lauantai 3. elokuuta 2013

Portugaliin mä kaipaan niin taas uudelleen

... mutta jos nyt kuitenkin ensin perattaisiin tämä mentaalinen matkapäiväkirja viime reissulta. Aamuvahain maanantaina 1. heinäkuuta, Bergamon lentokentällä nu(o)kutun vetoisan yön jälkeen laskeuduimme Porton lentokentälle. Hetken palloiltuamme löysimme metroon ja huristelimme sillä keskustaan. Tulipa heti kättelyssä todistettua, että vaikka Portugalin talous onkin kuralla, siellä asuu rehellistä kansaa: Tuulin lompakko oli tippunut metron istuimelle, ja eikös joku ruttuinen vaari sen hänelle tuonut!

Hostellimme check-in alkoi vasta klo 14, joten jätimme suurimmat roinamme keskustan metroaseman tallelokeroihin ja lähdimme väsymyksestä huolimatta kiertelemään Portoa. Ja millainen kaupunki se olikaan! Ihan kuin olisi astunut johonkin omituiseen satuun tai toiselle mantereelle: hiljaisia, kapeita kujia reunustivat värikkäät, milloin mistäkin materiaalista rakennetut ja paikoin puoliksi autiot talot, ja kaikkialla, siis ihan kaikkialla roikkui värikkäitä lippuja ja nauhoja. En tiedä osuimmeko sopivasti jonkin juhlan ennakko- tai jälkimaininkeihin, mutta voi vitsit, miten maaginen fiilis kaupungissa oli.

Porto on kapeiden kujien muodostama mäkinen labyrintti, josta saa eniten irti eksymällä. Jokaiselta kadulta löytyy jotakin ihmeteltävää: kirkkoja, kissoja, ihmisiä, seinäkaakeleita, muistoja menneisyydestä.

po1 po2 po4 po7 po11
Kuten matkustushistoriastani voi huomata, mitään etelänreissuja ei ole juuri tullut tehtyä, ja vaikka Italiassakin palmupuut huojuivat, niin vasta Portugalissa mulle tuli sellainen olo, että "Nyt ollaan pojjaat etelässä!" Siitäkin huolimatta, että lämpötilat eivät olleet alkuviikosta ihan sitä, mitä etelänlomalta odottaisi.

po16
Suoriuduimme turistikierroksesta olotilaamme nähden kiitettävästi, mutta siinä vaiheessa, kun ruokakaupan (salaattia!!!) kautta raahauduimme hostellille, olimme lopen uupuneita. Ja kun sitten näimme suuuuren ja siistin keittiön, tuliterät iMacit käytävässä, putipuhtaan huoneemme ja modernin kylpyhuoneen sadevesisuihkuineen, eivät onnen kyyneleet tosiaan olleet kaukana. Hehkutimme huoneen viittä pistorasiaakin ("We've got, like, four plug sockets! I mean, imagine, who'd need that many? Like, Puff Daddy or someone.") ihan kuin olisimme viettäneet koko ikämme jollain kambodzalaisella kuttufarmilla ilman sähköä. Elämän pienet ilot. YES!Hostel, we love you!!! Oli muuten reissumme ylivoimaisesti paras hostelli, 15 euroa yö sisältäen aamiaisen, johon kuului valkoisen leivän lisäksi myös jugurttia! (Kookosjugu maistuu muuten ihan pina coladalle.)

Lämpimän suihkun ja massiivisen pyykkäysoperaation jälkeen loppupäivä sujui rennoissa merkeissä. Fiksasimme herkullisen tonnikala-fetasalaatin ja nautiskelimme lempiviiniämme Casal Garciaa (Alkossa ainakin 8 euroa, Portossa reilu 3 e). Illalla kävimme vielä kävelemässä palelemassa tuulisella satama-alueella ja tuli siinä varmaan jotkut caipirinhat juotua.

Seuraavan päivän suunnitelma oli käydä palvomassa aurinkoa Foz-rannalla vähän matkan päässä keskustasta ja mennä myöhemmin maistelemaan viinejä Porton kuuluisiin kellareihin. Aamulla taivas oli kuitenkin paksun pilven peitossa, joten päätimme käydä rantsun sijaan vilkaisemassa ostoskadun tarjontaa. Meikäläisen shoppailua rajoitti tehokkaasti 10 kilon käsimatkatavararajoitus. Kauppoja kierrellessämme taivas olikin kirkastunut, ja aikaa hukkaamatta hyppäsimme melko suolaisen hintaiseen (2,5 e) turistiratikkaan, joka kyyditsi meidät lähemmäs rantaa.

po18 po20


Aallokko oli melkoinen ja tuuli hyytävä, mutta urheasti se Tuuli kuitenkin uimaan pulahti, taas kerran. Minä tyydyin istumaan rannalla ja popsimaan mansikoita ja kirsikoita, jotka ostimme evääksi hedelmäkaupasta hostellin läheltä (taisivat maksaa pari euroa yhteensä).

Huomattiin matkan aikana useaan otteeseen, ettei oikein hallita sellaista optimaalista ajankäyttöä. Meillä piti olla reippaasti aikaa siirtyä takaisin keskustaan, käydä suihkussa, laittautua ja lähteä sitten lipittämään port-viiniä. No, toisin kävi, ja ehdittiin nipinnapin kahteen paikkaan fiinisti rantalookissa viineilemään. Ensimmäisessä, vähän kalliimmassa paikassa saatiin oikein suklaatkin ja kanadalainen eläkeläisporukka viinin seuraksi. Meitä varoiteltiin, että saatetaan olla viininmaistelun jälkeen vähän tipsy, ja niinhän me vähän oltiinkin siinä vaiheessa, kun olimme nauttineet toiset lasilliset.

po23 po24 po25


Pikkuhiprakassa nautitun illallisen jälkeen palasimme hostellille. Matkalla Tuuli harmitteli, ettei hänen Lissabonissa vaihdossa ollut ystävänsä S vastannut viesteihin. Onnistuimme vaihteeksi vähäsen eksymään, ja kun jonkun nurkan takaa osuimmekin vahingossa oikealle kadulle, kuulimme jonkun huutelevan "Tuuli! Tuuli!" Kukapa muukaan vastapäisen hotellin ikkunasta huuteli kuin S! Mä alan pikkuhiljaa uskoa kohtaloon, kun kerta toisensa jälkeen tapahtuu jotain tällaista.

Lyöttäydyimme yksiin S:n ja hänen ystäviensä kanssa ja lähdimme katsastamaan Porton yöelämää, joka ei pienestä mittakaavasta huolimatta yhtään kalpene Lissabonin rinnalla. Bairro Alton tuntevat kaikki, mutta myös Portosta löytyy muutaman kadun muodostama yöelämän keskus, jossa on vieri vieressä persoonallisia pikkukuppiloita juomatarjouksineen.

Keskiviikkoiltapäivällä matkamme jatkui bussilla kohti Lissabonia. Ennen sitä kävimme kuitenkin pyörähtämässä Porton keskustan ainokaisessa puistossa. Jätin kameran kotiin, mutta siellä oli samaa hurmaavaa rappion henkeä kuin kaupungissa muutenkin, kovaäänisiä riikinkukkoja ja ainakin sata astetta lämmintä.

Meidän tilauksemme lämpimistä ilmoista käsiteltiin nopeasti, ja loppuviikon ajan meitä vuoroin koetteli, vuoroin helli sellainen 35-40 asteen trooppinen ilmanala. Uskokaa tai älkää, helteellä ei ole erityisen nautinnollista harhailla kivestä rakennetussa kaupungissa kantamukset selässä. Lissabon jäi joka tapauksessa mieleen ihanana kaupunkina ja hostellimme oli muista puutteistaan huolimatta erinomaisella paikalla siihen tutustumiseen.

Bussilla Portosta Lissaboniin huristeli muistaakseni kolmessa tunnissa, ja matka taisi maksaa 20 euroa/naama. Palloilimme aikamma Orienten asemalla, johon bussi meidät jätti, mutta löysimme kuin löysimmekin metroon ja hostellille. Alan hiljalleen uskoa siihen muinaiseen pelkoon, että sielu jää jälkeen, jos matkustaa liian nopeasti paikasta toiseen: sen verran nuo matkustuspäivät tuntuvat verottavan.

Olen tainnutkin jo mainita, että vaikka reissu sujui muuten loistavasti kuin meikäläisen ruotsi muutaman lasillisen jälkeen, meillä oli ilta illan jälkeen Suuria Ongelmia ruokailun suhteen. Yleensä prosessi sujui jotakuinkin seuravaasti:
"Mihis mennään syömään?"
"Onks matkaoppaas jotain?"
*valitaan joku matkaoppaan mainitsema ravintola-alue ja mennään sinne*
"No mihis mennään?"
"Ihan sama, mihin sä haluut?"
"Ihan sama."
Ravintola 1:
"Vähän kallis, katotaaks jostain muualta?"
Ravintola 2:
"No tääki on aika kallis."
Ravintola 3:
"Tää on ihan tyhjä, ei mennä tänne."
Ravintola 4:
"Tää näyttää kivalt!" "Mut ei oo pöytii."
Ravintola 5:
"Mä en ymmärrä tästä listasta sanaakaan." "Jos seuraava ei oo kiva, niin mennään vaik johki niistä ekoista. Nää on kaikki melkein yhtä kalliita kuitenkin."
Ravintola 6:
"Ihan vitun sama, mulla on niin kova nälkä/jano/pissahätä, et mennään vaik tänne."

Tällä kertaa huomasimme tehtävän toivottomuuden heti Restauradores-kadulle löytäessämme, alue oli nimittäin oikea turistiravintoloiden mekka. Tiedättehän: sisäänheittäjiä ja kontaktimuovilla päällystettyjä kuvallisia ruokalistoja kymmenellä eri kielellä. Lissabonissa ne sisäänheittäjät olivat myös hyvin aggressiivisia ja röyhkeitäkin: anteeks nyt vaan, mutta minä osaan näistä tismalleen samanlaisista ravintoloista valita mieluisen ihan itsekin, ja jos nyt en sille 20:nelle sisäänheittäjälle enää jaksa kauheasti perustella päätöstäni kävellä ohi, niin ei tarvitse huudella perään. Tässä vaiheessa iltaa olimme kuitenkin paitsi nälkäisiä ja epätoivoisia, myös väsyneitä, joten annoimme periksi. Ei olisi kannattanut: tulimme aika klassisesti huijatuksi ja maksoimme 7,90 euroa kämäisestä salaatista, jonka oletimme sisältyvän hintaan. Kannattaa muutenkin olla tarkkana sen suhteen, mitä kuuluu annoksen hintaan ja mitä ei: erityisesti Lissabonissa moni ravintola oli kattanut pöytiin valmiiksi erilaisia maksullisia tapaksia, ja useimmissa myös leivästä sai maksaa jopa 2,5 e/hlö, söi automaattisesti pöytään kannetusta leipäkorista sitten kuinka vähän tahansa.

Seuraavana päivänä otimme ensimmäiseksi suunnaksi Alfaman kukkulat. Alfama on Lissabonin vanhinta aluetta, ja sieltä löytyikin paljon sellaisia juttuja, jotka ovat minun sydäntäni lähellä: vanhoja ovia, ikkunoita, parvekkeita ja kissoja. Ja varsin hyvät maisemat Lissabonin kattojen ylle. Alfaman rinteet ovat jyrkkiä, mutta ylös on hyvä huristella maisemaratikalla ja sitten käppäillä omaan tahtiin alaspäin. Kävimme matkan varrella söpön puutarhan ja maailman kauneimman miradorin lisäksi sisällä katedraalissa, jossa tiputin vahingossa steariinia kameran päälle... Onneksi osui vain objektiivin varteen, muuten olisi voinut vatipäätä vituttaa. Ortodoksikirkon ja katolisen kirkon ero pähkinänkuoressa: ortodoksien kynttilät on helpompi sytyttää.

Alfamasta laskeuduttuamme hyppäsimme ratikkaan numero 15 kohti Störbälettä eli Torre de Belémiä. Menomatka meni vähän helteisissä olotiloissa mutta menipä kuitenkin, paluumatka olikin sitten yksi taisteluiden taistelu. Odotimme ensin ratikkaa 15 minuuttia suorassa auringonpaisteessa täpötäydellä pysäkillä. Sitten pakkauduimme täpötäyteen ratikkaan, jossa tunnelma olikin niin tiivis, että aikaa saattoi kuluttaa vaikka laskemalla kanssamatkustajien ihohuokosia. No, se ratikka ei mennytkään sitten ihan perille asti, vaan pysähtyi noin viiden minuutin kuluttua. Siinä me tietämättömät turistit sitten seisoskelimme ja ihmettelimme hyvän, miksei vekotin liiku, kunnes kuski suvaitsi ilmoittaa, että "We finish here!" Ratikka oksensi meidät sitten sisuksistaan siihen pysäkille odottelemaan mitä hyvänsä bussia, joka veisi meidät lähemmäs keskustaa. Sellainen tuli, ja voitte vaan arvata, mitä seuraa, kun ratikallinen ihmisiä yrittää ahtautua samaan standardikokoiseen linja-autoon. Siitä seuraa hikeä, verta ja kyyneleitä, takapuolta hiplaavia papparaisia ja mindfulness-harjoituksia. Astuin vahingossa nunnan hameenhelman päälle, ja kun pyysin anteeksi, nainen hymyili minulle suopeasti – ehkä minun on siis kiittäminen taivaallista armoa siitä, että pääsimme lopulta elävinä ja suht hyvissä voimissa takaisin keskustaan.

Lissabon on oikeastaan aika pieni pääkaupunki – pienempi kuin Helsinki – mutta metropolialueella asuu muutama miljoona ihmistä, ja luultavasti turistien ansiosta kaupunki tuntui kokoaan huomattavasti suuremmalta. Keskusta on tiiviisti rakennettua ja aika helposti käveltävissä, ja metroverkko kattava. Liikenne tuntui rauhalliselta, ja iso osa keskustasta on varattu kävelijöille ja julkiselle liikenteelle, joten jalkaisin liikkuminen on sikälikin miellyttävää.

lb19 lb20 lb21 lb22 lb28 lb10 lb12 lb14 lb30 lb13 lb9 lb32


Perjantaiaamuna otimme suunnan kohti Sintraa, joka on lähinnä linnoistaan ja palatseistaan tunnettu kaupunki reilun puolen tunnin junamatkan päässä Lissabonista. Sintrassa kannattaa ehdottomasti vierailla mutta myös varautua maksamaan. Menopaluu Sintran keskustasta ylös vuorelle, jolla kaupungin nähtävyydet pitkälti sijaitsivat, maksoi 5 euroa/hlö. Kannattaa päättää jo valmiiksi, missä kaikissa Sintran kohteissa haluaa käydä, sillä yhteisliput tulevat yksittäisiä halvemmiksi. Me emme tätä tajunneet, vaan maksoimme ensin n. 15 euroa Penan palatsiin ja sen puutarhaan ja myöhemmin vielä 8 euroa Moorsin linnakkeelle. Mukaan kannattaa varata myös litrakaupalla vettä (ainakin, jos on lämpöä ne herttaiset 40 astetta), sillä puolen litran pullo maksoi kaikissa myyntipisteissä 1,5 euroa. Piti hintoja kalliina tai ei, Penan palatsi on aika ainutlaatuinen nähtävyys, ja valtavassa puutarhassakin riitti ihasteltavaa. Ja olihan se Moorsin linnakekin ihan jees.

s1
Olisitte nähneet tän maailmanmatkaajan tuskaa tihkuvan ilmeen, kun tuosta läksin.
s2 s5 si2 si3 si5 si7


Illalla kävimme edelliskerrasta viisastuneina syömässä Stashassa Bairro Altossa, jonne suosittelisin muutenkin edullisten ja kivojen ravintoloiden perässä menemään. Stashassa söimme koko reissun parhaan aterian eli ravunpyrstöjä ja kalaa X trooppisessa kastikkeessa, jossa oli ainakin kurpitsaa ja korianteria. Ja kaksi todella, todella ellottavaa mereneläväasiaa. Mähän en pysty oikeasti syömään edes kokonaisia katkarapuja: vaikka makuun olenkin jotenkuten päässyt kiinni, niihin koskeminen ja niiden kuoriminen on vaan mahdoton tehtävä. Ne on niin elävännäkösiä! No entäs nämä Stashassa lautaselle päätyneet otukset sitten? Niillä oli jalat. Sellaiset pienet ja LIIKKUVAT. Kun Tuuli käänsi oman otuksensa ympäri ja kokeili veitsellä, multa meinasi ihan oikeasti mennä ruokahalu. Siitä onneksi selvittiin ja päätettiin suosiolla jättää elukat rauhaan lautasen reunalle (ilmeisesti ne olikin soosissa vain makua antamassa, joten ihan sivistyneitä oltiin). Loput ateriasta olikin sitten yhtä a capellaa: "VOI VITSIT, KUN TÄÄ ON NIIN HYVÄÄ!"

Lissabonin parasta antia ovat monen mielestä miradorit eli näköalapaikat, eikä tässä nyt voi kauhean eriävää mielipidettä tarjota. Stashan herkkuillallisen jälkeen kiipesimme Gracan miradoralle S:n ja hänen ystäviensä kanssa istuskelemaan, ja näkymät oli kyllä huikaisevat. Ensin aurinko vyöryi verenpunaisena horisonttiin ja jätti iltataivaalle vain vaaleanpunaisen hunnun, sitten sininen pimeys nousi ja kaupungin valot syttyivät. Mulla ei ollut tuona iltana kameraa mukana, sillä suunnitelmissa oli paitsi ihailla auringonlaskua, myös juoda vähän portviiniä ja valkoviiniä ja tutustua Bairro Alton kuuluisaan yöelämään. Niin, että menkäähän ite kahtomaan.

Myös Bairro Alton meininkiä kannattaa mennä ihan omakohtaisesti tunnustelemaan. Alueella on vieri vieressä kuppilaa, kahvilaa ja ravintolaa, ja iltaisin ihmiset hakevat juoman mieleisestään mestasta ja istuvat kadulle juomaan. Istuimme kolmeen asti jonkun talon rappusilla ja vähän väliä joku ohikulkija pysähtyi juttusille. Osa näistä tuttavuuksista oli valitettavasti vähän liiankin mieleenpainuvia...

Lauantai oli pyhitetty viralliseksi krapulapäiväksi, mutta matkalla krapulaakaan ei voi potea rauhassa kotinurkissa. Niinpä lähdimme nauttimaan auringon ja meren tervehdyttävistä vaikutuksista Cascaisiin, joka niin ikään sijaitsee junamatkan päässä Lissabonista (tää oli toinen kerta, kun meinasin kirjoittaa 'Budapestista'). Ja millainen junamatka se olikaan, hyi hyi hyi. Mulla oli niin kauan ihan hyvä olo, kunnes pääsimme lippuautomaatille jäätävän jonon jatkoksi. Siinä vaiheessa, kun vihdoin ja viimein olimme automaatilla, mulla oli sellainen olo, että lippu käteen viiden sekunnin sisään tai kuolema koittaa. Junassakin keskityin lähinnä psyykkaamaan itseäni, että jos hätä iskee, voi aina hypätä seuraavalla asemalla ulos ja laatata roskikseen. Onneksi darra haihtui meren viileässä syleilyssä! Rantaleijonailun jälkeen vedimme helttaan myös reissun ensimmäiset ja viimeiset mäkkimätöt, mutta ei siitä sen enempää.

Viimeinen ilta Lissabonissa sujui vähän toisenlaisissa merkeissä kuin olimme ajatelleet. Edellisenä päivänäkin kuului jommankumman suusta vähän väliä lause "Pitäis varmaan tulostaa ne lentoliput ja auton paperit", mutta jotenkin se 'pitäisi' johtaa aika harvoin toimintaan. No, niin pitkälle olimme kuitenkin hurskaiden aikomusten polulla päässeet, että olimme etsineet muutaman nettikahvilan. Harmi vaan, että emme löytäneet yhdestäkään kahvilasta edes kivijalkaa. Juoksimme pitkin Bairro Altoa ainakin kahden olemattoman nettikahvilan perässä, vaikka useampi ihminen vannoi, että 'tän kadun päässä se on'. No, erinäisten kommelluksien jälkeen löysimme liikkeen, johon pääsisimme seuraavana aamuna tulostamaan lippuja. Emme enää päässeet todistamaan auringonlaskua, mutta päätimme kuitenkin kiivetä yhdelle miradorille yömaisemaa katselemaan. Se oli selkeästi jotain astraalitasoista johdatusta, sillä kivisellä tiellä kohti korkeuksia eteemme osui pieni nettikahvila, joka oli vielä puolisen tuntia aukikin! Ja niinpä tarinalla oli onnellinen loppu ja opetuskin: asiat järjestyvät tavalla tai toisella, olitpa sitten kuinka saamaton laiskimus tahansa.

lb6 lb5 lb4 lb3


Seuraavana aamuna käännettiinkin sitten kokka kohti Espanjaa! Mutta Lissabon, ah, sinne palaan vielä uudelleen, ihan varmasti!

PS: Pahoittelen, jos tässä tekstissä on jotain karmeita virheitä tai ammottavia aukkoja, mutta kello on 2:23, mä vannoin saavani tän valmiiksi ja nukahdan kohta pystyyn!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti