maanantai 30. syyskuuta 2013

Värein tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Edellisessä postauksessa pölötin jotain värikkäistä vaahteranlehdistä, ja sitten siinä ei loppujen lopuksi näkynyt lehden lehteä kuitenkaan? Mitä inkongruenssia! Nyt niitä lehtiä sitten tulee tuutin täydeltä (ilmaus, jota en oikeen ymmärrä), kaistat pamahtaa ja verkkokalvot rappeutuu. Herkkäsilmäisimmät säätäkööt varmuuden vuoksi näytön värikylläisyyttä alaspäin.
syysk14 syysk2 syysk3 syysk4 syysk5 syysk6 syysk7 syysk8 syysk9 syysk10 syysk11 syysk12 syysk15 syysk13 syysk16 syysk17 syysk18 syysk19 syysk1 syysk20


Kaikki kuvat ovat lapsuudenkodin lihapatojen ääressä vietetyn viikonlopun saalista. Tykkään käppäillä hiljaisina viikonloppuina vanhan ala-asteen puistomaisella pihalla. Rakastan noita pudonneiden lehtien värejä, teräviä reunoja ja pehmeän syysvalon luomia varjoja, ideaaleja kuvauskohteita tällaiselle makrokuvista ja tekstuureista tykkäävälle tyypille. Pohjois-Suomessa nautitaan ruska-ajasta, mutta vaahteroita siellä ei taida kasvaa. Nallekarkit menee kerrankin tasan. Viikonloppuna tuli pyöräytettyä myös omenakaurapaistos sekä kotitekoista mysliä. Nam.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Kuolleiden karnevaali

Meksikossahan Kuolleiden päivää juhlistetaan kirkkain värein, ja nuo juhlallisuudet minulle tulivat minulle syksyn väriloistoa ihastellessa mieleen. Kaikki puutarhassa on kuollutta tai kuolemaisillaan, mutta vielä hetken ennen pakkasten antamaa kuoliniskua kasvit hehkuvat punaista, oranssia ja keltaista.

syys4 syys3 syys2 syys1 syys5 syys6 syys7 syys8 syys9 syys10 syys12 syys16 syys17 syys18 syys15 syys13 syys14

perjantai 27. syyskuuta 2013

Syksyn sävelet!

Ne alkaa olla vihdoin ja viimein selvät. Kouluhan Opinnothan alkoivat jo syyskuun alussa, mutta aikansa se ottaa, ennen kuin saa opiskelumoden päälle. Enkä kyllä sanoisi, että se on päällä vieläkään, mutta ihan hyvin tuo kampukselle raahautuminen on tähän asti onnistunut. Luennoilla ei onneksi ole tarvinnut juurikaan istua, sillä mun tämän periodin kurssivalintani ovat aika käytännönläheisiä: ammattikäytännön kurssi, kognitiivisen neurotieteen harkkatyö ja herranpieksut sentään, ruotsi! Mulla on tällä hetkellä 206/180 opintopistettä kandidaatintutkinnossa, mutta luonnollisesti mun on käytävä vielä muutamia sellaisia kursseja, jotka muut 2010:t kävivät viime vuonna, sekä muutamia pakollisia, turhaakin turhempia ja siten viimeiseen asti välteltyjä kursseja, kuten tieteellinen kirjoittaminen, ruotsi ja TVT-ajokortti... Mjoo. Ammattikäytäntö on kuumottavuudestaan (esitetään kaikki vuorollamme psykologia, ja haastattelut videoidaan) huolimatta kivaa, ruotsin tunneilla taas tällaisen 22-vuotiaan kypsän aikuisenkin yläasteaikainen EVVK-asenne nostaa päätään. Siis tuleeks meille oikeesti näin paljon läksyy???

Sain ratkaistua kertaheitolla myös sivuainekriisini. Tutkintoon kuuluu käytännössä kaksi 25 nopan sivuainetta, joista toisen voi käydä psykologian valinnaisia opintoja – nämä minä sain täyteen Unkarissa. Se toinen sivuaine sen sijaan on aiheuttanut harmaita hiuksia alusta asti, kun en ole millään keksinyt, mitä haluaisin käydä. Mulla oli jo kasassa kotimaista kirjallisuutta 15 noppaa, mutta tuossa elokuussa mulle selvisi, että oman huolimattomuuden ja muuttuneiden tutkintovaatimusten johdosta olisinkin saanut siihen 30 nopan sivuainekokonaisuuteen hyväksyttyä vain 5 opintopistettä. Tuskastuin koko hemmetin kirjallisuuteen ja yritin sitten löytää jotain muuta kivaa sivuainetta, ja sellainen löytyikin elokuva- ja televisiotutkimuksesta. Olen käynyt vasta kahdella luennolla, mutta jotain aiheesta kertonee, että vaikka ne järkätäänkin jo muutenkin pitkän maanantaipäivän päätteeksi kello 16-19, olen siellä jaksanut istua. Parasta on, että kurssin suoritukseen liittyvän esseen muodossa pääsen vihdoin avautumaan mun Gossip Girl -turhautumista!

Kiirettä pitää. Mun kalenteri ei ole pitkään aikaan ollut näin täynnä merkintöjä, ja kohta sinne ilmestyvät työvuorotkin. Tänäänkin olen sovitellut hikikarpalot otsalla menoja kalenteriin, ja sitä tuntee itsensä melkein aikaihmiseksi. Onneksi osa noista merkinnöistä siellä koulu- ja duunijuttujen ohessa on hirveän kivojakin! Toivotaan, että kivoille asioille riittää aikaa myös jatkossa.

Tähän väliin sopiikin hyvin tällainen visuaalinen piristys eli ylläripylläri instagrammista koottu kollaasi. Ihan oikeitakin valokuvia on kyllä vielä tulossa lähipäivinä! Mutta pidemmittä tekosyittä:

SYKSY 2013 on tuonut tullessaan muun muassa...

Miksi kärpässienet näyttää niin herkullisilta? Miksi HappyJoe ei ole yhtään niin herkullista kuin miltä se näyttää? Miksi meidän UniCafessa ei ole yhtä hyvää ruokaa kuin Musiikkitalossa? Miksi en ole aiemmin keksinyt, että mysliä voi tehdä itse?


Mä olen elänyt henkisesti syksyssä jo joskus elokuusta, ja jossain vaiheessa muiden iloitessa siinä ympärillä kesäkeleistä mulle sitten valkeni ajatus, että tosiaan, Suomessahan se 18-20 astetta on luettavissa lämpimäksi. Tästä voittekin päätellä, että kun se lämpötila sitten oikeasti valahti sinne 15 asteeseen ja ilman mitään ennakkovaroitusta alle kympin, minä olin jo kiroamassa Suomen säät syvimpään helvettiin (paitsi että huhu kertoo, että siellä ois lämmin). Masentavan musertavalle pimeydelle nyt ei voi mitään, mutta kyllä tämä kylmyys alkaa tuntua jo hieman kohtuullisemmalta, kun on keksinyt sopivat varusteet. Jättihuiviin kääriytyneenä ja villasormikkaat kädessä voikin sitten nauttia niistä syksyn kivoista jutuista, kuten vaikkapa siitä, että vaahteranlehdet ovat jo mahtavan värisiä. Vielä kun löytyisi ne täydelliset nahkasaappaat. Ja se täydellinen säänkestävä parka.

Hyvää syyskuun viimeistä viikonloppua, allihopa!

torstai 26. syyskuuta 2013

Menolippu maailman ääriin -> paperilennokeita

Kyllästyin paitsi tuohon jääääätävän kokoiseen headeriin myös nimeen, joka lupailee suuria. Tulihan se paluulippu kuitenkin ostettua. Eivät ne menoliput tähän jääneet, mutta tällä hetkellä mun elämä on kuitenkin Suomessa, ja täällä pysyy enemmän tai vähemmän kiinteästi ainakin vielä jonkin vuoden. No, ainakin sen vuoden!

Siispä, Menolippu maailman ääriin tunnetaan nykyään nimellä paperilennokeita. Lentäväthän nekin, tuulista riippuen lähelle tai kauas. Osoite pysyy samana, ja oletan, että myös hakukoneet löytävät tänne edelleen myös vanhalla nimellä (ainakin just nyt tällä kirjoittamishetkellä Google löytää vain vanhalla nimellä).

Päivitin myös tietojani ja siivosin tagilistaa. Luultavasti tulen tekemään sitä myös jatkossa, kun uudet jutunaiheet muotoutuvat. Tästä kaikesta voi päätellä, että bloggaus jatkuu! Ideoita on nyt jonkin verran varastossa, katsotaan, millaiseksi tämä muotoutuu. Nyt en ainakaan tunne enää olevani mitenkään blogin nimen kahlitsema, mitä aiheisiin tulee.

PS: Tiedän, että sanan paperilennokki monikko taipuu partitiivissa oikeasti paperilennokkeja. Tykkään kuitenkin tuollaisista hassahtavista taivutuksista, ja sanon myös ananaan.

Next Destination: Stockmann

TO DO LIST:
☆ hae töitä


En vieläkään tiedä, millainen paikka tämä mun blogini on, mutta ainakin se tuntuu sellaiselta paikalta, jossa haluan nyt vähän hehkuttaa menestymistäni työmarkkinoilla! Mulle on jo pitkään ollut selvää, että haluan nyt syksyllä hankkia opintojen ohelle töitä, ja kun tilin saldo syyskuun alussa oli vähän huolestuttavissa lukemissa, ryhdyin tuumasta toimeen ja lähetin hakemuksen toisen perään. Alkuun koko homma tuntui ihan mahdottomalta, kun hakemuksiin ei vastattu edes sen "Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -sikermän verran. Musta on todella inhottavaa ja epäkohteliasta, että hakemukseensa ei saa mitään vastausta – siis sellaisissakin tapauksissa, joissa ei ole mitään puhelinnumeroa, josta tiedustella. Oli miten oli, muutamia vastauksia sieltä kuitenkin tuli, ja kahdessa haastattelussakin ehdin käydä ennen Stockan haastattelua. Sain ensimmäisestä haastattelusta todella hyvää palautetta, joten vaikka paikka ei kokemuksen puutteen vuoksi auennutkaan, jäi haastattelusta hyvä fiilis ja ylipäätään sellainen olo, että ei työnhaku ehkä niin mahdotonta olekaan – pääsinhän jo haastatteluun asti ja onnistuin antamaan positiivisen vaikutelman haastattelijalle.

Stockmannille hain alunperin sekä erään yksikön Herkkuun vakituiseksi että Hulluille Päiville. Hullareiden osalta tulikin haastattelukutsu, ja viime viikolla minä ja ystäväni jo istuimmekin 18 muun kanssa ryhmähaastattelussa. Tilaisuudesta jäi mieleen lähinnä se, että ensimmäistä kertaa missään porukassa tunsin itseni vanhaksi näin neljännen vuoden psykologian opiskelijana : iso osa tuolla kun oli joko juuri lukiosta valmistuneita tai valmistumaisillaan olevia. Oli miten oli, haastattelu meni ihan hyvin, mutta vaikeahan noin isosta joukosta on muutaman geneerisen kysymyksen perusteella hirveästi edukseen erottua. (Yritä nyt siinä joukon viimeisenä kuvailla itseäsi muutamalla adjektiivilla, kun kaikki reippaan, iloisen ja positiivisen variaatiot on jo kuultu.) Parin päivän päästä sähköpostiin kuitenkin kopsahti ilouutinen: Tervetuloa töihin Stockmannille!

Tässä oli jo riemuittavaa kerrakseen. Tiistaina mulle kuitenkin sitten soitettiin rekrystä ja tarjottiin vakkaripaikkaa 16-tuntisella sopimuksella! Oli kyllä huimaa kuulla sellaista puhetta, että "ilomielin ottaisimme sut töihin", haha. Olin koko loppupäivän yks Naantalin aurinko ja Hangon keksi (eikö muualla kuin rannikolla osata hymyillä, häh?) ja ärsytin varmaan kaikkia yrmeitä junamatkustajia hymyilylläni. (Ei vaan, toivottavasti joku vaikka piristyi!) Kukaan ei vastannut edes puhelimeen, että olisin päässyt hehkuttamaan, niin oli pakko riemuita hiljaa itsekseen. Nyt olenkin sitten jo päässyt hihkumaan asiasta kaikille korvallisille.

Meidänkin alalla olisi tarjolla hommia esim. tutkimusavustajana, mutta mua ei kiinnosta sellainen pätkääkään. Nyt, kun vielä voin, haluan tehdä jotain ihan muuta, ja mä oikeasti tykkään asiakaspalvelusta. Ja ruoasta. Ja rahasta. Ainakin näillä näkymin duunin ja koulun yhteensovittamisen ei pitäisi muodostaa mitään suuria ongelmia, joten toivotaan, että aikaa jää myös jatkossa siihen lööbaamiseen, mistä mä niin kovasti tykkään.

Terveisin
tuleva oman elämänsä Kulta Into-Pii
(Ei vaan, mulla ne kultakolikot tuskin jää holviin pyörimään, ostoslistalla kun on parit kengät ja takki)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Blogidentiteettikriisi

valoa
Viimeksi päivitetty 31.8. Siis elokuun puolella. Siis kaksi viikkoa sitten!

Olen kyllä ajattelut blogia monesti, avannut muutaman kerran tämän Uusi kirjoitus -sivunkin ja ehkä naputellutkin pari riviä. Yrityksistä huolimatta en ole saanut mitään valmiiksi asti. Ideoita ehkä olisi, mutta jotenkin niiden toteuttaminen ei vain ole onnistunut.

Totuus on, että mä en vieläkään oikein tiedä, onko bloggaus mun juttu vai ei. Tykkään lukea blogeja ja tykkään kirjoittaa, mutta usein blogiteksti tyssää siihen ajatukseen, että ketä oikeasti kiinnostaa. Onko mun ajatukset ja kuulumiset sen arvoisia, että ne pitäisi kirjoittaa johonkin julkisesti luettavaksi? Onko mulla yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään, oli se sitten poliittinen tilanne tai Fazerin cappuchino (jonka kanssa muuten tarjotaan konvehti, nam!)

Matkapostauksia ja -kuvia on kiva katsoa, totta kai. Mutta mun elämä täällä Suomessa ei ole erityisen jännää (vaikka kylläkin mukavaa ja onnellista), enkä oikein osaa turinoida siitä niin, että se kiinnostaisi edes itseänikin. Kameraakaan en kovin usein kuljettele mukana, ja ne itsetarkoitukselliset kuvausretket ovat harvinaisia, koska you know, inspiraatiopula.

Kuitenkin, niin kuin iki-ihana lähestulkoon-idolini Eeva Kolu sanoi, "No musta olis kivaa että maailmassa olisi sellainen nurkka, jossa mä saisin sanoa ihan mitä vain mistä huvittaa. Sellainen oma tila, jossa saa fiilistellä kaikkia omasta mielestä hyviä juttuja." Niin mustakin! Sellainen oma tila, johon voisi raapustella Ajankohtaisista asioista, olivatpa ne sitten hyviä leffoja, syvävetisiä pohdintoja tai turhanpäiväisiä tarinoita. Sellainen, jogon voisi halutessaan myös postata noloja selfieitä ja "tällaset rytkyt mulla oli tänään päällä" -kuvia. Mutta ei sellainen, jonka kuvauksessa lukee lifestyle: ei tää ole mitään lifestyleä, tämä on mun elämää. Mun pitää vaan miettiä, että onko se juuri tämä blogi, se sellainen oma tila.

mieeee