keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kirjava keskiviikko: Stieg Larsson - Millenium-trilogia


Viime viikkoina olen muun lukemiston ohessa kahlannut läpi Stieg Larssonin Millenium-trilogian. Olen jo pitkään halunnut lukea kirjat ja selvittää, miksi niistä niin kohkataan. Odotukset olivat siis korkealla.

Miehet jotka vihaavat naisia oli mielestäni mielenkiintoinen, koukuttava ja suoraviivaisesta kerronnasta huolimatta mutkikas jännäri. Etenkin kirjan loppupuolella luin tarinaa pikavauhtia, että pääsisin kääntämään seuraavalle ja taas seuraavalle sivulle. Inhon ja jännityksen väristyksiä oli juuri sopivassa suhteessa.

Sitten aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella. En tykännyt yhtään. En yhtään. Tällä kertaa kääntelin sivuja, jotta pääsisin kirjan loppuun ja eroon koko roskasta. Kirjan plottwist oli uskomattoman typerä. Suurin syy vastenmielisyyteeni oli kuitenkin Lisbeth Salander. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä maailman epäuskottavimman, ärsyttävimmän hahmon! Lisbeth ja hänen Murheellinen Menneisyytensä ovat niin kertakaikkisen ylilyötyjä, että häneen on mahdoton samaistua. Valokuvamuisti, tietokonevelho, kuolemanvaarallinen. Lisbeth on sosiaalisesti lahjaton ja kohtelee suurinta osaa ihmisistä erittäin paskamaisesti, ja siitä huolimatta vaikkapa Mikael Blomkvist pistä itsensä ja omaisuutensa likoon muijan puolesta. Lisbethillä on ihan oma moraalinsa, ja Larsson yrittää tehdä selväksi, että hänellä on lupa tappaa. Kyllä, Lisbethiä on kohdeltu todella törkeästi ja hän on käynyt läpi kaikenlaisia kauhuja. Totuus kuitenkin on, ettei kammottavasti kärsinyt ihminen voi ottaa oikeutta noin vain omiin käsiinsä, oli kuinka cool tahansa. Eniten minua rassaa kenties se, että kirjoissa on selkeä "naiset vs. miehet" -asetelma, jossa naiset ovat uhreja ja miehet pahantekijöitä. Lisbethin on tarkoitus olla se sankari, joka kostaa naisten puolesta. (Ei kun oho, eihän Lisbeth välitä kenestäkään muusta kuin itsestään.) Ne piirteet, jotka hänestä tekevän 'sankarin', ovat kaikki kuitenkin äärimmäisen maskuliinisia: Lisbeth ei tunteile, ei itke, ei keskustele – hän potkii ja tunkeutuu tietoverkkoihin. Toisen kirjan alkuvaiheilla, kun Lisbeth hankkii silikonirinnat, oli pieni mahdollisuus, että olisin voinut pitää hänen hahmostaan. Epävarmuus omista rinnoista ja niiden kelpaavudesta oli jotakin inhimillistä, jotakin mikä ei lainkaan sopinut Lisbethin all business -ajatusmaailmaan – heikkous. Siihen ei kuitenkaan myöhemmin palattu.

Kolmannen kirjan, Pilvilinna joka romahti, luin loppuun keskiviikkona. Siitä tykkäsin onneksi enemmän kuin trilogian keskimmäisestä osasta. Salaliitot, lakikiemurat sekä Sektion ja Blomkvistin joukkojen kilpajuoksu olivat kutkuttavan jännittävää seurattavaa. Kolmannessa osassa kuitenkin ehkä piirtyivät selkeimmin esiin ne seikat, joiden vuoksi en ole mitenkään erityisen häikäistynyt Larssonin kuuluisasta trilogiasta ja uskon, että olemassa on paljon parempiakin dekkareita.

Larsson oli erittäin hyvä dekkarikirjailija. Hänen tekstinsä on vauhdikasta ja pitää otteessaan, toiminta on kutkuttavaa. Hänen mielikuvitustaan ei voi kuin ihailla. Mutta erityisen hyvä kirjailija hän ei ollut. Teksti on kylläkin tapahtumarikasta, mutta muuten hyvin köyhää (osa tekstin ajoittaisesta kömpelyydestä voidaan kyllä varmasti laittaa suomennoksen piikkiin). Tapahtumapaikat ovat vain nimiä, samoin henkilöt. En samaistunut heistä yhteenkään, en sympannyt heistä ketään. Välillä tosin kävi sääliksi saamarin Kalle Blomkvistia. Niin, ja Blomkvistin ex-vaimoa ja tytärparkaa, jotka vilahtavat ensimmäisessä osassa ja lopettavat sitten ilmeisesti yhteistuumin olemassaolonsa (muutama muukin hahmo tekee omituisen katoamistempun). Hahmot ovat varsin litteitä ja käyttäytyvät kuin koneet. Lukija ei tiedä, mitä he ajattelevat tai tuntevat. Tyypillisin hahmokuvaus kuulostaa seuraavalta: "Maija Meikäläinen oli 27-vuotias. Hän oli pukeutunut sinisiin farkkuihin ja mustaan bleiseriin." Turhan tunnelässytyksen sijaan sivutilaa on kyllä käytetty useampaankin kertaan sellaisiin olennaisuuksiin kuin mitä joku hahmo söi aamiaiseksi tai "Oli kylmä, joten Lisbeth puki hanskat."

Toisaalta pidin siitä, miten fokusoija vaihtui jatkuvasti. Kenenkään nahkoihin lukija ei varsinaisesti pääse, mutta ainakin hän saa tilaisuuden kurkkia milloin Lisbethin, milloin Mikaelin ja milloin vastapuolen olkapään ylitse. Se, että hahmoja puhuteltiin alusta loppuun sekä etu- että sukunimillä, oli varmaankin tietoinen tyylikeino, mutta todella ärsyttävää: siinä vaiheessa, kun on lukenut 1000 sivua Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin seikkailuista, heidät kyllä tunnistaa ihan etunimenkin perusteella. Vaikka juonenkäänteet useimmiten hipoivatkin uskottavuuden rajoja, Larsson oli tehnyt taustatutkimuksensa tunnollisesti ja antaa sen näkyä tekstissä. Monen sivun selostukset jonkun hahmon tai organisaation elämänvaiheista ovat välilllä puuduttavia, mutta luovat kuitenkin lihaa tarinan rangan ympärille.

Trilogian viimeisestä osaa lukiessa tajusin, miten mustavalkoisia Larssonin hahmot ovat. On hyviä ihmisiä ja pahoja ihmisiä. Pahat ihmiset eivät välttämättä aina tee murhia, mutta inhottavia he ovat silti. He ovat tyhmiä, yksisilmäisiä ja seksistisiä. Ja lähes poikkeuksetta miehiä. Milleniumin maailmassa on siis miehiä, jotka vihaavat naisia, ja sitten on Blomkvistin, Bublanskin ja Armanskin kaltaisia sankareita. Ja tietenkin naisia. Koin jotenkin mielikuvituksettomaksi ja naiiviksi sen, että jokainen Salanderia vastaan syystä tai toisesta asettunut hahmo puhui naisista "huorina" tai "vittuina". Ikään kuin yhdelläkään pahiksella ei olisi ollut mitään muuta motiivia kuin naisviha.

Pidin kyllä Millenium-trilogiasta. Se viihdytti ja sai pureskelemaan kynsinauhoja (paha tapa, hyi). En vaan pidä sitä kaiken hehkutuksen arvoisena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti