maanantai 3. maaliskuuta 2014

Koti-ikävästä

simpukka


Nyt, kun istuskelen viimeistä iltaa kotosalla vähään aikaan, lienee sopiva hetki kirjoittaa vähän koti-ikävästä. Tunteesta, joka nakertaa aika ajoin myös tällaisen itsenäiseksi julistautunutta 22-vuotiasta.

Elämäni ensimmäiset 19 vuotta se koti oli yhdessä ja samassa paikassa. Olen kuitenkin aina ollut helposti kotiutuvaa sorttia: koti voi tarkoittaa vaikkapa hostellia tai mitä tahansa hetkellistä majapaikkaa. Koti onkin minulle enemmän mielentila kuin fyysinen sijainti. Koti voi olla mikä tahansa paikka, missä mieli on rauhassa ja olo turvallinen.

Samalla tontilla, saman metsän vieressä se yksi koti on edelleen. Huomenna matka käy kohti sitä toista kotia, Helsingin-kotia. Unkarin-aikana sydämessäni oli kolme kotia: Szeged, lapsuudenkoti ja Helsinki – siitä huolimatta, ettei minulla ollut Helsingissä neliömetriä, jota olisin voinut kutsua kodiksi. Nyt, kun siellä Helsingissä odottaa kokonaiset 35 neliötä ihan omaa kotia, olen alkanut tehdä huomaamattani eroa sen ja lapsuudenkodin välillä, mikä lienee ihan luonnollista kehitystä.

Helsinkiin palatessa on ihanaa löytää oma sänky, oma suihku ja tavarat tutuilta paikoilta. Omaa rauhaa ja omaa lupaa en vaihtaisi mihinkään. Eikä täällä maaseudun loputtomassa rauhassa mitenkään erinomaisen kivaa aina ole. Ellei mitään erityistä ohjelmaa ole, kolmantena päivänä iskee yleensä mökkihöperyys (ihan todella harkitsin lähteväni perjantaina vanhusväestön mukaan katsastamaan autoa). Etenkin vielä pari vuotta sitten tuli myös helposti taannuttua siihen vanhaan rooliin äkäisenä teininä, jota ei siis todellakaan kiinnosta laittaa astioita tiskikoneeseen ja joka paiskoo ovia mennessään.

Kuitenkin se koti-ikävä välillä iskee ja pistää oikein kunnolla. Usein silloin, kun on muutenkin stressiä ja kiukuttaa. Kun tuntuu siltä, että asiat karkaavat käsistä, ei millään jaksa eikä ainakaan huvita, koti on ennen kaikkea joku, johon nojata. Joulua edeltävän työrupeaman jälkeen tuntui ihanalta, kun joku muu kävi kaupassa ja laittoi ruokaa – mutta yhtä ihanalta tuntui kuoria perunoita ja kattaa pöytä. Maalla ollessa on myös helpompi ottaa etäisyyttä niihin stressaaviin juttuihin, jotka Helsingissä ovat koko ajan läsnä. Yleensä yritän tietoisesti karistaa kaikki kouluprojektit mielestäni edes muutamaksi päiväksi ja antaa itselleni aikaa levätä.

Ja onhan se ihanaa kävellä tuttuakin tutumpaa reittiä kirjastoon, moikata naapureita ja kirjastonhoitajaa, jonka eteen olen kantanut kirjapinoja niin kauan kuin olen osannut lukea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti