lauantai 24. elokuuta 2013

Viva la España!

Tässä vaiheessa jo monessa liemessä keitetty ja karaistettu tiimimme siirsi vaikutusalueensa seuraavaksi Pohjois-Espanjaan, joka oli maisemiensa puolesta ihan omaa luokkaansa. Jotta niitä päästiin ihailemaan, piti kuitenkin selvitä auton vuokraamisesta vol. 2. Vuokraamon täti oli supersymppis mutta höpötteli koko ajan siihen malliin kuin olisimme menossa Madridiin... Ja sitten kävikin ilmi, että palautuspaikaksi valitsemamme San Sebastian de los Reyes ei ollutkaan jokin San Sebastianin kaupunginosa vaan Madridissa! Auton palautuspaikka oli onneksi helppo vaihtaa, mutta meillä oli koko loppureissun ajan takaraivossa nakertava epäilys sen suhteen, lähtisikö meidän Barcleonan-lentomme sieltä San Sebastianista, jonne olimme matkalla... TomTom ei yhtään lievittänyt näitä epäilyksiä ehdottamalla ensimmäisenä Gibraltarilla sijaitsevaa San Sebastiania. No, enpä pidä teitä tämän enempää ~jännityksessä~ vaan paljastan, että pääsimme Barcelonaan asti. Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle, vaan jatketaan Asturiaksen lentokentältä kohti Picos de Europaa!

Hotellimme sijaitsi niin keskellä ei-mitään kuin turistien kansoittamassa luonnonpuistossa jokin voi sijaita, ja näytti nettisivujen perusteella vähän liian hyvältä ollakseen totta. Ajeltuamme parisen tuntia mutkaisia teitä upeissa vuoristomaisemissa La Vegan kylässä sijaitseva hotellimme kuitenkin löytyi ja näytti luonnossa ihan samalta kuin kuvissa! Respan mies ei puhunut sanaakaan englantia, mutta auttavilla espanjan taidoillamme ja elekielellä onnistuimme selvittämään, mihin parkkeerata auto ja missä tarjotaan aamiaista. Illalla huristelimme 10 kilometrin päähän erittäin pittoreskiin Potesiin, josta löytyi ravintola jos toinenkin. Vielä ensimmäisenä iltana emme vakuuttuneet espanjalaisesta ruoasta (paella ja muut kuuluisammat ruokalajit eivät ole sitä tyypillisintä ruokaa pohjoisessa), mutta cantabrialainen, vahva ja mukavan kellarinmakuinen omenasiideri kyllä maistui!

Seuraavana aamuna lähdimme perinteisen valkoista leipää ja marmeladia -aamiaisen jälkeen tutustumaan luonnonpuistoon. Alueella kulkee useita eripituisia kävely- ja kiipeilyreittejä, joista useimmat kuitenkin vaativat vähintään puoli päivää. Me ajoimme vähän kauemmas Lago Enolin ja Lago Ercinan maisemiin Covadongaan. Välimatkat eivät olleet pitkiä, mutta kapeiden, vuoristossa mutkittelevien teiden takia ajamiseen kului yhteensä n. 5 tuntia. Maisemat ovat matkan varrella kuitenkin ihan mielettömiä, ja PMMP:n Matkalaulu soikin useaan otteeseen korvamatona: Avaan ikkunan, hengitän sisään maisemaa, niin täydellistä että pelottaa.
Autolla matkaamisessa ehkä parasta on se, että voi koska tahansa pysähtyä, hypätä ulos autosta ja ihailla maisemia.

pe8 pe7


Jossain vaiheessa tie alkoi seurailla turkoosina välkkyvää jokea, joka mutkitteli vuorten lomassa. Löysimme näköalapaikan joelle puolivahingossa pysähtyessämme pakolliselle pissatauolle, ja ne maisemat tallentuivat kyllä muistiin loppuelämäksi.

pe3 pe11 pe12


Tien tukkivista pyöräilijöistä ja lehmistä sekä niskoittelevasta navista (TomTom oli vuoristossa liikkuessa yleensä sitä mieltä, että ajoimme aina 5 metriä tiestä sivussa, siis jossakin rotkon pohjalla) huolimatta pääsimme iltapäivällä määränpäähämme Covadongan järville. Järvien ympäri kulkee muutamia reittejä, joista valitsimme lyhyimmän ja helppokulkuisimman muutaman tunnin vaelluksen (jos tuota nyt voi vaellukseksi edes kutsua). Vaikka kiivain sesonki onkin loppukesästä, seurasta ei kivetyillä poluilla ollut puutetta. Meidän elämyksemme ei kuitenkaan siitä kärsinyt. Vihreää ruohoa, sinistä taivasta, lumihuippuvuoria ja kaikkialla lehmänkellojen heleää kilkahtelua. Lehmistä mulla oli alunperin varmaan 100 kuvaa, mutta lupaan rajoittaa niiden esiintyvyyttä täällä blogin puolella. Vaikka (tai oikeastaan juuri siksi) maisemat olivatkin Espanjassa käsittämättömän mielettömän ihmeellisen hienot, kuvia tuli otettua aika vähän: ei se sinistä taivasta kohti kohoava vuori kuitenkaan koskaan näytä kuvassa yhtä vaikuttavalta kuin livenä.

pe13 pe15 pe16 pe19
Maisemat reitillä olivat kuin suoraan jostain Milka-mainoksesta, ja niitä lehmiä tosiaan riitti. Tuuli (se puhaltava) viilensi hieman niskaan porottavaa aurinkoa, mutta kyllä siellä rinteillä silti lämmin tuli. Ostin Lissabonista ah-niin-tyylikkään hellehatun, ja näytin ihan joltain teemabileiden cowgirliltä, kun vielä sidoin topin napapaidaksi. Niitä kuvia ei kyllä julkaista missään.

Arvoimme hetken, ajaisimmeko paluumatkalla samaa reittiä vai kiertäisimmekö täyden ympyrän. Valitsimme lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon siitä huolimatta, että navin arvioima matka-aika oli kolme tuntia. Hyvä niin, sillä mielettömiä maisemia oli taas luvassa, kun vuorten takaa ilmestyi yhtäkkiä valtava, jalokivensininen järvi!

pe21 pe23


Kuten tavallista, reissaajien ruokahuolto ei pelittänyt ihan odotetulla tavalla. Päädyimme jälleen kerran hakemaan kaupasta Lay'sin perunalastuja, joita ei varmaan ihan heti tule syötyä yhtä hyvällä omallatunnolla ja autuudella kuin tällä matkalla. (Pitäisi kyllä varmaan testata, kun niitä saa näemmä nykyisin Suomestakin! Oliskohan rosépippuria ja limeä?) Sipsit olivat kyllä useaan otteeseen nälkäisen ja hikisen matkailijan pelastus, ja tälläkin kertaa jaksoimme pussillisen rouskutettuamme kotiin asti. Matkalla pysähdyimme vielä ihailemaan usvaan sulkeutuneiden vuorijonojen taakse painuvaa aurinkoa.

pe24


Illalla kävimme syömässä Potesissa, tällä kertaa TripAdvisorin suosittelemassa Casa Cayossa. En millään saa päähäni, mitä siellä söin, joten ei se ainakaan mielenpainuvan kulinaristinen kokemus ollut. Jotain kalaa varmaan? Lohta? Non so.

Seuraavaksi matkasuunnitelmissamme ammotti musta aukko. 12. heinäkuuta lähtisi lento San Sebastianista Barcelonaan, mutta sitä ennen meillä ei ollut tarkkoja suunnitelmia. Tarkoitus oli käydä ainakin San Sebastianissa ja Pamplonassa moikkaamassa meikäläisen kavereita, mutta kaikki muu – mukaan lukien majoitus – oli auki. Pamplonassa oli tuohon aikaan valtavat San Fermin -festivaalit, joten kaikki hostellit olivat sikahintaisia ja tupaten täynnä San Sebastianissa asti.

Seuraavan yön päätimme kuitenkin yöpyä Santanderin rantakaupungissa. Olimme bonganneet vuoristoon ajaessamme muutaman kivannäköisen rannan, ja päätimmekin lähteä tekemään lähempää tuttavuutta Espanjan auringon kanssa. Sietämätön pissahätä ohjasi meidät lopulta leirintäalueen pusikkoon ja Playa de Vidiagolle.

ss2 ss3 ss5 ss10


Täytyy sanoa, että enää ei ihan hirveästi FB-kavereiden rantalomakuvat hätkähdytä. Asiaankuuluvan "Siis ollaanks me ihan oikeesti täällä?? Onks täällä oikeesti näin siistiä?? Näenkö mä unta??" -fiilistelyn jälkeen levitimme ruskeat ruhomme hiekalle. Pari tuntia vierähti nopeasti matkalukemisen (David Nicholsin One Day, voisin puhuakin siitä joskus) ja torkkujen merkeissä. Kiinnitimme jo ajomatkalla huomiota siihen, että rannalta näytti sieltä täältä kohoavan mustia pilviä, jotka näyttivät lähinnä siltä, että jossakin oli iso tulipalo. Siinä meidän loikoillessamme tuollainen pilvi nousi myös Playa de Vindigalle ja kapaloi meidät sisäänsä kuin jossain Muumi-jaksossa ikään. Tulipa testattua sekin, että pilven läpi voi sekä ruskettua että palaa – silloinkin, kun on itse sen pilven sisässä. Lämmin sumupilvi ei ottanut hälvetäkseen, ja yhtäkkiä havahduimme siihen, että merivesi melkein hipoo varpaitamme. Keräsimme äkkiä kamat kasaan ja lähdimme tarpomaan kohti autoa. Vesi oli noussut niin pitkälle, että emme uskaltaneet palata toiselle puolelle rantaa samaa reittiä kuin olimme sinne tulleet, vaan kiersimme rantatörmän kautta. Portaita noustessamme vainoharhaiset mielemme kehittivät sellaisen skenaarion, että vesi on noussut autolle asti. No, eihän se auto ollut akvaarioksi muuttunut, mutta saatinpahan siihenkin iltapäivään mukavat kortisolipiikit.

ss11 ss7
Santander on pieni rantalomakaupunki lähellä Bilbaota, ja sinne valkoisen Seat Leonimme seuraavaksi navigoimme. Myös Santanderissa esiintyi tuota jännää pilvi-ilmiötä, minkä voinee laskea aurinkolomailijoihin vetoavalle kaupungille miinukseksi. Pääsimme viuhtomaan ja sönköttämään espanjaa myös Santanderissa ajo-ohjeita kysyessä ja pihviä tilatessa, mutta hyvinhän tuo kommunikointi jo sujui!

ss13 ss14 ss16 ss17 ss19


Keskiviikkoaamuna olimme kumpikin hieman stressaantuneita, eikä ihmekään. Auto olisi palautettava kello neljään mennessä vuokraamoon San Sebastianissa, ja sen jälkeen olisi joko maksettava 40 euroa per lärvi hostelliyöstä tai keksittävä jokin yhtä huono vaihtoehto B. Autovuokraamon toimisto löytyi sattumalta, mutta sen jälkeen olimme taas tyhjän päällä. Olimme jo päätymässä yhteen niistä vähemmän hyvistä vaihtoehdoista – kamat jonnekin säilytykseen ja Pamplonaan bailaamaan yön yli, ei mitenkään erityisen houkutteleva ajatus siinä vaiheessa reissua ja siinä mielentilassa – kun ystäväni, pelastava enkeli Amaia soitti ja tarjosi yösijaa meille ja tavaroillemme. Amaian suvun loma-asunnon sohvia ja sänkyjä olivat kuluttamassa myös Sara, Natalia ja Carmen eli ihanat espanjalaiset Szegedistä! Jälleennäkeminen oli nagyon jó. Tässä vaiheessa olimme luonnollisesti erittäin nälkäisiä, väsyneitä ja vessahätäisiä, ja kun pakollisen turistikierroksen jälkeen istuimme syömään, lauloivat jalat hoosiannaa. Pääsimme maistamaan Baskimaan erikoisuuksia txakolia – vain Baskimaassa kasvavista rypäleistä tehtyä hedelmäistä valkoviiniä, oli namia – sekä jotakin Jekulta vivahtavaa likööriä, jonka nimen unohdin jo ennen kuin sain sanan suustani tiskillä ja joka oli luotaantyötävästä hajusta huolimatta ihan hyvää (ja ainakin parempaa kuin Jekku). Tutustuimme myös pintxoseihin eli pieniin tapas-tyyppisiin herkkuihin, joita sai baareista koota mielensä mukaan lautaselle. Paikasta ja sisällöstä riippuen pintxosit maksoivat 1-3 euroa, ja reilulla kympillä herkutteli helposti mahansa täyteen.

47755_222226091262321_1524365147_n
Superrr Spanish Group ja väsyneet matkailijat. Ei me hirveän kalpeina tuolta rivistä loisteta! Itse asiassa San Sebastianissa joku pintxos-baarin työntekijä kehui mun rusketusta.


Seuraavana päivänä lähdimme sitten kohti Pamplonaa huomattavan tyynin mielin. "Everything's going to be alright" on mun lempisanontoja ja kaikkien käänteiden jälkeen uskon siihen edelleen! Niin silloinkin, kun en saanut yhteyttä Catherineen, joka meidän oli tarkoitus Pamplonassa tavata. Saavuimme festivaalihumuiseen kaupunkiin valkoisiin pukeutuneena, niin kuin San Ferminin pukukoodiin kuuluu, ja ostinpa vielä punaisen huivinkin matkamuistoksi. Seurasimme ihmisvirtoja keskustaan (uudessa kaupungissa ilman karttaa osa 29484), ihmettelimme menoa aikamme ja istuimme sitten calimoxot (cocacola, paskimmankin punaviinin pelastaja!) kourassa kadunvarteen istumaan. Päivittelimme, mitä tekisimme kaupungissa kahdestaan, jos Catherine ei vastaisi puhelimeen. Ja kukapa muukaan käveli seuraavaksi ohi kuin Catherine! Hei kohtaloo-o-oo, alan uskoa suhun ihan kohta jo-o-oo.

ss20 ss21 ss22


Vietimme Pamplonassa vielä muutaman tunnin, vedimme salaatit kitusiin Burger Kingissä (uskokaa tai älkää, oli terveellisin sopuhintainen vaihtoehto) ja palasimme sitten San Sebastianiin mutustamaan pintxosia ja ihailemaan auringonlaskua. Vähän surkuhupaisaa, että vietimme 22 päivää itkettävän upeissa maisemissa, ja onnistuimme tuona aikana bongaamaan ehkä kolme auringonlaskua. Emme vaan ikinä olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Story of my life.

ss23


Lentomme kohti Barcelonaa perjantaina vasta iltapäivällä, joten vietimme ennen lentokentälle siirtymistä muutaman tunnin biitsillä, ja taisimme vielä mussuttaa viimeiset pintxositkin. Ehdinkin jo spoilata seuraavan juonikäänteen (tai käänteen puutteen): olimme tosiaan ihan oikealla lentokentällä ja pääsimme onnistuneesti perille Barcelonaan. Kun ylihintainen lentokenttäbussi oli kyydittänyt meidät keskustaan, edessä oli haastava tehtävä: etsiytyä Katalonian aukiolta Sants Estacion asemalle ja metskata tavarat johonkin yöksi säilöön. Olimme varanneet hostellin vain kahdeksi yöksi ja tarkoitus oli nukkua Tuulin Barcelonassa lomailevan ystävän hotellihuoneessa. Metrotunnelissa oli tukahduttavan kuuma, linjakartan suunnitellut joku jakomielitautinen värisokea nihilisti, ja me kartan tulkitsijat yllättäen erittäin uupuneita. Hermot olivat tuossa vaiheessa melkoisen kireällä, ja ensimmäistä kertaa meidän molempien tuli sitten sitä omaa ketutusta purettua myös toiseen. Adrenaliinin voimalla selvisimme lippuautomaatilta metroon ja oikealle asemallekin, ja ulkona puhaltava (eli juuri ja juuri rikkaruohoja värisyttävä) 30-asteinen tuuli viilensi hermojakin. Hotellihuoneeseen sniikkaaminen onnistui naurettavan helposti, ja unikin tuli lopulta siinä siskonpedissä.

Kolme viikkoa on pitkä aika reissata, ja vaikka matkalle mahtuikin kaikenlaista verratonta, alkoi Barcelonaan päästyämme koti-ikävä kolkutella. Lienee merkki siitä, että matka on sopivanpituinen, jos kotiinpaluuta odottaa ilolla mutta jaksaa vielä nauttia viimeisistä päivistäkin. Barcelonassa minua(kin) kiehtoivat eniten Gaudin rakennukset, ja niitähän tuli sitten lauantaina kierrettyä. Onko joka hemmetin kaupunki muuten pakko rakentaa keskelle kukkuloita? (On, tiedetään.)

ba10 ba11 ba13
Syystä tai toisesta Barcelona ei mitenkään erityisemmin kolahtanut. Ehkä matkan rasitukset alkoivat tässä vaiheessa olla liikaa tai vietimme kaupungissa liian vähän aikaa päästäksemme meininkiin kunnolla mukaan. En löytänyt Barcasta samanlaista viehätystä kuin Lissabonista (tai vaikkapa Wienistä, jossa sielläkään en ole muutamaa päivää pidempään ollut) – ja mulla on paha tapa menettää sydämeni jokaiselle uudelle paikalle. Täytyy kaupungissa kuitenkin jotain olla, kun sille kerran lauluja luritellaan ja Woody Allenkin on siellä kuvannut leffan. Mua kaupunki henkilökohtaisesti lähinnä ahdisti: Bairro Altolla mietin vain taskuvarkaita ja siellä ihanassa kauppahallissa herkullisten hedelmienkin keskellä ihmispaljous sai mut halauamaan pikavauhtia ulos.

Iltapäivällä lähdimme sitten selvittämään, millaisesta hostellista viimeiset yöt nukkuisimme. Metrikseltä meidät tuli noutamaan vahvalla italialaisella aksentilla puhuva Pepe, joka vaimonhakkaaja-paidassaan ja geelitukassaan varoitteli meitä kulkemasta punaisia päin, käski tulla yöllä kotiin taksilla ja kiertämään epäilyttävät tyypit kadun toiselta puolelta. Hostellimme sijaitsi Barcelonata Beachin tuntumassa ja oli suoraan sanottuna melkoinen loukko. No, tuntuipa sitten parin päivän päästä oma sänky sitäkin pehmeämmältä.

Lähdettiin illalla kolmen suomalaistytön voimin syömään paellaa ja katselemaan yöelämää. Sitä löytyi, ja seuraavalle päivälle suunniteltu rantalöhöily tuli ilmeisesti ainakin Tuulille tarpeeseen. Etelä-Euroopan rannoilla on ihan tavallista ottaa aurinkoa pikkupikkubikineissä ja usein ilman yläosaa, mikä oli välillä näin pohjoisen ujolle ihmiselle vähän hämmentävää. Tämä ei kuitenkaan aina riitä rusketuksen maksimoimiseksi, vaan lisäksi seisoskellaan tuntitolkulla vesirajassa ja läiskitään välillä vähän vettä viilennykseksi iholle. Hupsua, sanon minä. En ole mikään vesipeto minäkään, monet kerrat olen talviturkinkin heittänyt elokuussa, mutta tuolla kävin kyllä plutimassa ihailtavan ahkerasti.

ba1 ba3
Myöhemmin meidän oli tarkoitus mennä keräämään kaupoista viimeiset kilot laukkuihin, mutta ylläripylläri, kaupat olivatkin sunnuntaina kiinni! Mulle tää tuli vähän yllätyksenä, oon jotenkin tottunut siihen, että nykymaailmassa pääsee shoppailemaan pyhäpäivisinkin, ainakin isoissa kaupungeissa. Tuulia, jolla olisi ollut rahaa ja tilaakin ostoksille, harmitti enemmän kuin mua, mutta päätettiin kuitenkin kierrellä vielä vähän kaupunkia. Käytiin syömässä jossain semifiinissä ravintolassa (ankkaa, balsamicokastiketta ja mansikoita!) ja bongattiin katedraalikin. Myöhemmin liityimme Tuulin kavereiden seuraan ja lähdimme kiipeämään Montjuïcin kukkulalle, jonka rinteillä kävelimmekin usemman kilometrin. Auringon laskettua palasimme Palau Nacionalin portaille katselemaan Gaudin talojen jälkeen kuuluisinta barcelonalaista nähtävyyttä: Magic Fountainia! Minut valtasi valoshow'ta katsellessa samanlainen haikean maaginen tunne kuin pari vuotta sitten Kööpenhaminan tivolissa, ja ellei palatsin edessä olisi ollut käynnissä jokin teknofestivaali, jonka tasainen, korvisärkevä jumputus peitti alleen suihkulähteen musiikin, olisin varmaan vollottanut. Suihkulähteestä mulla on tietysti tsiljoona kuvaa ja videokin, mutta nämä riittäköön. Hienommalta sekin näyttää livenä!

ba7 ba6


Maagiset, musikaaliset suihkulähteet olisivat olleet hyvä päätös matkan viimeiselle illalle. Vaikutusta kuitenkin vesitti vähän se, että kun esityksen jälkeen lähdimme syömään tapaksia, yhdeltä seurueemme jäseneltä varastettiin lompakko. Onni onnettomuudessa kuitenkin, sillä varkaan näppeihin päätyi vain Kela-kortti ja 50 euroa. Minä ja Tuuli pidettiin kyllä koko matkan ajan tavaroistamme visusti huolta, mutta silti täytyy olla tuuria pelissä, että mitään ei kolmen viikon aikana kadonnut. Ihanat aurinkolasini tosin menivät rikki, mutta sekin johtui siitä, että nukuin vahingossa niiden päällä...

Maanantaiaamupäivällä Norwegian sitten kuljetti meidät takaisin koto-Suomeen. Vielä Barcelonan lentokentälläkin oli vaikea uskoa, että kolme viikkoa oli tosiaan jo takanapäin, mutta kerrankin lähestyvän kotiinpaluun fakta oli tervetullut. Kolme huikeaa viikkoa huikeissa maisemissa ja huikeissa seurassa, ei lainkaan paha! Koskas otetaan uusiksi? Menojalka vipattais jo.

4 kommenttia:

  1. Ihan mielettömiä nuo vuoristo- ja rantakuvat, vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heee, kiitos sulle! Ja ihanille maisemille. Tuolla kyllä mieli ja silmä lepäs.

      Poista
  2. Ei jumpe, ihanaa, haluun takas! Onneks oot kirjottanu näin kattavat sepustukset, on ihana jälkeenpäin lukee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha mäki luin tän, nauratti noi kaikki kommellukset. :D Hermot riekaleina Barcelonan metrotunneleissa! Onneks joo tuli kirjotettua, yleensä oon niin huono pitään mitään matkapäiväkirjoja, mut näitä on kyllä itekin ihana lukea.

      Poista