keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta! // PMMP@Helsingin jäähalli 27.10.2013

pmmp2
Ihan ensimmäiseksi mun pitää tehdä tunnustus: en ole keikkaihmisiä. Tämä oli mun muistikuvan mukaan elämäni ensimmäinen PMMP-keikka. Ja kaikkien aikojen viimeinen – ehkä. En ole pitkään aikaan kuunnellut aktiivisesti PMMP:tä, sillä uudet levyt eivät iskeneet niin kovaa kuin ne varhaisimmat. Kesällä luin HS:n Kuukausiliitteestä kuitenkin PMMP:n uraa, loppua ja jäähyväiskiertuetta koskevan artikkelin ja tajusin, että mun on pakko nähdä PMMP vielä kerran. Tai siis, ensimmäisen kerran. Sillä vaikka uusimmat levyt eivät tuntuneetkaan olevan ihan mun juttu, niin ne kolme ensimmäistä kyllä olivat. Mä olen kasvanut aikuiseksi niiden kappaleiden parissa. Voi, miten monta kertaa olenkaan istunut yksin pimeässä napit korvissa ja kuunnellut esimerkiksi Olkaa yksin ja juoskaa karkuun -, Salla tahtoo siivet - ja Onko sittenkään hyvä näin -kappaleita. Koin, että nuo ja lukuisat muut yhtyeen kappaleet puhuttelevat juuri mua, juuri sellaista vähän hukassa olevaa nuorta naista kuin olin, ja olen kai edelleen. Välillä itkin, usein purin hammasta ja sisuunnuin. PMMP on auttanut mua vuosien varrella käsittelemään omia tunteitani ja vaikeita juttuja, pukenut sanoiksi sellaista, mitä en itse ole osannut.

PMMP:tä on jotenkin hirveän vaikea yritä vangita yhteen kuvaukseen. Aitous on kuitenkin se sana, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Kappaleet kertovat aidoista iloista ja kivuista. Ja Paula ja Mira tuntuivat niin aidoilta hyppiessään lavalla! Kun jotain Lana Del Rayn kuviakin katsellessa tulee lähinnä sellainen olo, että "mä en koskaan", niin Paulaa ja Miraa seuratessa mut valtaa sellainen tunne, että "jos nekin voi tehdä mitä haluaa, niin kyllä mäkin voin!" Mun ambitiot ei ole (kaikkien onneksi) musiikissa, mutta siitä huolimatta sain keikasta ihan hirveästi poweria. Valtavasti positiivista energiaa, joka virtaa mussa edelleen.

pmmp1
Olimme neljännessä rivissä ja siis oikeasti tooosi lähellä lavaa, mikä ei näistä kännykkäkuvista oikein paljastu (älytön laajakulma, en tajuu). Mira ja Paula crowdsurffasivat pariin otteeseen, ja toisella kerralla Paula oli VIELÄ lähempänä meitä kuin tässä. JA PAULA KATSOI MUA SILMIIN.

pmmp3
Settilista alkoi iki-ihanilla Rusketusraidoilla ja jatkoi tasaisen mahtavaan tahtiin. Nautin jopa niistä biiseistä, joita en ollut aiemmin kuullut (näitä oli meinaan ainakin yksi) tai joille en ollut aiemmin lämmennyt. Pikkuveljen ja Lautturin kohdalla kyyneleet valuivat, samoin Korkeasaaren. En tykännyt biisistä erityisemmin etukäteen, mutta Paula kertoi sen taustalla olevan tarinan. Eräs poika, joka oli kuvannut biisiin myös koskettavan videon, oli ollut pitkään kirjeenvaihdossa PMMP:n tyttöjen kanssa ja kertonut kaikista vaikeuksistaan. Paula oli kysynyt, oliko pojan elämässä asioita, jotka tuottavat hänelle iloja. Poika listasi ne, ja listasta syntyi Korkeasaari. Vollotin holtittomasti koko biisin ajan. Musta on aivan upeaa, miten PMMP on ottanut faninsa omikseen. Uskon, että bändin kaikkea muuta kuin homogeenisessä fanijoukossa on useita vastaavia tarinoita.
Ja Tytöt, Tytöt oli tietysti aivan mahtava.

Mun on edelleen vaikea uskoa, että se tosiaan oli viimeinen keikka. Ja ehkä sitä ei olekaan niin tarpeen painottaa. Kyllähän mä itsekin tiedän, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Uskon, että Paula ja Mira ja koko PMMP:n porukka tekevät vielä paljon hyvää, tapahtui se sitten yleisön edessä tai ei. Ainakin heidän kappaleensa elävät vielä montakymmentä vuotta. Rakastan edelleen samoja kappaleita kuin melkein kymmenen vuotta sitten, kyllä sen täytyy jotain kertoa.

pmmp4
KIITOS, KIITOS, KIITOS! ♥

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kootut selitykset




1.-2. Sunnuntaina oli Lintsillä Valokarnevaalien viimeinen päivä, ja käytiin siellä kääntymässä. Oli hirrrrveän kylmä, joten kovin pitkään ei ees sun taas säntäilevien lasten ja pataljoonina liikkuvien teinien keskellä viihdytty, vaan päädyttiin Kallioon juomaan vuoden ekat glögit. Ensi kesänä menen kyllä Lintsille ihan aikuisten oikeesti, jos en muuten niin kierimään Rinkelissä.
3.-4. Tämä on nyt sitten sitä syvintä ja surkeinta syksyä, kun ilma on harmaa, maa märkä ja puut paljaana. Inhottavaa. Tuo pimeys kammottaa mua jo nyt, en halua edes ajatella, millaista se on kuukauden päästä. Tulisipa lumi. Toisaalta syksykin on omalla tavallaan jännää aikaa. Ja ainakin saa juoda glögiä, käyttää kumppareita ja ihan minkä värisiä rintsikoita tahansa, kun ei ne niiden kolmen villapaidan alta kuitenkaan mihinkään näy. Enää ei tarvitse huolehtia siitäkään, tuleeko jokainen ihanan värinen lehti ikuistetuksi.
5. Töissä on mukavaa! Suorastaan tosikivaa. Välillä on ollut toki sellaisiakin päiviä, että aika matelee etananvauhdilla, tai väsyttää ja särkee päätä, mutta kuitenkin. Tykkään oikeasti tuosta hommasta, ihmiset on yleensä hyvällä tuulella ja jos niitä rupatuttaa, niin usein on jopa aikaa vähän rupatella. Tiedän jo juustoistakin jotain! Pikkuhiljaa alan tuntea työkavereitakin paremmin, ja on sellainen fiilis, että kuuluu joukkoon.
6. Oon jo suunnitellut, mitä teen ensimmäisellä palkalla, kun se joskus tulee. Paitsi maksan luottokorttimaksun ja velkoja. Ostan tän Fjällrävenin ihananihananihananihanan anorakin! Okei, en tiedä, salliiko taloudellinen tilanne oikeasti ihan vielä noin isoa hankintaa. Mutta. Mä. Tarvitsen. Ton. Takin. Se on veden-, tuulen- ja hyttysenkestävä, se on PUNAINEN ja siinä on tollainen ihana KEINOturkisreunus. Parasta. ♥ Ja siis tämähän ei ole mikään ostos, tämä on HANKINTA, joka tulee elämään mun kanssa monet, monet marraskuut ja maaliskuut.

Sellaista. Oikeastaan tämän postauksen alottamisen ja lopettamisen välillä on tapahtunut kaikenlaista jännää. Olin PMMP:n viimeisellä keikalla, ja siitä lisää myöhemmin! ♥ Ruhtinaallisen puolentoista vuorokauden syysloman jälkeen aloitin taas koulutyön raskaan raadannan. Loppusyksyyn kuuluu psykometriikkaa (yök, onneksi tää on kandivaiheen viimeinen metodikurssi), World Film History 1:stä (luennot on Orionissa, ja puolet luennosta meni ohi, kun pehmeä penkki suorastaan kutsui nukkumaan...) ja televisiotutkimusta. Onnistuin järjestelmään itselleni kaksi 10-19 koulupäivää viikossa, joten muina päivinä on sitten aikaa tehdä psykometriikan kotitehtäviä ja töitä. Elämä on laiffii ja silleesti.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Lauantai-illan ismit

Minä olen feministi. Ja idealisti. Miksi sen myöntämistä pitäisi hävetä? Musta on hassua törmätä kerran toisensa jälkeen naisiin, jotka kieltävät jyrkästi olevansa feministeja. Let's be real, kyllähän me kaikki haluamme omia oikeuksiamme ajaa. Monet perustelevat, että feministi-sanalla on niin huono kaiku, eivätkä halua tulla yhdistetyksi miesvihaajiin tai kiihkoileviin rintaliivinpolttajiin. Miesviha ei ole feminismiä, se on sovinismia. Seksismi ei ole yksinomaan miehinen synti. Ja se taas, mitä muiden paidan alla on tai ei ole tai kasvaa tai ei kasva, ei todellakaan kuulu minulle. Feminismissä on toki omat ongelmansa, suurimpana mielestäni se, miten usein nainen mielletään valkoihoiseksi heteroseksuaaliksi.

Silloin tällöin mietin, ajattelenko liikaa. Kun naputtelin esseetä teineille suunnatun saippuasarjan seksismistä, kävi pariinkin kertaan mielessä, onks tässä nyt mitään järkeä ja olemmeko me yhtä kaukana asian ytimestä kuin jääkarhut pingviineistä. Sitten muistin kaikki ne seksistiset kommentit, joita olen tässä vuoden aikana fiksuilta, akateemisilta ihmisiltä kuullut. Ja kaiken sen slutshamingin, mihin olen törmännyt. Kaikki ne ajatukset siitä, kuinka on näytettävä tältä tai tuolta ollakseen vähän parempi ja kelvatakseen. Uskon, että mitä triviaalimmalta jokin, esimerkiksi seksistinen mainos tai tv-ohjelma, tuntuu, sitä valmiimmin hyväksymme sen normina ja oikeana. Ja sitä tärkeämpää on kiinnittää huomio näihin pieniin juttuihin.

En kuitenkaan sanoisi ajavani naisten oikeuksia. Ajan ihmisoikeuksia, meidän kaikkien oikeuksia. Haluaisin elää maailmassa, jossa kaikki ovat samanarvoisia, olivatpa sitten miehiä, naisia tai muulla tavalla identifioituvia; terveitä tai sairaita; rikkaita tai köyhiä; mustia, valkoisia tai mitä tahansa siltä väliltä. Riippumatta siitä, kenen puoleen he kääntyvät rukouksineen tai kenen kanssa he haluavat jakaa elämänsä. Se olisi maailma, jossa kaikkia kohdellaan ihmisinä ei jonkin kategorian edustajina. Uskon, että pienillä teoilla me kaikki voimme vaikuttaa siihen, että tällainen maailma on askelta lähempänä. Niitä pieniä tekoja ovat vaikkapa oman käytöksen ja ennakkoluulojen tarkastelu. Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, mullakin, ei siitä mihinkään pääse. Vieras pelottaa, niinhän se kuuluukin. Ihmismielen hienouksiin kuuluu kuitenkin se, että toisin kuin luolassa asuvat esivanhempamme, tulemme tietoiseksi asiasta ja voimme reagoida siihen muutenkin kuin fight or flight -mekanismein.

Mun idealisti-minä törmää kuitenkin jatkuvasti siihen tosiasiaan, että kaikki ei ajattele näin. En vaan pysty kykene ymmärtämään, mikseivät. Jos lähtökohta on, että meillä kaikilla olisi samat oikeudet, ei jonkun toisen oikeudet yksinkertaisesti voi olla sulta pois. En ymmärrä, miten jollain edes riittää energiaa hankaloittaa jonkun toisen elämää, joka ei mitenkään vaikuta henkilön omaan elämään (tasa-arvoinen avioliittolaki). Eikö olisi vain niin paljon helpompaa elää ja antaa toisten elää? Eikö tosiaan ole muuta keinoa purkaa omaa pahaa oloa ja ahdistusta ja epävarmuutta ja mitä vielä, kuin levittää sitä ympäristöön? En vaan tajua. Onhan mun ollut pakko myöntää, että maailmassa on paljon itsekkäitä, ahneita ja tyhmiä ihmisiä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että nämä tyypit ovat vähemmistössä. Miksi heillä on niin paljon sananvaltaa sellaisissakin asioissa, joilla ei ole mitään tekemistä talouden tai politiikan kanssa?

Tämä oli nyt tällaista läyhää läpätystä maailmanparannushengessä, mutta kyllä lauantai-iltana saa vähän läpättää, eikös juu. Kiteytän vielä ajatusmaailmani näihin muutamaan, varsin inspiroivaan sanaan:

tiistai 22. lokakuuta 2013

Ruoanlaiton pääasiallinen kurjuus

Meikä ei tosiaan ole mikään kodin hengetär etenkään työllä kyökin puolella. Ruoanlaitto on ihan kivaa, ja kyllä mä mieluummin parit purjot pilkon kuin syön valmisruokia tai samaa tavaraa päivästä toiseen. Parhaiten kuitenkin viihdyn keittiössä siinä pöydän ääressä, lautanen edessä. Äsken kokkaillessani tuli vastaan useampiakin ruoanlaiton henkilökohtaisia kompastuskiviä, ja ajattelin ne nyt teidänkin kanssa jakaa, jos vaikka löytyisi hengenheimolaisia.

☆ Pilaantuneet/olemattomat ainesosat. "Mulla taitaakin olla kotona sipulia ja perunoita ja kananmunia, teenpä siis sipuliperunamunakkaan." No, pannu on jo kuumana ja nälkä kurnii, ja sitten huomaat, että perunoita ei ole, kananmunia ei ole ja sipuli on puoliksi homeessa.

☆ "1 teelusikallinen SantaMarian sinistä currykookospunasipulipapaijatahnaa" -tyyppiset reseptit. Valitettavasti kaikkein herkullisimman kuuloiset ruoat on aina niitä, joihin tulee teelusikallinen kolmea erilaista tahnaa ja muutama lehti viittä eri yrttiä.

☆ Avataan tästä -ratkaisut. Kuka insinööri näitä keksii? "Revi tai leikkaa" on mun suosikki. Ehkä suomalainen keskivertoruoanlaittaja sitten kulkee Victorinox käden jatkeena, mutta mä en kyllä ikinä saa noita ilman saksia auki. Pahimpia on kyllä jonkun laktoosittoman maidon sellanen muovinen lenksu-systeemi, sellasta kun avaan, niin joko katkasen sen lenksun tai vaihtoehtoisesti purskautan avatessa puolet maidosta päälleni.

☆ Liian pienet astiat. Ei ollut tänäänkään ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun yritän sovittaa ihan liian isoa ruokamäärää ihan liian pieneen pannuun/vuokaan/kattilaan. Huippukohta oli ehkä vääntää kanankoipi sopimaan pyöreeseen pakasterasiaan.

☆ Ihan vääränlaiset uunit. Tämänhetkisen talouteni uunissa on kaksi tasoa: liian ylhäällä tai liian alhaalla.

☆ Uunin päälle laittamisen oikein ajoittamisen kosminen mahdottomuus. Musta on kiva, että joissain resepteissä kehotetaan heti ensin meitä uusavuttomia laittamaan uuni päälle. Usein saan kuitenkin kulutettua siihen ruoan kokoamisvaiheeseen niin paljon aikaa, että loppujen lopuksi se uuni huutaa turhaan 200 asteessa 15 minuuttia. Tai vaihtoehtoisesti muistan laittaa uunin päälle siinä vaiheessa, kun lasagne on paistovalmiina pöydällä.

Ei, minä ja keittiö ei vaan sovita yhteen. Pidetään peukkuja, että saan illallista vielä tämän päivän puolella!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Dokkarit jakoon

Aika monta sellaista hetkeä, jolloin olisi ollut tarkoitus tehdä koulujuttuja, olen käyttänyt viime aikoina Areenan dokkarien parissa, ja ajattelinkin jakaa muutaman linkin teidän kanssanne!

Ulkolinja: Laillista veronkiertoa
Tiesittekö, että Apple maksaa veroja Yhdysvaltoihin 1,9%, kun yritysten veroprosentti on tavallisesti 35? Verokeinottelua harrastavat myös monet muut kansainväliset jättiyhtiöt, mm. Starbucks, IKEA ja Amazon, ja tässä brittiläisessä dokkarissa pureudutaan järjestelyihin, jotka tekevät laillisen veronkierron mahdolliseksi. Harmaa talous on tuntunut aina jotenkin kauhean kaukaiselta asialta, vaikka siitä paljon Suomessakin puhutaan, mutta ainakin mulle tämä dokkari kyllä valotti, miten tärkeä kysymys onkaan. Dokkari antoi myös uusia näkökulmia talouskriisiin ja esim. EU:n tukipaketteihin kaatuneille pankeille.

Docventures: Whore's Glory
Docventuresin tämän viikon dokkari seuraa seksityöläisten arkea Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Thaimaassa kurkistetaan Akvaarioon, jossa tytöt ovat esillä pleksin takana kuin Harrodsin lemmikkiosastolla, ja miehet valitsevat haluamansa numeron. Neonvaloissa välkkyvän klubin puitteet ovat tyystin toisenlaiset kuin Bangladeshin Faridbuhrissa sijaitsevassa 'Ilon kaupungissa', jonka ahtailla kujilla vuokraisäntä käy iltaisin keräämässä tienestinsä ennen kuin sulkee naiset lapsineen porttien taakse. Katsoja tapaa muun muassa Ruman, jonka äiti myy tyttärensä kaupunkiin. Jos mahdollista, on meno Meksikon Renossa vielä raadollisempaa. Vaikka dokkari olikin mielestäni monessa suhteessa tarpeellinen herättämään ihmisiä toiseen todellisuuteen, siinä oli myös monia ärsyttäviä piirteitä. Totta kyllä, thaimaalaiset seksityöläiset Vuittoneineen eivät ehkä kärsi ihan samassa mittakaavassa kuin bangladeshilaiset naiset, joilla ei päivän työnkään jälkeen tahdo riittää rahaa ruokaan. Mielestäni oli kuitenkin aika mielenkiintoista, miten tekijän asenne näkyi tuotoksessa: thaimaalaisia seksityöläisiä itseään ei juuri haastateltu, heitä kuvattiin lähinnä rukoilemassa "onnea, rahaa ja menestystä" temppelissä, ja editointipöydällä rehotti selkeästi ajatus nuorista, miehen rakkautta vailla olevista naisista.

Seksityöläisten lisäksi puheenvuoro annettiin asiakkaille, ja jännästi validointia tuntui saavan erään esittämä ajatus siitä, että ilman Faridbuhrin kaupunginosaa miehet raiskaisivat naisia kadulla ja panisivat vuohia. Naistenko pitäisi siis tehdä rauhanturvatyötä oman ruumiinsa kustannuksella? Mielestäni ajatus miehistä kyltymättöminä eläiminä ja naisista heidän uhreinaan ei kyllä aja yhtään kenenkään oikeuksia.

Puutteistaan huolimatta Whore's Glory oli erittäin kiinnostava dokkari. Docventuresin jälkipuintikin oli ihan katsottava, ja Anna Kontulalla oli hyviä pointteja.

Amerikkalainen huumesota
Tästä, kaverin FB:ssä jakamasta dokkarista alkoi mun prokrastinaatio. Ohjelmassa ruoditaan Yhdysvaltain 'huumesotaa', jota käydäänkin todellisuudessa vähemmistöjä vastaan.

Sext Up Kids
Katsoin tämänkin Areenasta, mutta katseluoikeus oli jo päättynyt, enkä siis voinut linkittää sitä. Tässä kuitenkin kaiketi alkuperäinen kanadalainen dokumentti lasten yhä varhemmin tapahtuvasta seksualisoinnista. Anna Kontula toteaa tuossa Docventuresin pätkässä, että hänestä yhteiskunta ei ole sen enempää seksualisoitunut kuin vaikkapa 1500-luvulla, ja hän saattaa hyvinkin olla oikeassa. Ehkä seksuaalisuudesta on kuitenkin tullut kaikesta liberalisoitumisesta huolimatta rajatumpaa: ollakseen seksuaalinen on oltava seksikäs, ja ollakseen seksikäs, on (naisen) oltava hoikka, isorintainen ja otettava edestä, takaa ja poskeen.

Haluaisin kehittää tätä blogia jotenkin vähän kantaaottavampaan suuntaan, tällainen oman elämäni Franny Glass kun olen, mutta koska mussa on myös harmittavan paljon Nalle Puhia (siis sitä Disneyn laiskaa ja matalia aitoja rakastavaa versiota, ei sitä Milnen filosofista), sellaisesta trendistä ei oikein vielä ole merkkejä. Ehkä tämän voi laskea pieneksi askeleeksi siihen suuntaan?

Massakausi

Taas yksi viikko on melkein hurahtanut ohitse, ja kaikenlaista maailmankaikkeuden mittakaavassa häviävän merkityksetöntä mutta kuitenkin jännää on tapahtunut. Mulla oli tänään ruotsin kirjallinen tentti, joka paketoikin sitten mun osalta tuon kurssin (okei, vielä pitäis muistaa maksaa materiaalimaksu eli kirpeät 20 euroa Kielikeskuksen lukion oppikirjoista ja sanomalehdistä kopioimasta paperinivaskasta...) Nyt se on ohi, ja voin antaa toisen kotimaisen taas ruostua rauhassa. Ohi on myös ammattikäytännön eka kurssi, ja viimeisellä tunnilla oli viimein mun vuoro leikkiä psykologia. Harmittaa, että suurin osa energiasta meni mulla jännittämiseen ja sen kontrolloimiseen – juttu, jota haluaisin tulevaisuudessa työstää. Oon kuitenkin semi-itsevarma, enkä nolostu helposti, mutta annas olla, kun yhtäkkiä oonkin huomion keskipisteenä syystä tai toisesta, niin posket helottaa ja ääni särisee.


Viikko sai ensiluokkaisen aloituksen venäläisellä illallisella. Me alettiin järkkäämään parin kaverin kanssa Neljän tähden illallisia, tosin ilman sitä hassunhauskaa taustakommentaattoria ja pisteytystä. Lisättiin konseptiin myös maateema, eli jokainen kokkailee jonkun maan keittiön herkkuja. Syyskuussa syötiin kreikkalaista, ja nyt maanantaina tosiaan venäläistä ruokaa: suolakurkkuja, blinejä ja pashaa! Oli kyllä superhyvää taas kerran. Nyt loppuvuodesta meidän keittiötiimi hajaantuu sen verran laajalti ympäri maailmaa, että munkin vuoro kokkailla tulee vasta keväällä. Onpahan aikaa suunnitella!

Oon myös uusinut mun rakkauden kirjastolaitosta kohtaan. Jotenkin oon kokonaan missannut sen hienon faktan, että kirjastosta saa nykyään myös leffoja! Haluaisiko joku vinkata, missä keskustan kirjastossa on paras leffavalikoima? Tuossa pinossa näkyvistä ehdin jo katsastaa Carnagen ja One Dayn, Bertoluccille olisi kiva löytää aikaa viikonloppuna. Leffamässytkin löytyis jo. Mun viikonlopuista on tullut aika massankeräyspainotteisia, mutta en nyt ainakaan vielä suostu potemaan siitä asiasta huonoa omaatuntoa. Sain tällä viikolla käteen uuden ruokavalion (josta ehkä ulisen täällä myöhemmin), ja jos nyt onnistuisin pysyttelemään edes niissä kahdessa herkussa (eli laktoosittomassa jäätelössä ja tummassa suklaassa), jotka siihen mahtuu, niin hyvä juttu. Luultavasti oon jouluun mennessä jo kyllästynyt jäätelöön ja Fazerin appelsiinisuklaaseen.

Joo ja mitäs. Kämppiksen perhe on ilmeisesti rantautumassa tänne jossakin vaiheessa, toivottavasti ei ihan kovin pitkäksi aikaa... Ens viikko ois vähän niinkun lomaviikko, mutta mulla on pitäis olla työn alla kaksi esseetä, ja kolmena päivänä on ihan oikeita töitäkin, että ei sitä nyt ihan lomailuksi lasketa. Sunnuntaina ajateltiin piipahtaa Valokarnevaaleilla, toivottavasti sää on sellainen, että voin tarjota myöhemmin jotain kuvallista materiaalia.

Oikein passelia perjantai-iltaa ja viikonloppua kaikille!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kirjava keskiviikko: David Nicholls - One Day (Sinä päivänä)


Luin tämän kirjan jo kesällä, mutta koska katsoin viikonloppuna siihen perustuvan elokuvan, on se taas ajankohtainen. Ostin One Dayn Unkarista joskus alkukeväästä, mutta säästelin sen lukemista sopivaan hetkeen ja otin sen lopulta matkalukemiseksi kesälomareissulle. Minä ihan tosissani halusin tykätä tästä kirjasta, ja kolmannen tähden taisinkin antaa sillä perusteella.

Takakansitekstin perusteella tämän olisi pitänyt olla eeppinen romanssi. Emma Morley ja Dexter Mayhew tapaavat valmistujaisiltanaan 15. heinäkuuta 1988. He ystävystyvät, ja siitä päivästä lähtien Nicholls avaa vuosittain ikkunan kahden ihmisen elämään, jotka välillä kietoutuvat yhteen, välillä erkanevat toisistaan. You can live your whole life not realising that what you're looking for is right in front of you, julistetaan takakannessa, ja vaikka jokainen vähänkin genretietoinen lukija tietää jo ensimmäiseltä sivulta lähtien, että romanssi tästä tulee, sitä saadaan odotella pitkään. Emman ja Dexterin polut käyvät yksiin kerran toisensa jälkeen, mutta aina he tuntuvat kävelevän kadun vastakkaisilla puolilla. Kummallakin on takanaan epäonnistunut ihmissuhde, Dexterillä jopa tytär, kun he viimein tajuavat sen, mikä lukijalle on ollut selvää alusta asti. Tässä kohtaa pitäisi tietenkin hihkua riemusta ja tirauttaa pari liikutuksen kyyneltä. Mutta ei. Ja miksi ei?

Emma Morley ja Dexter Mayhew ovat molemmat käsittämättömän epämiellyttäviä ihmisiä, joten voi kai sanoa, että he ansaitsevat toisensa. Puolet kirjasta on sitä, että Dexter käyttäytyy kuin ihmishirviö, ja Emma ruikuttaa elämästään sen sijaan, että muuttaisi sen, mikä siinä on vialla. Heidän kärkäs nokkapokkansa on ajoittain huvittavaa, mutta lähes aina jompikumpi sanoo lopulta jotakin niin verisen loukkaavaa, etten ymmärrä, miksi he ovat edes ystäviä. Emma on kyyninen, kirjailijan urasta haaveileva maailmanparantaja, joka ajautuu valmistuttuaan kustantamon sijaan pikaruokaravintolaan. Tyttöä voisi käydä sääliksi, ellei hän olisi niin tietoinen omasta älykkyydestään ja ylemmyydestään, ja ellei hän jatkuvasti syyttäisi omasta kurjuudestaan kaikkia muita kuin itseään. Sillä itseensä hän on erittäin tyytyväinen. Dexter taas on piloille hemmoteltu, vastuuton pelimies, joka ei vielä 40-vuotiaanakaan ole onnistunut löytämään itseään, vaikka onkin etsinyt sitä hartaasti kaikista Lontoon vodka-laseista.

One Day pitäisi lukea tarinana elämän arvaamattomuudesta ja hallitsemattomuudesta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Kaikki nämä teemat jäävät kuitenkin sen tosiasian alle, että kirja seuraa kahta teini-ikäistä, itsestään liikoja luulevaa räkänokkaa, jotka eivät tunnu kehittyvän pätkääkään kuluvan 20 vuoden aikana. Kaikki tämä päättyy kirjallisuudenhistorian typerimpään ja epätyydyttävimpään loppuun.

Toistan, minä ihan todella halusin pitää tästä kirjasta. Nicholls kirjoittaa sujuvaa, nokkelaa proosaa, ja vaikka kahlasinkin eteenpäin siinä toivossa, että jompikumpi hahmoista osoittaisi edes pieniä merkkejä henkisestä kasvusta, lukeminen oli mukavaa. Nicholls tekee osuvia huomioita ihmisistä, ympäristöstä ja kulttuurista, mutta jotenkin häneltä on jäänyt huomaamatta, että hänen päähenkilöistään on mahdoton pitää.