keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kirjava keskiviikko: Lauren Oliver – Delirium

Kaikista kiireistä huolimatta olen ehtinyt tarttua viime aikoina myös kirjaan, useampaankin. Lukemisharrastukseni suhteen tulevaisuudennäkymät ovat muutenkin valoisat, sillä tappavan raskasta tenttikirjallisuutta ei ainakaan vielä tänä vuonna pitäisi olla riesaksi asti luvassa. Kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana luin muuta kuin tenttikirjallisuutta lähinnä loma-aikoina ja väliviikoilla: kun on ensin lukenut työllä ja tuskalla 50 sivua kognitiivista psykologiaa, ei todellakaan huvita 'rentoutua' kirjan parissa. Lukeminen on kuitenkin edelleen minulle tärkeä harrastus, joten toivottavasti aikaa kirjoille löytyy myös jatkossa. Luen kirjoja todella laidasta laitaan, klassikoista dekkareihin ja kevyeen viihteeseen. Goodreads-tiliini pääsee tutustumaan tästä.

Yleensä jonkin kirjan luettuani selaan netistä siihen liittyviä arvosteluja. Etenkin siinä tapauksessa, että kirjaa on kehuttu laajalti, mutta itse en sille niin lämpeä, on kiva löytää jonkun toisen mielipide omansa tueksi (sen sijaan, että kuvittelisi olevansa ainoa, jolle teoksen mestarillisuus ei aukea). Itse en kuitenkaan juuri koskaan arvosteluja kirjoita, vaikka esim. Goodreadsissa se olisikin helppoa. Olen yleensä liian laiska pohdiskelemaan sen syvällisemmin, mikä kirjassa kismitti tai ihastutti. Ajattelin kuitenkin vähän harjoittaa itseäni tällä saralla. Blogin aloittamisen jälkeen mulla on monta kertaa kirjan päättämisen jälkeen käynyt mielessä, että olisipa kiva kirjoittaa tästä teillekin. Joten tuumasta toimeen: Kirjava keskiviikko olkoon säännöllisen (keskiviikkona, ei koskaan torstaina tai maanantaina) epäsäännöllisesti (välillä joka keskiviikko, välillä joka toinen) ilmestyvä teemapostaus, jossa esittelen kirjoja, jotka syystä tai toisesta vaativat huomiota. Yritän pysyä joten kuten reaaliajassa jo ihan senkin takia, että puoli vuotta sitten luetusta kirjasta voi olla vähän vaikea sanoa mitään, mutta otan vapauden vähän joustaa, etenkin, jos lukemiseen tulee pidempi paussi. Tämän ensimmäisen kirjan lukaisin viikonloppuna.


17-vuotias Lena elää Portlandissa, ei niin kovin kaukana tulevaisuudessa. Yhteiskunta, jossa hän asuu, muistuttaa pitkälti omaamme kaikissa paitsi yhdessä suhteessa - rakkaus, josta aikanamme inspiroituvat kaikki muusikoista ja nobelisteista jääkaappirunoilijoihin ja jota voi pitää hullua maailmaamme kannattelevana voimana, on julistettu hengenvaaralliseksi sairaudeksi, jonka välttämiseen on valjastettu koko koneisto. Yhdysvallat on jakautunut kahtia kaupunkeihin, joiden asukkaat ovat turvassa sairaudelta, ja Korpeen, jossa huhujen mukaan elää rakkauteen sairastuneita invalideja ja vastarintalaisia. Myötäilijät eli rakkauden myrkyttämälle menneisyydelle myötämieliset tuhotaan tai suljetaan Kryptaan, kammottavaan vankilaan. Suoja tappavaa tautia ei kuitenkaan ole täydellinen edes kaupungeissa: rakkaudesta lopullisesti parantava proseduuri voidaan tehdä vasta täysi-ikäiselle. Silloin tällöin nimittäin joku parantamaton nuori saa tartunnan kohtalokkain seurauksin.

Oliverin luoma dystopia maailmasta, jossa lähimmäisenrakkauden, perheen ja yhteenkuulumisen universaalit arvot eivät päde, kuulostaa karmealta. Hän ei kuitenkaan juuri valota, miten tällaiseen maailmantilaan on päädytty, ja siinä on yksi kirjan merkittävä heikkous. Perusajatus on kiehtova ja mielenkiintoinen, mutta sisäisen logiikan ja riittävän taustoituksen puute tekee asetelmasta naiivin. Kirjan jokainen luku alkaa otteella jostakin Deliriumin kuvaaman yhteiskunnan kaanoniin kuuluvasta teoksesta: on lainauksia (uudelleenkirjoitetusta) Raamatusta, tieteellisistä julkaisuista, lastenloruista sekä Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteoksesta, joka on pyhän kirjan asemaan nostettu, jonkilaista ajan hygieniakasvatusta tarjoileva teos. Selitykset ovat milloin raamatullisia, milloin tieteellisiä, milloin laajamittaiseen aivopesuun ja milloin yhteiseen hyvään viittaavia. Ne eivät kuitenkaan koskaan kuin korkeintaan hipaise kirjan nykytilaan johtanutta kehityskaarta. Oliver on keksinyt hyvän idean, joka kaipaisi kuitenkin lisää pohdintaa ja perustelua ollakseen muutakin kuin vain tausta taas uudelle Young Adult -romanssille.

Päähenkilö ja minäkertoja Lena odottaa lähestyvää proseduuriaan kuin kuuta nousevaa ja pelkää rakkautta kuin ruttoa, eikä syyttä: hänen äitinsä on ajautunut itsemurhaan sairastuttuaan rakkauteen, ja hänen serkkunsa perhe on paljastunut myötäilijöiksi. Viimeisenä kesänä ennen turvallista, rakkaudetonta loppuelämää hänelle kuitenkin tapahtuu mahdoton: hän rakastuu. Eikä keneen tahansa, vaan parantuneiden joukkoon soluttautuneeseen invalidiin, Alexiin, jolla on leiskuvanpunainen tukka ja meripihkanväriset silmät (olenko ainoa, jossa tämä jälkimmäinen ei herätä pelkästään positiivisia mielikuvia). Tartunnasta alkaa vinha tapahtumaketju, joka piti suoraviivaisuudestaan huolimatta tällaisen kriittisemmänkin lukijan otteessaan aina kyyneleiseen loppuun asti.

Rakkautta kuvataan, kuten teoksen konseptiin sopii, fyysisinä oireina: ruokahalun muutoksina, keskittymiskyvyn puutteena, hengästymisenä, pamppailevana sydämenä... Lenan psykosomaattisten oireiden runsaus jo ennen tartuntaa huvitti: siinä vaiheessa, kun olin sivulla 50, tyttöparka oli meinannut pyörtyä ja/tai oksentaa jo ainakin kymmenisen kertaa. Harmi kyllä, kirjassa esitelty rakkaus muistutti enemmän elokuvien glorifioitua rakkautta, kuin jotakin sellaista, johon lukija voisi samaistua. Lena 'rakastuu' Alexiin päätä pahkaa, eikä sitä, miten ja miksi ihastuminen syvenee väkeväksi rakkaudeksi, juurikaan valoteta. Anteeksi kyynisyyteni, mutta minusta on vähän epäuskottavaa, että teinien alle kaksi kuukautta kestänyt puppy love johtaisi sellaisiin tekoihin, joita kirjan loppuvaiheilla todistetaan, olivat olosuhteet millaiset hyvänsä. Rakkaus tuntuu tosiaankin oireilevan kuin sairaus: se saa Lenan esimerkiksi täydellisesti unohtamaan jalassaan sykkivän, tuoreen ja ilmeisen valtavan koiranpureman sekä ajoittain myös parhaan ystävänsä. Lenan ja Alexin 'kiellettyä rakkautta' verrattiin varsin avoimesti Shakespearen Romeon ja Juliaan, jota kirjan yhteiskunnassa muuten käytettiin varoittavana esimerkkinä. Rakkaudelle ovat Deliriumin valossa ilmeisesti alttiita muuten vain valkoiset heterot. Vähemmistöt hoi, olette turvassa, olkaa onnellisia! Harmittoman tuntuisesta konservatiivisuudesta kertoo kenties sekin, ettei Lenan ja Alexin suhde siirry karnaaliselle tasolle, vaikka himoa jonkin verran sivutaankin.

Oliverin kynänjälki on sujuvaa, ja helmiäkin tekstistä löytyy. Yhtä paljon löytyy kuitenkin myös horjuntaa, esimerkiksi omituisia sanavalintoja (parhaana esimerkkinä 'semiraivostuttava') ja toistuvuutta. Varsin usein tekstin sujuvuus kompastui yhtäkkiä johonkin tyylistä ja tunnelmasta räikeästi poikkeavaan ilmaukseen, kuten 'merilevämössöön' tai siihen, että Lena pelkäsi oksentavansa tai pissaavansa housuun. Epäjohdonmukaisuus ärsytti läpi kirjan: jos Yhdysvallat on kerran eristetty muulta maailmalta, ja sen ulkopuolella uskotaan olevan vain raunioita, mistä Portlandin telkkarit, kahvi ja muut vientituotteet ovat peräisin?

Erityisesti loppua kohden tekstissä esiintyy Lenan oivalluksia maailmasta ja siitä, miten häntä on johdettu harhaan. Osa näistä on turhauttavan banaaleja: ai ihan oikeastiko sä nyt keksit tämän ajatuksen, että yhden ihmisen kohtalo on universumin tasolla häviävän merkityksetön. Muutamat oivallukset ovat kuitenkin osuvia ja vieläpä hyvin muotoiltuja, ja ilmeisesti sarjan toisessa osassa rakkauden luonnetta pohditaan enemmänkin. Kenties Lenakin on siihen mennessä vähän varttunut.

Yhteenveto: Delirium on viihdyttävä, suoraviivainen romanssi, joka loppuu yllättävänkin rohkeasti – ja saa lukijan takuulla kiinnostumaan myös sarjan seuraavista osista. Ihastumisten välitilassa elävän sinkun voi olla katkeraa lukea siirappia tihkuvia kuvauksia rakastumisen tunteista (ehkä tällä selittyy myös minun negatiivisesti värittynyt arvioni). Oliverin ideassa on paljon potentiaalia, mutta valitettavan paljon myös toteutumatonta potentiaalia – kenties asia korjaantuu myöhemmissä osissa. Sopiva mielentila tämän kirjan lukemiseen on ihastunut.

2 kommenttia: