sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Muille se on viikonloppu, mulle se on Viikonloppu


Mulla oli ensimmäinen vapaa viikonloppu naismuistiin ja vietin sen mielestäni oikein sopivalla tavalla: viis veisaten velvollisuuksista ja vapaudesta nauttien. Oli i-ha-naa herätä kiireettömään lauantaiaamuun ja syödä rauhassa aamupuuroa. Puin lenkkikamat päälle jo aamusta, mutta koska ei ollut kiire mihinkään, istuskelin pitkään teekuppi kädessä Drop Dead Divan seurana. Ja kun vihdoin puolenpäivän jälkeen lähdin vuoden ensimmäiselle juoksulenkille tuliterissä lenkkareissa, se tuntui hurjan hyvältä! Irvistelyä ja ponnistelua se neljä kilometriä vaati, mutta aurinko porotti, linnut lauloivat ja leskenlehdet kukkivat. Tästä se taas lähtee, hitaasti mutta varmasti!

Kotouduttuani kipaisin kaupasta pakastepinaattia ja kiehautin elämäni ensimmäisen pinaattikeiton! Helppoa ja hyvää ja aika kaukana siitä kouluruokalan vetisestä versiosta. Loppupäivän vietin lööbaillen, kunnes tuli aika pakata meikit, ketjut ja vyöt ja paukauttaa naapurirappuun J:n luo laittautumaan ja syömään vähän lisää. Illan lopullisena määränpäänä oli tietenkin Lauantaidisko, mutta ennen sitä kokkailimme herkullista salaattia, jota rouskuttelimme kynttilänvalossa ja punkkua siemaillen. Pääsimme lopulta ihan paardeihinkin asti, ja vaikka pilkku tulikin jo puoli kolme, oli ihan huippukivaa! Paljon hyvää musiikkia perinteisestä hipsteridiscosta rokkiin, muistoja vuodelta 2005 ja sellaisia biisejä, joita fiilistelen tällä hetkellä. Superb! Olispa jo kesä. Vaikka oonkin ihan mummoutunut, niin muistelen lämmöllä sitä fiilistä, kun tulee sembaloista kotiin siinä kello viiden helmiäisvalossa.

Nyt aion saattaa tän superrentouttavan viikon loppuun jatkamalla tismalleen samaan malliin kuin aiemminkin eli tekemättä yhtään mitään. Toivottavasti teilläkin on takana kiva viikonloppu ja edessä mahtava viikko!

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Tahdon olla nahkatakkinen tyttö (eli muutama sana ja kuva kevätpukimista)

Niin uskomattomalta kuin se nyt, takatalvesta edelleen traumatisoituneena kuulostaakin, yksi Suomeen paluun iloista oli se, että saattoi vihdoinkin kaivaa kaapista muitakin vaatteita kuin shortsit. Viime vuoden huhtikuussa pohjustin brunaa puistossa, mutta vaikka tänä vuonna niitä kelejä saa odottaa vielä aika monta kuukautta, olen innoissani kevätpukeutumisesta! Alkusyksy ja kevät ovat mielestäni parasta aikaa pukeutua: kaiken peittävän lumimies-toppatakin sijaan harteille voi heittää trenssin, bleiserin tai nahkatakin. Mää en oo mikään muotibloGGari, mutta tykkään kuitenkin hurjasti näteistä vaatteista, asukokonaisuuksien suunnittelusta ja virtuaalishoppailusta. Haluankin jakaa vähän kuvia vaatekappaleista, jotka tänä keväänä aiheuttavat hiirikäden vapisevaa liikettä kohti ostoskoria. Ja koska tää touhu pitää ottaa vakavasti, taiteilin oikein hienoja, visuaalisesti päräyttäviä kollaaseja muotilehtihenkisine otsikoineen.



Täydellisen takin metsästyskausi käynnistyy joka vuosi samoihin aikoihin. Jostain syystä en edelleenkään omista sitä tyylikästä trenssiä ja mustaa nahkatakkia! Ehkä tänä vuonna koittaa viimein hetki ainakin tuolle jälkimmäiselle. Olen aivan rakastunut tuohon keskellä olevaan graafiseen takkiin, mutta... mulla ei ole mitään kenkiä, joita noin asiallisen takin kanssa käyttää! Olen vannoutunut matalakantaisten kenkien (okei, tennarien) käyttäjä, ja tuo takki suorastaan vaatii parikseen tyylikkäitä korkonilkkureita. Ehkä se saa odottaa sitä hetkeä, jolloin homssuisesta parikymppisestä kuoriutuu tyylikäs kolmikymppinen. Ha ha. Nuo alarivin kuviolliset bomberit vastaa huomattavasti enemmän tätä mun nykyistä habitusta, vaikka esim. tuo vasemmanpuoleinen Maison Scotchin kaunotarkin sopisi paremmin sen kolmikymppisen uranaisen budjetille. Miksi mulla on niin kallis maku?



Keväällä heräävät haaveet myös linjakkaammasta olemuksesta, jonka kehtaisi änkeä tekonahkahousuihin. Haltijatarkummia odotellessa tyytyisin mustiin vahapintaisiin farkkuihin. Mahtavaa, että nykyään housujen vyötärö voi olla oikeasti lähempänä sitä oikeaa vyötäröä kuin vesirajaa... Kånkenin myötä musta on tullut uskollinen reppufani, ja käsilaukkua käytän aniharvoin, mutta uusi musta veska olisi kuitenkin tarpeen. Kevyempiä kelejä ja vaaleampia värejä ajatellen myös joku neutraalinvärinen pikkulaukku olisi kätevä. Nää kaikki laukut on Mangosta, joten voipi olla, että maaliskuun palkasta osa ajautuu sinne suuntaan. Ja sitten news alert, spagettiolkaimet ovat tulleet takaisin! Tällä kertaa tyylikkäänä ei-kuminauha-versiona.



Ihailen ihmisiä, jotka onnistuvat näyttämään hyviltä ja tyylikkäiltä rannalla, matkalla ja 30 asteen helteessä. Itse en kuulu siihen valiojoukkoon, mutta olen kuitenkin pohdiskellut, miten voisin tänä kesänä edes yrittää. Ensinnäkin, mun vaatekaapissa on 0 kappaletta tavallisia valkoisia t-paitoja. Printtejä löytyy senkin edestä. Tänä keväänä aion siis hankkia muutaman vaalean perusteepparin. Sellaisen kun yhdistää sortseihin ja statement-koruun (ha!), on jo askeleen lähempänä huoletonta tyylikkyyttä. Muita kevään/kesän pakkohankintoja ovat mukavat mutta nätit sandaalit sekä vihdoinkin se maailman paras maksihame! Käänsin nettikaupat ympäri kukallisen maksihameen toivossa ja löysinkin sellaisen lopulta American Apparelilta – 80 dollarin hintaan. Se taitaa jäädä kauppaan, mutta Sitä Oikeaa odotellessa tuo BikBokin heleän vaaleanpunainen kelpaisi hyvin.



Uskon, että kelien parantuessa myös lenkkijalka alkaa vipattaa. Vähän se värisee jo nyt, etenkin, kun Stadiumissa poiketessa törmäsin noihin täydellisiin liukuvärjättyihin juoksuhousuihin... Ja kerrankin makeanvärisiin pronaatiotuettuihin lenkkareihin! Luulen, että tuo keskustan kombo ennemmin tai myöhemmin päätyy allekirjoittaneen ylle. (Edit: kirjoitin tän postauksen sunnuntaina, ja maanantaina oranssiin kassiin sitten pakattiin kuvan kengät, takki ja mustat juoksupökät... Stadiumissa on vielä tällä viikolla tosi hyviä tarjouksia, joten kannattaa vilkaista! Juoksutakki+housut pakettihintaan 39,90 ja kaikista normihintaisista tuotteista -25%!) Hyvinvointini nimissä päätin myös viimein hankkia kunnolliset tennarit. Converseista en luovu, mutta tässä iässä voin jo myöntää, että ne eivät ole hyvät kengät. Mulla on tosi matala jalkapöytä, eikä ole mikään ihme, että kun on jossain reissussa 10 tuntia lättäpohjat jalassa kävellyt, polvia särkee. Ollakseen hyvät jalalle, kenkien ei mun mielestä kuitenkaan ole mikään pakko olla rumat, joten ihan mitä tahansa terveyssandaaleja en jalkaani kelpuuta. Viime kesänä bongasin tosi monista jaloista Nike Air Maxit, ja siitä asti olen salaa haaveillut niistä itsekin. Nuo ylimpänä komeilevat ihanuudet olisivat mun ehdoton valinta, hinnasta viis, jos niitä vaan saisi Suomesta. Mutta kun ei. Onneksi täältä/tänne saa kuitenkin muitakin kivoja värejä siltä varalta, että en onnistu juuri tuota paria jostakin löytämään. Pitäisi vaan päättää noiden pirteiden purkkapallovärien ja hillitympien sävyjen välillä.

Onko siellä muitakin, jotka eivät malta odottaa, että pääsevät karistamaan talvitakin niskastaan? (Talviturkistani en kyllä luovu ennen kuin vesi on 20-asteista.)

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Hyvää ruokaa, hyvää viinii, hyvii ystävii



Olen tainnut mainitakin täällä, että ollaan järkkäilty ystäväporukalla vuorotellen illallisia. Syksyllä ehdittiin maistella kreikkalaista ja venäläistä ruokaa, maanantaina oli mun vuoro kokkailla italialaista. Näistä neljän tähden illallisista on ollut mahtavaa nauttia, ja kivaa oli myös järjestely. Etenkin, kun tästä meidän konseptista puuttuu se tv-version piirre, että pengotaan ihmisten komeroita ja esitetään sarkastisia kommentteja ruoasta. Vaikka vietetään aikaa (ja syödään) porukalla muutenkin, on näissä illallisissa kuitenkin jotain spesiaalia. Hyville ystäville kokatessa ei tule säästeltyä sitä ruoan tärkeintä ainesosaa eli rakkautta! Ja olipa mukavaa päästä kattamaan kauniisti ikioma ruokapöytä.



Aidossa italialaisessa ravintolassa (miksi mä kuulen tän päässäni pakastepizzamainoksen äänellä?) menuun kuuluu monta alkupalaa ja lautasta ja sekä suolaista että makeaa jälkkäriä, mutta vedin mutkia suoriksi ja päädyin kolmeen ruokalajiin. Alkupalana oli antipasti: ilmakuivattua kinkkua, valkosipulimarinoituja oliiveja ja Pecorino-juustoa. Kunnianhimoisena suunnitelmanani oli alunperin kuvata myös valmistusvaiheet, mutta erinäisistä syistä mulle tuli vähän kiire järjestelyissä, enkä ehtinyt/jaksanut. Olisin muutenkin tosi huono ruokabloggari: en mä malta asetella sitä safkaa ja miettiä taiteellisinta tarkennusta, mä haluan syödä!



Pääruoaksi pyöräytin spaghetti alla carbonaran. Meillä kotona vaihtelee tästä kaksi eri versiota kokista riippuen, ja molemmat kuuluu kyllä meikäläisen lempiruokiin. Tämä versio on hyvin yksinkertainen (ei alkuperäinen, mutta who gives a fart) ja vastaava ohje taitaa löytyä ihan pekonipaketin kyljestäkin, mutta jaanpa sen silti muiden keittiön poropeukaloiden iloksi tällaisena detaljirikkaana versiona!

