän itsestäni enemmän kuin ennen, hyväksyn itseni helpommin kuin ennen ja sitä myötä olen myös avoimempi kuin ennen. Vuosia olen kantanut tiettyjä asioita mukanani, pidellyt niitä lähellä sydäntäni kuin joitakin pahan onnen amuletteja. Olen pelännyt, että niiden ääneen sanominen muuttaisi sitä, miten läheiseni suhtautuvat minuun. En ole halunnut kenenkään näkevän, että se rohkea, suorasanainen ja viileä Mymmeli onkin oikeasti yksinäinen ja surullinen Nyyti. Mikään ei ole niin vaikeaa, kuin antaa muiden nähdä, miten heikko oikeasti onkaan. No, olen viimein sanonut asioita ääneen. Mitään pahaa ei ole tapahtunut, päinvastoin. Tajusin, että aliarvioin, suorastaan loukkaan, niitä mahtavia ihmisiä, joita saan kutsua ystävikseni, jos kuvittelen heidän tuosta vain kääntävän selkänsä.

Mutta kuten sanottua, matka on vasta alussa. En ole valmis huomenna, en ensi viikolla tai ensi vuonnakaan. Matka omaan itseen taitaa olla elämänmittainen. Toistaiseksi saavutetuista etapeista kirjoittelen syksyn mittaan sitä mukaa kuin oikealta tuntuu.

Onnellista uutta viikkoa kaikille! Pidetään hauskaa tällä yhteisellä matkalla.
kagone

torstai 18. syyskuuta 2014

Aamun virkku, illan torkku

Mä en todellakaan ole aamuihmisiä. Enkä todellakaan ole aikaansaavimmillani heti aamusta. Päinvastoin: rakastan pitkiä, hitaasti käynnistyviä aamuja, joihin kuuluu lagausta kylpyhuoneessa, lagausta keittiössä ja lagausta aamupalapöydässä. Iso kupillinen teetä, hellalla keitetty puuro ja hyvässä tapauksessa jakso (tai pari tai kolme) jotain hyvää sarjaa Netflixistä. Viime aikoina sellaisia aamuja ei ole oikein ollut! Viime viikolla herättiin joka toinen päivä joogaamaan heti aamusta, ja tälläkin viikolla olen ehtinyt herätä jo kolme kertaa kukonlaulun aikaan, kun tiistaina oli klo 8 tentti, eilen menin aamuvuoroon seitsemäksi ja tänäänkin luento alkoi jo ysiltä. Kun nämä mun mittapuulla epäinhimillisen aikaiset herätykset yhdistetään alkavaan syysflunssaan, tuloksena on uupunut tyttö. Uupunut, mutta kuitenkin melko onnellinen. Elämä kun on ollut satunnaisia kupruja, vuotavia neniä ja vatsanpuruja lukuunottamatta viime aikoina melkoisen seesteistä.

Olen suunnitellut muutamaa henkilökohtaisempaa blogipostauksia, ja niiden kirjoittaminen on vaikeampaa kuin kuvittelin. Enkä voi kyllä luvata, että niitä ikinä julkaisen. Tiedättehän sen ilmiön, kun päättää jotakin illalla, ja sitten aamun kelmeässä valossa koko juttu tuntuukin typerältä? Toisaalta, kirkas päivänvalo ei aina ole se imartelevin, joten ehkä tyhmillekin ideoille pitäisi antaa mahdollisuus.

Haluaisin lähteä juoksulenkille. Epävakaisen terveydentilani johdosta taidan jättää sen ensi viikolle (sormet ristissä!) ja lähteä sen sijaan kävelylle kamera kaverina. Sais tännekin jotain visuaalisesti kiinnostavampaa sisältöä vaihtelun vuoksi! Sitä odotellessa kuitenkin taas muutama kuva kivoista asioista: uudesta teepannustani, taivaallisen kypsällä mangolla maustetusta välipalajugurtista ja kesän alennusmyyntien parhaista löydöistä eli kasasta neuleita.

ookkopannu ookkopannu2 ookkopannu3

maanantai 15. syyskuuta 2014

Perusalkusyksynfiilistelypostaus

hyväfiilis hyväfiilis2 hyväfiilis4 hyväfiilis5 hyväfiilis6 hyväfiilis7 hyväfiilis3
Fiilistely on kyllä nykysuomen marcobjuströmimäisin sana mutta on just tehty alkusyksyyn. Sillä alkusyksyssähän sitä fiilisteltävää riittää! Aurinkoisina päivinä voi vielä kulkea ulkona käsivarret paljaina ja heitellä helliä hitaita hyvästejä kesälle. Illalla sopii kaivaa neuleet ja villat ja viltit kaapista, sytyttää kynttilät ja käpertyä sohvalle. Katsoa hömppää telkkarista ja syödä suklaata. Voi hypistellä kashmirneuleita kaupoissa, innostua uusista jutuista ja ottaa tenttikirja sylissä nokosia kirjastossa. Tehdä omenakaurapaistosta, istuskella kahviloissa ja lukea tuntikausia blogeja. Käydä iltalenkeillä joen varressa ja haistella syksyn hajuja, makeita ja pistäviä. Nyt on se aika vuodesta, kun saa tuijotella vähän omaa napaansa. Tehdä asioita vain, koska huvittaa. Tai olla tekemättä, kun ei huvita.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Viis juttua just nyt




Hot jooga
On se vaan niin ihanaa! Oon tän viikon aikana löytänyt kropasta uusia ja taas uusia paikkoja, joihin voi sattua. Eniten mua joogassa viehättää se, että se kehottaa haastamaan itsensä mutta samalla myös kuuntelemaan kehon tuntemuksia. Jos jokin tuntuu pahalta, pysähdy. Mutta jo ensi kierroksella, tai ensi kerralla, voit yrittää viedä liikettä ihan vähän pidemmälle. Sitä paitsi, kun jokaisella kerralla kuitenkin tehdään ne samat asanat, eihän siinä olisi mitään mieltäkään, jos kerralla taipuisi kaikkiin! Toivon, että tämän joogantäyteisen viikon jälkeenkin pääsisin jossain vaiheessa ja muodossa uudelleen joogan pariin. Harmikseni en päässytkään ohjaajan sairastuttua kokeilemaan Air Joogaa, joten jos vaan rahat riittää, harkitsen hankkivani 10 kerran kortin syksyä buustaamaan. Voin kyllä varauksetta suositella YogaNordicia kaikille joogasta kiinnostuneille, kivat ohjaajat ja viihtyisät tilat.

Kaisa-talo
Meille on pikku hiljaa muodostumassa läheisempi suhde. Mulla on käyttiksellä vaan kaksi luentoa viikossa, ja nekin alkaa vasta ensi viikolla, joten olen viime päivinä istuskellut muutamia tunteja kerrallaan Kaisassa lukemassa artikkeleja nuorten itsetuhoisuudesta ja näpyttelemässä muistiinpanoja. Tässäkin suhteessa on omat kuoppansa: en yleensä oo mikään mielensäpahoittajahenkilö, mutta ai että, kun mua ÄRSYTTÄÄ, että meidän verorahoja ja ties mitä on käytetty niin pöhköön suunnitteluun. Onhan toi kirjasto ihan hullunhieno ja niin päin pois, mutta oisko niiden kaikenmaailman arkkitehtonisten ratkaisujen väliin voinut ujuttaa vähän lisää lukutilaa? Muutaman nojatuolin, KEINUTUOLEISTA nyt puhumattakaan (eikun puhuinkin jo, oikein caps lockilla), tilalle olisi hyvin mahtunut parikymmentä pöytäpaikkaa. Mielipiteeni tällaisesta WOW-arkkitehtuurista on ASSDFFFG. Kiitos ja anteeksi.

Twin Peaks
Tavallaan oon ilonen, että oon löytänyt tän maineensa veroisen kulttisarjan vasta nyt. Sopiva sekoitus ällistyttäviä juonikuvioita, puppy lovea, absurdia huumoria, enteitä, karmivia juttuja (joilta ei-niin-edistykselliset erikoisefektit mun onneksi taittavat pahimman terän), kohtalokkaita naisia, komeita miehiä, omituisia unia ja Dale Cooperia. Ah, Dale.

Itse tehty mysli
Tuuli postasikin tän herkullisen ja simppelin mysliohjeen ja sen innostama paistoin pitkästä aikaa pellillisen mysliä. Kaurahiutaleet saivat tällä kertaa kaverikseen pähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja pellavansiemeniä sekä paiston jälkeen kookoslastuja ja kuivattuja omenoita. Lempparivälipalani on tällä hetkellä maustamaton jugurtti kunnon kourallisella mysliä ja mustaviinimarjoja pakastimesta.

Huolettomuus
Ensin jäi pois meikkivoide, eihän sitä nyt kesällä jaksa. Nyt tuntuu, etten viitsisi edes ripsaria laittaa. Säärikarvat on saanut kasvaa koko kesän kohisemalla. Kulmiakaan en ole jaksanut nyppiä pariin viikkoon sillä varjolla, että kasvatan niitä. Hiuksia en ole värjännyt pariin vuoteen, kampaajalla käynnistä nyt puhumattakaan. Taidan lyödä viimeisiä nauloja mun vanhanpiian arkkuun. Ei se mitään, musta tulis aivan helvetin hyvä hullu kissanainen!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Nousevan auringon maahan

hippikukat3 hippikukat2 hippikukat
Ei ihminen varmaan mitään erityistä syytä tarvitse lähteäkseen Japaniin, mutta ajattelin nyt kuitenkin vähän valottaa tämän jutun taustoja. Faktat tiskiin vielä kerran: lähden siis maaliskuun lopussa 10 päiväksi Japaniin, tarkemmin sanottuna Kansain alueelle. Mulla on suorat Finnairin lennot Helsingistä Osakaan, missä ajattelin viipyä muutaman päivän ennen siirtymistä varsinaiseen määränpäähän, Kiotoon.

Olen halunnut matkustaa Japaniin jo sellaiset 10 vuotta, joten oli jo aikakin varata lennot! Ennen ajattelin, että totta kai menen sitten Tokioon, mutta juuri nyt historiallinen Kioto kiinnostaa huomattavasti enemmän. Siihen on syykin: luin kesän alussa Mia Kankimäen kirjan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja vaikutuin. Kirja kertoo 38-vuotiaan, elämäänsä jumahtaneen Mian matkasta Kiotoon, Heian-kauden Japaniin ja omaan itseensä oppaanaan 1000 vuotta sitten elänyt hovinainen, feministi ja kirjailija Sei Shonagon. Mua tämä lennokkaasti ja paikoittain runollisestikin kirjoitettu mutta suomalaisella huumorilla sävytetty kirja inspiroi miettimään, mikä omassa elämässä leipäännyttää ja mitä sille voisi tehdä. Lähden matkalle Mian ja Sein jalanjäljissä.

Kun multa kysytään, mitä aion Japanissa tehdä, vastaus on valmiina: syödä ja valokuvata. Temppelien ja pyhäkköjen Kiotossa valokuvattavaa riittää, joten siitä en ole huolissani. Syömisen onnistumiseksi pitää sen sijaan tehdä vähän valmisteluja: opetella syömään sujuvasti puikoilla ja opetella hiraganat niin, ettei tule tilattua vahingossa mitään ylitsepääsemättömän ällöttävää.

Yksin matkustaminen on ollut mielessä paljon viime aikoina, ja Japani suht turvallisena maana lienee hyvä kohde sillekin tulikasteelle. Mua ei juurikaan pelota, miten tulen pärjäämään omine neuvoineni. Yksi juttu mua kuitenkin pelottaa: torakat!

Kioto-, torakantorjunta-, hiraganojen opiskelu- ja Japanissa selviytymisvinkit ovat hyvin tervetulleita! Arigato jo niinku etukäteen.

Terveellinen syyskuu: minä liikkujana

Heräsin eilen vapaaehtoisesti kello 6:30 lähteäkseni joogaan. Ei mulla muuta.

mäntsäri19-1
Ei vaan, ähäkutti! Mulla muutakin. Laitettiin Tuulin kanssa käyntiin projekti, joka kulkee kunnianhimoisesti nimellä Terveellinen syyskuu. Moni muukin laittoi, I know, sillä yhtä varmasti kuin putoilevat lehdet yllättävät VR:n Iltalehden otsikoissa, naistenlehdet valjastavat liiallisesta irtojäätelön ja tölkkisiiderin nautiskelusta seuraavan itsesyyttelyn markkinavoimien käyttöön. Pohja ensi kesän bikinikunnolle luodaan syyskuussa ja niin edelleen. Usein harrastuneisuus lopahtaa viimeistään marraskuussa, mutta onhan se syksy monella tapaa hyvää aikaa muutoksille. Sitä mukaa, kun palaa vanhoihin rutiineihin esimerkiksi opiskelun suhteen, on helppo ujuttaa mukaan uusiakin rutiineja. Mun Terveellisen syyskuun onkin tarkoitus vaihtua terveelliseksi lokakuuksi, sitten terveelliseksi marraskuuksi (tai mieluiten ei, suoraan jouluun vaan kiitos) ja niin edelleen. Omien tavoitteiden ja erityisesti sen listaaminen, miksi juuri ne tavoitteet ovat itselle tärkeitä, on ainakin mulle hyödyksi, joten ajattelin luoda lyhyen (todennäköisesti polveilevaksi ja puuduttavaksi muuttuvan) katsauksen omaan historiaani liikkujana ja tiivistää loppuun vielä muutamia johtoajatuksia omaan aktiivisuuteeni ja sen syihin liittyen.

Musta on tullut iän myötä huomattavasti armollisempi itseäni kohtaan. Siinä missä ennen totesin, että en ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, piste, tarkastelen nykyisin sitäkin vähän toiselta kantilta. Ei, en ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen, mutta aktiivinen olen ollut pienestä pitäen. Kotipaikkakunnallani liikunnalliset harrastusmahdollisuudet rajoittuivat lentopalloon ja sählyyn, joista kumpikaan ei ollut mun juttu, eikä siitä koululiikunnasta mullekaan mitään lämpimiä muistoja jäänyt. Olen kuitenkin ipanasta asti liikkunut luonnossa, samoillut metsissä ja kiipeillyt kallioilla, ja vaikka se jossain vaiheessa teini-ikää jäikin, astui kuvioihin lukiossa epäsäännöllisen säännöllinen lenkkeily ystävän kanssa. Paskaa jauhaessa peruskunto kehittyi ja pysyi yllä kuin huomaamatta. Edelleen mulle ehkä ominta liikuntaa on sellainen, mikä tapahtuu vähän vahingossa, esimerkiksi portaiden kävely ja käveleminen paikasta toiseen. Musta oli esimerkiksi oikeastaan hirmukivaa kävellä töistä kotiin silloin, kun pyörä oli huollossa. Kävelyvauhtini on määränpäästä riippumatta sen verran reipas, että päivän aikana otetut askeleet voi liikunnaksikin laskea.

Jonkin omalta tuntuvan liikuntaharrastuksen löytäminen kyti mielessä pitkään, kun muutin tänne eksponentiaalisesti parempien mahdollisuuksien äärelle. Tarpeeksi suurta motivaatiota sai kuitenkin odotella, enkä tähän hätään muista, mikä minuun pisti vauhtia – läskikompleksi vai jokin sattumanvaraisempi tekijä. Joka tapauksessa onnistuin keväällä 2011 navigoimaan itseni hyvin valittujen hakusanojen kautta tähän juoksuohjelmaan. Mulle tämä pehmeä, suorastaan löysä, aloitus taattuine onnistumiskokemuksineen sopi vallan mainiosti, ja syksyyn asti jaksoin juosta ees taas rantateillä. Seuraavana keväänä, talvenaikaisesta puolihorroksesta herättyäni yllätyin positiivisesti, kun pystyinkin jatkamaan melkein suoraan siitä, mihin olin syksyllä jäänyt. Kesällä 2012 innostuin myös muokkaamaan ruokavaliotani terveellisempään suuntaan sekä hurahdin Tumblr:n fitspiration-yhteisöön ja Blogilatesin superenergiseen Casseyyn. Jenkkakahvat pienenivät, vatsan olomuoto tiivistyi ja jaloistakin löytyi jotain ihan ihme lihaksia!

Vaihtovuosi on mun henkilökohtaisessa liikuntahistoriassani pimeää keskiaikaa, joten ei mainita siitä sen enempää, kuin että aliarvostetun suomalaisen jokamiehenoikeuden ainutkertaisuus kannattaa ulkomailla lenkkeillessä pitää mielessä. Raahasin Unkarista kotiin supersöpöt salikengät, jotka ovat kyllä alusta asti jääneet hävettävän vähäiselle käytölle...

Viime syksynä juoksun ihanuus muistui nopeasti mieleen, mutta homma lopahti joskus ilmojen kylmettyä, kun pitkittynyt flunssa tappoi motivaation. Tänä keväänä lähdin innosta puhkuen ja uudet lenkkarit loistaen lenkille ja haastoin itseni viimein juoksemaan myös vähän pidempiä lenkkejä kuin niitä tuttuja ja turvallisia vitosia. Juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni kympin! No, ennen kuin lenkkeilystä tuli rutiini, tappoi yksi erittäin huono lenkki innostuksen. En kuitenkaan ryhtynyt repimään hiuksia päästäni sen takia, sillä kesän yli peruskuntoa tuli pidettyä yllä pyöräilemällä.

Pari viikkoa sitten aloitin taas juoksemisen, ja voi että, kun se on ihanaa! Juoksu on ainakin mun kokemukseni mukaan hirveän paljon päivästä kiinni. Hyvinä päivinä juoksu kulkee, parhaimpina päivinä tuntuu, että voisi juosta vaikka kuinka pitkälle. (Niistä muunlaisista päivistä ei nyt puhuta, koska tän on tarkoitus olla motivationaalinen postaus.) Haluaisin kuitenkin löytää lenkkipolkujen rajaaman mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelta uusia liikuntamuotoja juoksun rinnalle ja sijastakin. Mulla on ongelmia nilkan asennon ja sitä myötä polvien kanssa, mihin tukipohjalliset ja pronaatiotuetut kengät ovat toistaiseksi auttaneet. Koska haluan kävellä vielä nelikymppisenäkin, mun on kuitenkin pakko kuunnella siinä asiassa kehoani, mikäli se jossain vaiheessa ilmoittaa, että juoksut on juostu. Siltä varalta olisi hyvä olla suunnitelma B. Eikä se monipuolinen harrastaminen muutenkaan ainakaan haitaksi ole. Haluaisin myös parantaa ryhtiäni ja vähentää liiasta koneella/kirjastossa/sohvalla kököttämisestä johtuvia yläkroppajumeja. Kuntosalille mua ei ainakaan vielä saa kuin uhkailemalla, joten yritän lähestyä näitä tavoitteita toiselta suunnalta.

Jooga on ollut mielessä jo pitkään, ja siitä olisi mulle varmasti paljon hyötyä – jos sitä vaan olisi varaa harrastaa. Tuulipa bongasi YogaNordicin huikean synttäritarjouksen: uuden asiakkaan tutustumisviikko vain 7 euroa! Tämän viikon aikana saadaan siis joogata niin monella tunnilla kuin ikinä ehditään ja vieläpä lainata matot ja pyyhkeet kaupan päälle. Aamuni alkoi hyvin poikkeuksellisissa merkeissä Hot Jooga Lempeä -tunnilla, ja 30-asteisessa huoneessa joogailu oli kyllä just niin ihanaa kuin miltä se kuulostaa. Mä en ole aikaisemmin (satubalettia lukuunottamatta) ollut yhdelläkään ryhmäliikuntatunnilla, ja jännitin vähän etukäteen sitä, kuinka pystyn keskittymään vain omaan tekemiseeni. Totta kai mä tiedän, ettei ketään kiinnosta tuijotella ja naureskella mun huonolle tasapainolle tai sille, etten saa sormenpäitä maahan jalat suorana, mutta oon silti kauhean arka tuollaisissa tilanteissa. No, ei ollut kyllä hetkeäkään sellainen olo, että joku arvostelisi mun Kissalehmää (hahaha) tai Kobraa, ja yllättävän helppoa oli tehdä liikkeitä omaan tahtiin, oman kropan rajojen mukaan. Tänään on vuorossa bikram-joogatunti, joka pelottaa mua sitä enemmän, mitä enemmän siitä luen... mutta itsensä haastamisestahan tässä on kyse! Loppuviikolle olen varannut myös Hot Pilates - ja Air Jooga -tunnit, joten mikäli iltapäivällä on ihan kauheeta, niin edessä on vielä superkivojakin juttuja. Mua harmittaa kyllä, että just nyt mulla ei yksinkertaisesti ole varaa noihin joogakoulujen kausikortteihin, mutta en anna sen häiritä vaan otan nyt ilon irti tästä kokeilusta! Varmasti jossain vaiheessa on mahdollisuus palata joogamatolle, jos ei YogaNordicilla, niin muualla. Toivon myös, että pääsisin eroon ryhmäliikuntarimakauhustani ja saisin vihdoin ja viimein, viidentenä opiskeluvuonna, hankittua Unisportin jäsenyyden...

Näköjään sitä voi olemattomastakin liikuntahistoriasta saada aikaiseksi massiivisen tekstin. (Fyysistä kankeuttani tasapainottaa L:n sanoin verbaalinen notkeus.) Tähän loppuun muutama ei-tieteellinen teesi, jonka olen oman kokemukseni perusteella muodostanut:

1. Löydä oma juttusi. Kaikkien ei tarvitse rakastaa joogaa, sykkiä lenkkipolulla tai ottaa belfieitä salilla. Lajeja ja tapoja löytyy jokaiselle liikkujalle.
2. Pohdi, mikä on juuri sinulle paras tapa aloittaa. Jos päätät lähteä salille 4 kertaa viikossa, ja päätöksesi pitää, hyvä niin. Mutta jos huomaat kerta toisensa jälkeen jaksavasi täysillä pari viikkoa, minkä jälkeen into lopahtaa, ja karkkihyllyn seireeninkutsu muuttuu vastustamattomaksi, rauhallisempi aloitus voi olla pidemmän päälle parempi vaihtoehto. Just nyt mun itsekuri ja motivaatio eivät todellakaan ole sillä tasolla, että saisin pakotettua itseni lenkille vaikkapa neljä kertaa viikossa. Niinpä olen aloittanut kahdella fiilistelylenkillä, jotka on helppo mahduttaa aikatauluihin. Nälkä kasvaa syödessä, ja jossain vaiheessa huomaa haluavansa enemmän. Mulle paras tilanne on se, että mun ei ole pakko lähteä lenkille, vaan haluan lähteä lenkille. Silloin aikaakin on huomattavasti helpompi löytää.
3. Mieti, miksi liikut. Sikspäkki on hyvä tavoite siinä missä muutkin. Mua se ei riitä motivoimaan. Haluan ennemminkin ajatella liikunnan tukevani hyvinvointiani paitsi nyt, myös pitkällä aikavälillä. Kaipaan kuitenkin jotain konkreettisempaa motivaatiota kuin se, että "jos nyt juoksen vielä kierroksen, niin jaksan kuuskymppisenäkin sauvakävellä pitäjää ympäri", mutta onneksi liikunnalla on niitä välittömiäkin hyvinvointia lisääviä vaikutuksia.
4. Kampita tekosyyt! Ei aina vaan huvita. Sen sijaan, että jumahtaisi ensimmäisen plääh-ajatuksen myötä sohvalle, kannattaa käyttää muutama hetki sen miettimiseen, miksi ei huvita. Oletko oikeasti niin väsynyt rankan työ- tai koulupäivän jälkeen? Vai laiskottaako vaan? Musta on ihan ookoo skipata lenkki joskus silläkin perusteella, että ei yksinkertaisesti voi jättää kesken jonkun Frendit-jakson yhdettätoista uusintaa. Omalla kohdallani oon kuitenkin huomannut, että passiivisuus lisää passiivisutta (ja kolikon kirkkaampana kääntöpuolena aktiivisuus aktiivisuutta), ja joskus se persettä penkkiin painava voima kannattaa selättää vaikka väkisin. Väittäisin empiirisiin tutkimuksiin perustuen, että yhdeksällä kertaa kymmenestä ei ole kaduttanut, jos on niiden ensimmäisten yök-ajatusten jälkeen sitonut lenkkarinnauhat. Hyvä treeni voi pelastaa muutoin huonon päivän, ja parhaat lenkkini olen juossut vitutuksen alaisena/kaatosateessa.
5. Korkein kynnys melkein missä tahansa asiassa on oman kodin kynnys. Kun sen on ylittänyt, niin kaikki onkin jo huomattavasti helpompaa.

Ja lopuksi vielä mun lemppari fitspo quote: koska aina ei tarvitse olla mitään sen enempää.

okayest