Pasta alla carbonara eli miilunpolttajan pasta
1 paketti pekonia (käytin HK:n luomupekonia, mutta mikä tahansa rasvaisempi pekoni on bueno)
2 kananmunaa
1 dl kermaa
mustapippuria
n. 2 dl parmesania
pastaa (perinteisesti spagettia, n. 80 g per ruokailija)

Tämä on nopea valmistaa, joten kannattaa ajoittaa vedenkeitto niin, että saat pastat kiehumaan siinä vaiheessa, kun alat paistaa pekonia. Pastan keittoveteen kuuluu muuten lisätä reippaasti suolaa!
Raasta parmesani. Vatkaa kananmunat kulhossa rikki vispilällä tai lastalla ja lisää joukkoon kerma sekä rouhittua mustapippuria.
Leikkaa pekoni saksilla pieniksi paloiksi ja laita kylmälle pannulle. Paista rapeaksi. Pekonista irtoaa tosi paljon rasvaa, joten öljyä ei tarvita. Kannattaa myös ottaa pannu ajoissa liedeltä, sillä pekoni jatkaa paistumista kuumassa rasvassa!
Kun pasta on valmis, valuta siitä vesi ja heitä pannulle. Sekoita pastaan pekoni, kananmuna-kermaseos ja parmesaani. Sekoittele kuumalla levyllä niin kauan, että kananmuna kypsyy vähän.
Tarjoile ja nauti!



Jälkiruokana tarjoilin limoncello-pannacottaa, joka on tehty tälläturkulaisen Tintå-ravintolan keittiömestarin ohjeella. Valmistin pannacottan edellisenä iltana kello 23 ja keskiyön välillä hieman huterissa olotiloissa, mutta lopputulos oli kyllä kärsimyksen arvoista. Miten jokin noin herkullinen voi olla noinkin yksinkertaista valmistaa? Pakko tehdä toistekin, etenkin kun pakastimessa on nyt melkein täysinäinen limoncello-pullo.

Kaiken kaikkiaan illallinen oli kokin mielestä makujensa puolesta onnistunut ja oikein hyvä tapa aloittaa viikko. Jäljellä on vielä yksi illallinen, mutta toivon, että voidaan jatkaa tätä perinnettä jossain muodossa myös myöhemmin. Tai no, ei kai se ole kiinni muusta kuin meidän omasta tahdosta!

Oletteko muut järkkäilleet kaveriporukalla illallisia?
Kiinnostavatko ruokaohjeet alkuunkaan? Olen kokkaillut viime aikoina erilaisia kasvisruokia ja yritän päästä sisään soijan mystiseen makumaailmaan ja voisin jakaa kokemuksia täällä!

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Lähilöytöretkeilyä

Jos minulta kysytään, yksi parhaista tavoista viettää aurinkoinen perjantai-iltapäivä on tutustua omaan kotikaupunkiinsa. Ottaa mukaan kaveri ja kamera, hypätä ensimmäiseen vastaantulevaan bussiin ja jäädä pois päättärillä. Voi päätyä vaikkapa Hernesaaren lumikaatopaikalle. Myrskytuulta uhaten toteutimme L:n kanssa tällaisen lähilöytöretken viime viikolla, ja lumettoman lumikaatopaikan lisäksi löysimme vaikka mitä! Jaan mahdollisesti niitä kuvia myöhemmin, mutta nyt haluan hehkuttaa niitä muita löytöjä!

Bar Llamas
Mä olen aina valitellut, että Helsingin keskustasta puuttuvat sellaiset ihanat, persoonalliset kahvilat, joita vaikkapa Budapest on pullollaan. Juju on kuitenkin siinä, että pitää lähteä vähän kauemmas! (Ei sillä, että Iso-Roba olisi jotenkin erityisen kaukana, mutta you know.) Iltapäivällä aukeava Llamas on kaiketi enemmänkin cocktailbaari kuin kahvila, mutta yhtä kaikki aivan iiihana paikka lämmitellä palelevia sormia teekuppia vasten. Ehkä ens kerralla sitten mojito kouraan!

Uffin villapaidat
Jos etsii psykedeelistä statement-villapaitaa, kannattaa suunnata Uffille. Etenkin euron päivien aikaan. Musta ois mahtavaa jäljittää niiden hullun värikkäiden ja kuviollisten villapaitojen entiset omistajat ja tekijät ja kysyä, että miksi. Tämäkin aivokäyrä-villapaita maksoi 2 euroa, haisee mukavasti vanhalle vaarille eikä kutita yhtään! Samalla reissulla löysin myös smokkibleiserin ja lähitulevaisuudessa shortseiksi leikkautuvat farkut!

Alnilam
Jokainen shopaholic tietää tämän tunteen: astut kauppaan ja löydät heti kymmenen asiaa, joista olet aina haaveillut, ja toiset kymmenen sellaista, joista et ole osannut vielä haaveilla mutta tiedät heti tarvitsevasi. Näin mulle kävi, kun astuin Alnilamiin. Tää kauppa on mun taivas! Olen aina haaveillut (ihan aikuisten oikeesti) yötaivasprojektorista ja aurinkokuntamobilesta! Alkeishiukkasystävistä ja astrolabista en ole osannut haaveilla, mutta nyt tiedän, että en voi elää ilman! Entäs sitten pimeässä hohtava tähtikartta ja ne karttapallot... Ihana kauppa!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Maaliskuulumisia

(Eiks ookki luova otsikko? Ite keksin!)



Lainatakseni itseäni, musta tuntuu, että saatoin hyvinkin olla edellisessä elämässäni aurinkopaneeli! Sen verran voimakkaasti tuo valopallo meinaan vaikuttaa mun mielialaan ja vireystilaan (no shit). Oon ollut koko talven jos en nyt ihan masentunut, niin alakuloinen, ja väsynyt. Energiaa on riittänyt just ja just niihin pakollisiin juttuihin, eikä juuri muuhun. Kyllä mä edelleenkin vietän aikaani maratoonaamalla Drop Dead Divaa ja välttelemällä koulujuttuja, mutta se proskrastinaation sävy on nyt ihan eri! (Heleä korallinpunainen.) Liikuntakin alkaa taas tuntua ihan varteenotettavalta ajatukselta, ja erityisesti poskilihaskuntoa tulee treenattua päivittäin. En meinaan voi olla hymyilemättä, kun kävelen tuolla ihanan aurinkoisessa kevätsäässä! Eilinen luentoni peruttiin, ja sen sijaan, että oisin jäänyt kotiin luukuttamaan Netflixiä, lähdin spontaanisti lenkille. Auringosta inspiroituneena kävelinkin vahingossa Helsingin pitäjänkirkolle asti, mikä ei ollut ollenkaan huono idea. Matkalla bongasin myös kevään ekat leskenlehdet! Käsittämätöntä. Yritän olla masentumatta liikaa siitä, että jo viikonlopuksi on luvattu kylmää ja lumikuuroja – vaikka näin meidän kesken on myönnettävä, että lakijuttu talvea vastaan on jo vireillä. Takatalven hyviä puolia vois olla esimerkiksi se, että voisin toteuttaa mun alkuperäisen suunnitelman kuvata tuota edellä mainittua kirkkoa lumikinosten keskellä! Ostin nimittäin palkkapäivän, houkuttelevan tarjouksen ja kaiken muun hyvän kunniaksi itselleni uuden objektiivin! Nikkorin 35 mm/1.8, pure love at first shot! Oon jo jonkin aikaa haaveillut valovoimasesta normaaliobjektiivista, joten ihan keväthuuman piikkiin en tätä ostosta laita. Toistaiseksi olen testaillut vain sisätiloissa, enkä malta odottaa, että pääsen uuden lempilapseni kanssa ulos! Olisikin mahtavaa kuulla vinkkejä pk-seudun potentiaalisista kuvauspaikoista!

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Porvoo

Oltiin jonkin aikaa sitten (tai no, aika kauan aikaa sitten, kuten maisemasta näkee) Porvoossa kiertelemässä. Ensisijainen päämäärä tais olla se Brunbergin tehtaanmyymälä, mutta olihan siellä vaikka mitä nähtävää! En ole käynyt Porvoossa aikaisemmin, mutta varmasti kyllä menen toistekin. Koska osasin odottaa kuvauksellisia maisemia, otin kameran mukaan, mutta vasta eilen sain aikaiseksi edes katsoa kuvat läpi. Jostain syystä nimittäin kuvittelin, että muistikortille oli tallentunut vain epäonnistuneita otoksia. Olipa mukavaa huomata olevansa väärässä! Aika kivoja kuvia sieltä meinaan löytyi. Eiks vaan ollutkin nättiä?

porvoo1 porvoo2 porvoo3 porvoo4 porvoo5 porvoo6 porvoo7 porvoo8 porvoo9 porvoo10 porvoo11 porvoo12 porvoo13 porvoo14 porvoo15 porvoo16 porvoo17 porvoo18 porvoo19 porvoo20 porvoo21

Tiedättekö muuten, mikä on valokuvaajan vihollinen numero yksi? Nykyaika! Oliko se nyt ihan pakko Porvooseen asti sähköt vetää? Itsekästä touhua!

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kotini on linnani eli kotipostaus #3

koti10

Hassu ajatus, että niistä viidestä kodista, joissa olen ehtinyt elämäni aikana asua, olen esitellyt jo kolme täällä blogissa. Jos jossain olen siis tämän reilun vuoden aikana kehittynyt, niin muuttolaatikkojen pakkaamisessa! Ajoittain mua ahdistaa aivan hulluna tämä tavaran, erityisesti huonekalujen kertyminen – tästäkin kämpästä kun on viimeistään parin vuoden päästä muutettava. Esimerkiksi uutta sohvaani kohtaan mulla on erittäin ambivalentteja tunteita: toisaalta sen nurkkaan on ihana käpertyä maanantai-illan Sinkkis-uusintoja tuijottamaan, toisaalta se on yksi inhottavan painava ja tilaavievä rotjake lisää, joka sitoo minut tähän maahan ja paikkaan ja tilanteeseen. The things you own end up owning you ja niin edelleen. Suurimman osan ajasta musta on kuitenkin aivan ihanaa, että voin nykyään valita, missä syön aamupalani, mihin levitän puolipitoiset vaatteeni, mihin hukkaan kotiavaimeni... Eikä mikään ole niin ihanaa kuin ikioma keittiö, jossa on kaappitilaa vaikka muille jakaa (seriously, voisin pistää pystyyn jonkun ylimääräisten astiastojen varastointipalvelun)!

koti2
Tervetuloa pienelle kierrokselle meikän lukaaliin! Taktisesti rajasin pois ne lattialla sikinsokin lojuvat kengät...

koti5


Tässä näkyy mun ammattilaistasoa hipovat valokuvaustaidot – olin iloisesti ottanut näitä kuvia jonkun kymmenisen minuuttia, ennen kuin tajusin, että mulla on manuaalitarkennus päällä. Oho! Mut hei, sattuu näitä paremmissakin piireissä. Taianomaisesta sumuefektistä huolimatta tästä nyt varmaan hahmottaa olohuoneen, keittiön ja ruokailutilan eli tuttavallisesti länsisiiven. Neliöitä tässä yksiössä on 35, ja pitkulainen pohjapiirros jakaa tilan mun mielestä aika hauskasti! Pakettiin kuuluu myös kylppäri, mutta sitä en jaksanut kuvata.

koti6 koti4


Helenan keittiö on kodin sydän! Täällä se valmistelee kaikki kummalliset kasvispöperönsä ja suklaapuuronsa ja täällä sen tiskit lojuu, kun se ei jaksa tiskata! Parasta omassa keittiössä on se, että saa esille kaikkia kivoja purnukoita. Tai sitten se, että astiat mahtuu kaappeihin. Tai sittenkin se, että kukaan ei yritä vaivihkaa vallata jääkaappia. Oma keittiö on vaan parasta. Olkoonkin, että tuo kaappien punasävyinen puujäljitelmä ei ehkä olis ollut mun number one choice. Mutta tiiättekö, ihan sama!

koti7 koti11 koti9 koti8 koti1


Kodin viihdekeskus. Mua huvittaa itseänikin, miten pieni tuo telkkari on, mutta oikeesti se on mulle just sopiva. Niin kauan, kun näen sohvalta asti pelata Pleikkaria, en kaipaa mitään 50 tuuman monsteria feng shuita pilaamaan! Joskus 10-12-vuotiaana mulla oli aivan valtava tarve hamstrata huoneeseeni kaikki maailman keramiikkakoirat, kehykset, marmorikuulat, simpukat, lumisadepallot, kirjapainot ja aasialaiset miniatyyrit, mutta nykyään tykkään koristella vähän hillitymmin. Kaikilla esillä olevilla esineillä pitää olla jokin funktio tai niihin pitää liittyä jokin muisto, tarina tai tunne. Noissa maailman kauneimmissa kehyksissä esimerkiksi on kuva äidistäni pikkutyttönä, maatuska taas on pyörinyt nurkissa iät ja ajat ja säilöö tällä hetkellä ulkomaan valuuttaa.

koti3


Länsisiiven ja itäsiiven sisustaminen on vielä vähän vaiheessa. Alkuperäinen visioni oli hankkia pinnatuoleja ja maalata ne erivärisiksi. Sitten ilmestyi (= käytiin IKEAssa vuodattamassa hikeä ja [naurun]kyyneliä Tuulin kanssa) tuo mäntyinen (mäntyisä? männykäs?) ruokapöytä. Ensin ajattelin maalata sen valkoiseksi, mutta olen oikeastaan aika ihastunut tuohon puunväriin. Riiteleehän se varsin äänekkäästi tuon keittiökaluston kanssa, mutta luotan siihen, että vielä jonakin päivänä, jossakin mulla on kauniit, valkoiset keittiönkaapit. Tuoli on peräisin isän lapsuudenkodista. Olin varautunut etsimään sille tovereita ajan ja rahan kanssa, mutta pari viikkoa sitten isältä tulikin viesti, että setäni vintiltä oli löytynyt kolme melkein samannäköistä tuolia. Ja koska mun isä on maailman paras, se aikoo korjata ja maalata ne! (Itsepähän meni joskus kultaisella 70-luvulla maalaamaan ne oranssilla Miranolilla.) Toi ruokapöydän yläpuolella oleva taulukin on isin maalaama.

Makuuhuoneen murheenkryynit ovat päiväpeite ja tuo typerästi levytetty peräseinä. Tiedättekö, kuinka vaikeaa on löytää nätti, luonnonvalkoinen päiväpeitto, joka ei maksa 100 euroa? Todella vaikeeta. En halua mitään satiinihirvitystä, ja paras olisikin jokin söpö virkattu torkkupeitto, elleivät ne olisi sitten niin pieniä. Ehkä mun pitää vain elää asian kanssa, kunnes on rahaa johonkin Zara Homen peittoon. Kärsimys jalostaa luonnetta! Ja mites tuo seinä sitten? Ensinnäkin, siinä törröttää edelleen kaksi isoa, rumaa naulaa ilmeisesti jonkun suunnattoman arvokkaan ryijyn jäljiltä. Eivätkä ne ole edes keskellä seinää, vaan keskellä tuota levyä! Mun silmiä särkee joka ikinen kerta, kun näen tuon kamalan epäsymmetrisen seinäntekeleen. Pakko se on jollain saada peittoon, tai edes hämätä vähän! Olen miettinyt mm. isoa maailmankarttaa, mutta koska täällä on värejä jo ihan yllin kyllin ja ylikin, kaipaan kuitenkin jotain simppelimpää. Musta sisustustarrat on yleisesti ottaen melko mauttomia (jokainen tosin voi tehdä omat päätelmänsä siitä, kuinka hyvä/huono maku mulla on), mutta visualisoin päässäni kuvan isosta, mustasta maailmankartan muotoisesta sisustustarrasta ja päätin, että sellainen on saatava!

Mitäs piditte? Minä olen viihtynyt hyvin keskeneräisyydestä huolimatta. Kimppa-asuminen kasvattaa varmasti luonnetta (vähän niin kuin se kärsimys...) mutta on tämä yksinasuminen vaan ruhtinaallista!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Koti-ikävästä

simpukka


Nyt, kun istuskelen viimeistä iltaa kotosalla vähään aikaan, lienee sopiva hetki kirjoittaa vähän koti-ikävästä. Tunteesta, joka nakertaa aika ajoin myös tällaisen itsenäiseksi julistautunutta 22-vuotiasta.

Elämäni ensimmäiset 19 vuotta se koti oli yhdessä ja samassa paikassa. Olen kuitenkin aina ollut helposti kotiutuvaa sorttia: koti voi tarkoittaa vaikkapa hostellia tai mitä tahansa hetkellistä majapaikkaa. Koti onkin minulle enemmän mielentila kuin fyysinen sijainti. Koti voi olla mikä tahansa paikka, missä mieli on rauhassa ja olo turvallinen.

Samalla tontilla, saman metsän vieressä se yksi koti on edelleen. Huomenna matka käy kohti sitä toista kotia, Helsingin-kotia. Unkarin-aikana sydämessäni oli kolme kotia: Szeged, lapsuudenkoti ja Helsinki – siitä huolimatta, ettei minulla ollut Helsingissä neliömetriä, jota olisin voinut kutsua kodiksi. Nyt, kun siellä Helsingissä odottaa kokonaiset 35 neliötä ihan omaa kotia, olen alkanut tehdä huomaamattani eroa sen ja lapsuudenkodin välillä, mikä lienee ihan luonnollista kehitystä.

Helsinkiin palatessa on ihanaa löytää oma sänky, oma suihku ja tavarat tutuilta paikoilta. Omaa rauhaa ja omaa lupaa en vaihtaisi mihinkään. Eikä täällä maaseudun loputtomassa rauhassa mitenkään erinomaisen kivaa aina ole. Ellei mitään erityistä ohjelmaa ole, kolmantena päivänä iskee yleensä mökkihöperyys (ihan todella harkitsin lähteväni perjantaina vanhusväestön mukaan katsastamaan autoa). Etenkin vielä pari vuotta sitten tuli myös helposti taannuttua siihen vanhaan rooliin äkäisenä teininä, jota ei siis todellakaan kiinnosta laittaa astioita tiskikoneeseen ja joka paiskoo ovia mennessään.

Kuitenkin se koti-ikävä välillä iskee ja pistää oikein kunnolla. Usein silloin, kun on muutenkin stressiä ja kiukuttaa. Kun tuntuu siltä, että asiat karkaavat käsistä, ei millään jaksa eikä ainakaan huvita, koti on ennen kaikkea joku, johon nojata. Joulua edeltävän työrupeaman jälkeen tuntui ihanalta, kun joku muu kävi kaupassa ja laittoi ruokaa – mutta yhtä ihanalta tuntui kuoria perunoita ja kattaa pöytä. Maalla ollessa on myös helpompi ottaa etäisyyttä niihin stressaaviin juttuihin, jotka Helsingissä ovat koko ajan läsnä. Yleensä yritän tietoisesti karistaa kaikki kouluprojektit mielestäni edes muutamaksi päiväksi ja antaa itselleni aikaa levätä.

Ja onhan se ihanaa kävellä tuttuakin tutumpaa reittiä kirjastoon, moikata naapureita ja kirjastonhoitajaa, jonka eteen olen kantanut kirjapinoja niin kauan kuin olen osannut lukea.