keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ex-vaihdokkaan to-do-lista

☆ Ilmoitus Kelalle Suomeen paluusta
☆ Vaihtopalautteen antaminen Erasmus-portaalissa
☆ Osoitteenmuutos
☆ Vuokrasopimus allekirjoitettu, elokuun vuokra ja takuuvuokra maksettu
☆ Confirmation of Stay -paperi lähetetty yliopistolle
☆ Vaihdon aikana tehdyt opinnot hyväksiluettu
☆ Työnhaku
☆ Soita ja sovi kämpän avaimien hausta
☆ Käy HSL:llä päivittämässä matkakortin tiedot
☆ Tee osoitteenmuutokset kirjastoihin
☆ Ilmottaudu kursseille ja hanki tenttikirjat

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Verona & Firenze

v7 v4 v3 v1 f4 f5 f9 f10 f11

Suomettuminen

Hellurei ja hellät tunteet! Elämä lipuu eteenpäin omaa verkkaista tahtiaan, niin kuin sen täällä landella kuuluukin. Nyt on maanantai, mutta ihan yhtä hyvin vois olla torstai tai lauantai. Olen ollut kotona kaksi viikkoa, ja siihen on mahtunut ainakin seuraavanlaista toimintaa:

1 palautettu kandidaatintutkielma
1 allekirjoitettu vuokrasopimus
6 lenkkiä, joista
3 juostu, hyvä minä!
1 siskontytölle luettu iltasatu
2 leivottua mustikkapiirakkaa
1 makaronilaatikko
1 humalatila ja siitä johtuen
1 krapula
2 nähtyä elokuvaa (Now You See Me teatterissa ja Age of Innocence keittiössä)
1 uusi sänky
1 uusi puhelin
5 aloitettua kirjaa, joista
3 luettu (Chboskyn Elämäni seinäruusuna, DeLillon Cosmopolis ja Atwoodin Surfacing)

Muutosten tuulet siis puhaltavat: oon tehnyt ekaa kertaa makaronilaatikkoa, alistunut modernismin hengessä ja tilannut älypuhelimen, suunnitellut taas kerran muuttolaatikoiden pakkaamista. Onneksi suurin osa niistä on jo pakattu ja odottaa valmiina varastossa. Miten sitä tavaraa on edelleen niin paljon liikaa?

Olen suunnitellut myös syksyä ja opintoja, käynyt ihan WebOodissakin ja kirjoittanut kursseja ylös. Ensi lukuvuosi rullaa toivottavasti eteenpäin omalla painollaan, mutta mitä sitten sen jälkeen? Toivottavasti aika näyttää.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Toscanan auringon alla, ja vähän muuallakin

On aika ensimmäisen matkapostauksen! Ajattelin tehdä nyt niin, että kirjoittelen jokaisesta maasta yhden kuvilla höystetyn postauksen ja julkaisen loput kuvat sitten osissa – niitä on nimittäin karsinnan ja käsittelyn jälkeenkin sellaiset parisataa. Kuten aina matkan jälkeen, mua harmittaa nytkin, että en pitänyt mitään matkapäiväkirjaa: Garda-päivistä tuntuu olevan aikaa muutama valovuodentapainen, ja meikäläisen muisti on sekä lyhyt että huono. Mennäänpä kuitenkin pitemmittä alkupuheitta itse asiaan eli Italiaan.

Meidän lento lähti tosiaan sunnuntai-iltana 23.6. Tampereelta. Olin vissiin pelotellut rakasta matkakumppaniani Tuulia hieman liikaa etukäteen Ryanairin arveluttavuudella, mutta olipahan ainakin iloinen yllätys, kun kone laskeutui ehjänä Bergamon lentokentälle. Sitten pääsimmekin jännittämään matkan seuraavaa etappia eli vuokra-auton noutamista. Avaimet mustaan Fiat Pandaan saatiin onnistuneesti kouraan, ja eikun baanalle. Yövyimme ensimmäisen yön 4 tähden hotellissa pikkukylässä lähellä lentokenttää, mutta luksuksesta oli turha puhua: kun viimein muutaman mutkan kautta päädyimme hotellin pihaan, tajusimme, että ruokakaupat ovat kiinni. Kun yhdistimme olemattomat käteisvaramme (1,80 e), saimme onneksi aulan automaatista Kinder Buenon, jonka laitoimme kristillisesti kahtia. Arvata saattaa, että seuraavan aamun valkoisesta leivästä, marmeladista ja jugurtista koostunut aamupala maistui aika sairaan hyvältä.

g1
Tuuli tutkii Italian karttaa hotellilla. Meillä oli matkassa myös uskollinen TomTom (jonka toimimattomuutta ja huonoja ohjeita kyllä tuli välillä kiroiltua), ja onkin vaikea tajuta, miten ennenwanhaan on pärjätty, kun jokaikisestä pikkukaupungista matkan varrella on oltava kartta – tai sitten tarpeeksi rohkeutta ja strategista osaamista ilman karttaa suunnistamiseen.


Aamulla matka jatkui kaupan ja pankkiautomaatin kautta kohti Garda-järveä. Lopullinen päämäärämme oli Riva del Garda järven pohjoispäässä, ja matkalla poikkesimme Sirmionessa ja Malcesinessa. Sää ei tuona ensimmäisenä matkapäivänä ollut ihan sitä, mitä kuumalta etelältä odottaisi, mutta onneksi tuo jäikin sitten koko reissun ainoaksi sadepäiväksi. Kesä kuivaa sen minkä kastelee! Sään ohella toisen hieman ikävänpuoleisen yllätyksen aiheutti ensimmäinen julkinen vessa, johon törmäsimme: reikä lattiassa. Balkanilla tästä reisilihastreenistä ei sentään tarvinnut pulittaa 50 senttiä...

Erityisesti Malcesine oli todella kaunis, sopivasti rapistunut rantakylä, josta löytyi kaikkea sellaista, mikä saa minun pienen sydämeni väpättämään: söpöjä parvekkeita, ikkunoita, kukkia ja aaltoja. (Voi kyllä olla, että se sydämen väpätys johtui kadunvarsikahvilassa hörpitystä cappuchinosta.)
g4 g6 g10 g19 g21 g22 g28


Veronassa asuva ystäväni oli minua jo aiemmin varoitellut siitä, että Garda on kesällä täynnä saksalaisia turisteja. Ja niinhän se olikin – niin täynnä, että hyvä kun muisti olevansa Italiassa. Ihan hyvin me sinne saksalaisten sekaan kuitenkin mahduttiin ihastelemaan Gardan upeita järvi- ja vuorimaisemia. Jätin Gardaan talviturkin, joten eikös se tarkoita sitä, että ensi kesänä se pitää käydä sieltä hakemassa?

g31 g32 g37 g38 g39
Vietimme Gardalla yhteensä kaksi päivää. Maanantai-iltana tutustuimme Riva del Gardan rantoihin ja satamiin ja ahdoimme napaamme reissut ensimmäiset gelatot. Nam nam. Tiistaina otimme suunnan kohti Varonen vesiputouksia eli Cascata del Varonea. 5,5 euron hintaisella lipulla pääsi ihastelemaan vuorelle nousevaa puutarhaa sekä tietenkin 90 metrin korkeudelta luolan sisään virtaavaa vesiputousta. Putousta olisi voinut ihailla pidempäänkin, jos kamera ei olisi ollut kastumisvaarassa ja kuvaaja itse umpijäässä. Sää oli lämmennyt maanantaista sen verran, että läiskyttelimme putouksen sisään hellevaatteissa ja läpsyissä, mutta yllättäen luolassa olikin aikas kylmä... Suosittelen siis ottamaan täällä vieraillessa takin mukaan!

Putouksilta lähdimme ajelemaan vähän matkan päähän kohti piskuista Tenno-järveä, jota kehuttiin esitteessä Italian kirkkaimmaksi Alppi-järveksi. Järven liepeiltä nousi kesäheinien kehystämä kärripolku keskiaikaiseen vuoristokylä Villa Canaleen, jota olikin hauska talsia käytännössä kaksin. Myös itse kylä oli hiljainen ja vaikutti ensinäkemältä tyhjältä, vaikka värikkäät yksityiskohdat sen sitten paljastivatkin asutuksi.

g44 g45 g46 g47 g48 g49 g50 g52
Illalla jatkoimme tutustumista Riva del Gardaan ja löysimme tällä kertaa jopa sen todellisen keskustan. Yksi matkan ikuisista ilon- ja tuskanaiheista olivat näköalapaikat, ja sellaista lähdimme metsästämään vuorelle rakennetun linnakkeen juurelta. Näköalapaikkojen hyvä puoli on se, että niiltä näkee, no, yleensä hyvin. Huono puoli taas on se, että niille pitää kiivetä. Yleensä näkymät ovat kuitenkin vaivan arvoisia, ja niin onneksi nytkin. Riva del Garda avautui alapuolellamme kuin miniatyyrikylä.
g54 g57


Seuraavana päivänä matka jatkui Veronan kautta kohti Firenzeä. Italialaisesta liikenteestä olettekin jo ehkä kuulleet, ja matkalle mahtuikin monenlaista tekijää ja tietä. Köröttelimme muun muassa viittäkymppiä yksisuuntaisella tiellä, joka kulki tusinan tunnelin läpi, ja satasta vuorelta toiselle kulkevalla moottoritiellä, joka mutkitteli kuin mopoautokuski muutaman keskikaljan jälkeen (tuolla jälkimmäisellä tiellä italialaiset tietenkin kaahasivat sitä rajoitusten sallimaa 130:ä). Pelkääjän paikalla oli yllättävän helppo pysyä rauhallisena, kun joku kuumacarlo teki hasardin ohituksen, mutta kyllä siinä menossa välillä nousivat niskakarvat pystyyn.

Verona oli viehättävä kaupunki, jossa olisi sen muutaman tunnin sijaan voinut viettää vaikka jokusen päivänkin. Meidän tavoitteellisen turismin komissiomme ensisijaisena kiinnostuksenkohteena oli Julian eli makaronimaalaisittain Giuliettan talo. Tarina talon taustalla ei ole erityisen romanttinen: rakennuksella ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa ja se perustettiin 1900-luvun alussa varta vasten turistinähtävyydeksi. Talon kuuluisalle sisäpihalle pääsee ilmaiseksi (parvekkeella poseeraamisesta pitää maksaa), ja onhan tuo rakkauslukoilla, Julialle osoitetuilla kirjeillä ja nimikirjaimilla kuorrutettu paikka aikas herttainen. Päättäjät tuskin arvasivat, että yleisö ottaisi sisäpihan tällä tavalla omakseen. Itse parveke, jolta Julia ei koskaan ole Romeolleen huiskutellut, oli aika mitätön verrattuna moniin muihin veronalaisiin partseihin.


v2 v6
Romance is dead?
v5 v8


Saapuminen Firenzeen oli seikkailu sinänsä. Meidän piti olla hostellilla viimeistään kahdeksalta illalla, mutta juutuimme keskustan laidalla liikenneruuhkaan (sellainen tyypillinen 7-kaistaa-sulautuu-kahdeksi-tilanne, josta selvisimmekin yllättävän helposti ujuttautumalla autolaumaan jonkin bussin peesissä). Hostellin pitäjä soitti tässä vaiheessa peräämme, eikä ilmeisesti tajunnu alkuunkaan, mistä oli kyse, vaan lähetteli vielä jotain "Talk to me!" -tekstiviestejä perään. No, löysimme viimein oikealle kadulle, mutta hostellia ei näkynyt missään. Tuuli jäi etsimään Pandan-mentävää aukkoa tien vierestä, ja minä lähdin etsimään hostellia. Löysinkin lopulta majapaikkamme nimen ovikellosta ja sain meidät kirjattua sisään (ja se hostellin pitäjäkin paljastui ihan lungiksi kaveriksi). Seuraavaksi piti sitten löytää Tuuli – ja tässä vaiheessa oli tietty kummankin puhelimesta akku loppu. Jonkun hätäisen tekstarin sain Tupulle lähetettyä, ennen kuin puhelin simahti kokonaan, ja kyllä siinä kadunkulmassa seisoskellessa kävi mielessä, että nähdäänkö enää koskaan...

Italiassa ja ainakin Pohjois-Espanjassa hostellit ovat melko kalliita (esim. Firenzen hostellista pulitimme reilut 20 euroa/yö/hlö, eikä mistään laadusta kyllä voi puhua), eikä samanlaista hostellikulttuuria kuin Keski- ja Itä-Euroopassa näytä olevan. Yövyimme dormissa vain kahdesti, Firenzessä ja Portossa, ja muutoin kahden hengen huoneissa tai halvoissa hotelleissa, sillä hinnoissa ei juurikaan ollut eroa. Jos aikoo viettää pidemmän aikaa samassa paikassa, saattaa hyvänkin hotellin saada samaan hintaan kuin viikon hostellissa.

Olimme illalla aika rättipoikkiväsyneitä, niin kuin aina, mutta laitoimme kuitenkin pakkelia naamaan ja lähdimme etsimään mukavaa ravintolaa. Se, tarkemmin sanottuna Trattoria Zá-Zá, löytyikin kerrankin helposti kulman takaa.

Tuuli oli koonnut meille ennen reissua ihanan 'Tuulin ja Helenan pienen matkaoppaan', josta löytyivät kunkin reittimme varrella olevan kohteen kiinnostavimmat nähtävyydet. Firenzen kohdalla oli pitkä lista erilaisia aukioita ja kirkkoja ja puistoja, ja niinpä laitoimmekin seuraavana aamuna Tavoitteellisen Turismin -moodit päälle ja suunnittelimme turistikierroksemme reitin oikein kartan kanssa. No, siinähän kävi sitten niin, että kaikki karttaan merkityt kohteet oli kierretty muutamassa tunnissa ja istuimme puolenpäivän aikaan Michelangelo-aukion reunalla porottavassa auringossa ihmettelemässä, että kuka se David oikein on. Päätettiin sitten lähteä puistoon, joka oli kyllä paskin päätös ikinä. Siis Ikinä. Bardini- ja Boboli-puistoista piti matkaoppaan mukaan löytyä suihkulähteitä, vaikuttavia patsaita, tippukiviteoksia ja 'upea barokkityylinen kiviportaikko'. Me löysimme lähinnä sosialistisesta realismista muistuttavia rumia patsaita, yhden kämäsen rapakon sekä paljon suljettuja polkuja. 35 astetta lämpöä eikä vettä lähimaillakaan. Ja kaikki tämä 3 ja puolen euron hintaan! Perkeleen perkele.
f2 f3 f6
Duomo oli hieno.
f7 f8 f14
Jaksettiin illalla taas meikata ja yritettiin sitten hyödyntää tämä lähes ainutkertainen tilaisuus ja napsia jotain kivoja kuvia... f15
...tällaisin tuloksin.
f16


Firenze ei suoraan sanottuna ole ihan mun kivojen kaupunkien TOP-listalla, vaikka täytyy myöntää, että suurin syy asenteeseeni ovat varmaan ne suunnattomat kärsimykset, joita kaupungissa koimme. No, paljon ruskeaa kiveä ja komeita kirkkoja siellä ainakin oli. Ja hyvää gelatoa!

Seuraavaksi lähdimme navigoimaan kohti länsirannikkoa ja Cinque Terraa. Matkalla poikkesimme kuitenkin nappaamassa perinteiset turistiräpsyt Pisan tornilla. Kuten arvata saattaa, Piazza dei Miracolilla oli käynnissä varsinainen sirkus, kun sadat turistit yrittivät saada onnistunutta otosta kuuluisan tornin kanssa. Minne tahansa katsoikin, näki ainakin 10 ihmistä potkimassa, nojailemassa tai huitomassa ilmaan. Hölmöksi tunsin silti itseni, kun rupesin tekemään samaa. Hölmöltä tuntuu sekin, että ihmiset vaeltavat sankoin joukoin katsomaan jotain pirun kellotornia, jonka joku kelvoton arkkitehti on rakentanut väärin. Mutta oli se hauskaakin!
pisa1 pisa3 pisa4 pisa6
Myös itse katedraali on näkemisen arvoinen.

Oikein vastuuttomien turistien irvikuvina emme tutustuneet Pisaan sen enempää vaan jatkoimme matkaa kohti Portovenereä. Portovenere on UNESCON suojelukohteeksi listattu keskiaikainen kalastajakylä, joka on kuuluisa 'pittoreskista' (matkaoppaan lempisana) satamastaan sekä kalliorannasta, jossa runoilija Byronkin tapasi joskus polskia. Ja kelpasihan siellä.
pv3 pv6 pv7 pv11
Illalla, uuvuttavan ja vuoristossa mutkittelevan ajomatkan jälkeen pääsimme perille Deiva Marinaan, johon majoituimme seuraavaksi kahdeksi yöksi. Nukuimme tällä kertaa oikein kunnon eräjormatyyliin teltassa, jossa tosin oli lautalattia ja sängyt. Raikkaasta vuoristoilmastakin sai nauttia vuorokauden ympäri, kun lämpötila laski siinä aamuyön tunteina alle 15:a.

Seuraavana aamuna lähdimme kylmänkankeina paikallisjunalla kohti Cinque Terraa. Cinque Terra eli 'viisi kylää' on kansallispuisto, jossa vierailijoita kiinnostavat erityisesti viisi persoonallista kalastajakylää sekä niiden välillä kulkevat kävelyreitit. Kylästä toiseen pääsee myös junalla, mikä oli hyvä, sillä reiteistä vain kaksi pisintä ja vaivalloisinta oli meidän vierailuajankohtanamme auki – muut ovat olleet suljettuna jo ilmeisesti pari vuotta tuhoisan maanvyöryn takia. Deiva Marina on Cinque Terran läpi kulkevan radan varrella, mutta kansallispuistossa vierailevan tulee ostaa joka tapauksessa Cinque Terra Card (10 euroa), joka kattaa sekä junamatkat että kävelyreittien pääsymaksut kylien välillä.

Aamu alkoi jännittävissä merkeissä, kun joku maatiaismummo urpoili lippuautomaatilla (täti yrittää ostaa lippua ILTAPÄIVÄLLÄ lähtevään junaan, kun takana on jono ihmisiä, joiden juna lähtee viiden minuutin päästä). Sekin kääntyi onneksemme, sillä joku luottokortiton italialaispariskunta pyysi meitä ostamaan liput heillekin ja päästi vastapalvelukseksi meidät myöhemmin edelleen kansallispuiston lippujonossa (ja olisi tarjonnut kahvitkin, mutta kainoina kieltäydyimme). Aloitimme päivän viimeisestä kylästä, Riomaggioresta, josta matkustimme junalla Manarolaan ja Cornigliaan. Corniglian ja Vernazzan välisen reitin kävelimme, ja ketkäpä muutkaan vuorilla kävelivät vastaan kuin tuttu italialaispariskunta! Maailma on pieni. Mun lempparikylä taisi olla joko Riomaggiore tai Manarola kalastusveneineen ja kivisine rantoineen, vaikka aika samanlaisia ne loppujen lopuksi kaikki olivatkin – 'pittoreskeja' karkkiväritaloja ja paljon turisteja.

Neljän kilometrin mäkisen kävelyn jälkeen Vernazza, jota voisi kuvata vaikkapa pittoreskiksi, ilmestyi rinteen takaa. Kun olimme huolehtineet perustarpeista (järjestyksessä pissahätä, jano, nälkä ja postikortit), päätimme viimeisillä voimillamme kivuta kallion päälle ihastelemaan jotain randomtornia, josta luvattiin hienot näkymät. No joo, olihan ne, mutta myönnettäköön, ettemme ehkä arvostaneet niitä ihan niin paljon kuin olisi pitänyt, vaan horisontissa siinsi lähinnä ajatus suihkusta ja vaaka-asennosta. Kaiken lisäksi koko päivän pilviä kerännyt taivas päätti sillä hetkellä ruveta satamaan. Junaan päästyäni olin itse asiassa niin onnellinen ja väsynyt, että pillitin sellaista hysteeristä itkunaurua. Onneksi vasta sen jälkeen, kun se mukava kanadalaismies, joka oli meidän matkasta ainakin yhtä innoissaan kuin me itse, oli lähtenyt.

Vaikka päivä olikin pitkä, ja kävely nousevassa maastossa raskasta siitä huolimatta, että lämpötila pysyi armollisesti 30 asteen alapuolella, suosittelen ehdottomasti tutustumaan noihin kävelyreitteihin, mikäli aikoo Cinque Terrassa vierailla. Vaikka poluilla väkeä ramppasikin, villin luonnon keskellä kävely rauhoitti, etenkin, kun toisella puolella Välimeren aallot hakkasivat rantatörmää. Maisemat olivat huikeat, ja myös kylät näki parhaiten vähän kauempaa.
936447_10201469576530576_1803627591_n ct1 rio4 rio1 mano4 mano1 corni1 ver1
(Niin, sen viidennen kylän nimi oli Monterosso al Mare. Monterosso on kylistä suurin ja soveltuu hyvin tukikohdaksi niille, jotka haluavat majoittua Cinque Terran reitille. Samalla se oli myös kylistä vähiten erityinen. Mutta kuitenkin sen verran söpö, että ansaitsee tulla mainituksi tässä!)

Sunnuntaiaamuna heräsimme sitten siihen todellisuuteen, että Italian viikkomme oli lähes ohi. Lentomme kohti Portoa lähti Bergamosta varhain maanantaiaamuna, joten päätimme palauttaa auton kentälle jo sunnuntai-iltana ja viettää yön lentokentällä. Sunnuntain aikataulun piti olla väljä – riittävästi aikaa käydä Portofinossa, ottaa aurinkoa, ajella Bergamoon, syödä, pakata ja tankata – mutta kiirehän siinä tietysti tuli. Eipä kuitenkaan mennä asioiden edelle vaan mennään Portofinoon, tuohon matkailuhistoriani suurimpaan huijaukseen.

Portofino on sekin pieni, suloinen ja tottahan toki pittoreski kalastajakylä Italian Rivieralle. Se on ilmeisesti julkkisten ja rikkaiden ihmisten suosima lomapaikka, ja vaikka julkkiksia ei nähtykään, niin kyllähän siellä satamassa raha haisi, kun kiiltäviä huvijahteja oli ankkuroitu vieri viereen. Rahan haju ei kuitenkaan ollut se juttu, minkä takia Portofinoa en suosittelisi, eikä edes suomalaisen kansallistauti kateus, joka tuolla rikkaiden keskellä olisi varmaan oireillut akuutisti.

Portofino on todella pieni ja sinne johtava rantatie todella kapea – ja kylään halajavia turisteja satamäärin. Köröttelimme kohti Portofinoa ruuhkaisten rantakaupunkien pienillä teillä, ja kun lopulta pääsimme muutaman kilometrin päähän Portofinosta, poliisi ohjasi meidät tiensivuun letkan jatkeeksi. Meidän piti odotella jonossa sen aikaa, että Portofinosta vapautuu parkkipaikkoja. Pähkäiltiin hetken aikaa, että käännytäänkö vaan suosiolla takaisinpäin ja palvotaan aurinkoa sittenkin jossain toisessa Italian Rivieran kaupungissa, mutta päätettiin kuitenkin, että kun nyt ollaan tähän asti päästy, niin mennään loppuun asti. No, päästiinhän me noin 10 minuutin jonotuksen jälkeen jatkamaan matkaa kohti Portofinoa. Kaupungissa oli yksi parkkihalli, johon kaikkien vierailijoiden oli autonsa jätettävä. Arvuuteltiin matkalla, että kuinkahan paljon siitä lystistä pitäisi maksaa, mutta se 5,60 euron tuntitaksa tuli silti vähän yllätyksenä. No, nyt kun oli kerran sinne asti päästy... Päätettiin siis ottaa ilo irti siitä tunnista, johon meidän budjetti vielä venyi ja paukkui, ja onneksi kylä olikin aika nopeasti nähty. Kai siellä olisi rantaakin ollut, mutta ei haluttu ottaa sitä riskiä, että parkkimittarissa vilkkuisi 11,20, joten tyydyttiin istuskelemaan satamassa ja ihailemaan Portofinoa sieltä käsin. Olihan se ihan söötti.
pfRantarätti H&Mstä: 9,90 e. Tunti Portofinossa: 5,60 e. Smaragdinvihreä metsä ja safiirinsininen meri: priceless!


Portofino-keissin jälkeen pysähdyimme muutaman tunnin UV- ja gelatotankkaukselle ja jatkoimme sitten kohti Bergamoa. Auto piti palauttaa viimeistään yhdeksältä illalla, ja sitä ennen meidän piti tosiaan tankata, siivota auto, pakata ja syödä. Osasimme kyllä päivä toisensa jälkeen tehdä ruokapaikan valitsemisesta varsinaisen maailmanluokan ongelman (periaatteessa molemmille oli ihan sama, mutta kuitenkaan ei haluttu syödä missään turistiluolassa tai liian kalliissa paikassa, ja yleensä päädyttiin kiertämään ympyrää ravintolasta toiseen, kunnes viimein tehtiin päätös), ja niin tälläkin kertaa. Kun mahat oli saatu täyteen, piti sama tehdä myös bensatankille. Harmi vaan, että meistä kumpikaan ei oikeastaan ollut varma, miten tankataan – tai mitä polttoainetta tankata. Muutaman paniikintäyteisen hetken kuluttua saimme kuin saimmekin tankin täyteen ja pääsimme porhaltamaan lentokentälle. Autonpalautus meni kaikista painajaisista huolimatta hyvin, eikä Tuulin postilaatikkoon tietääkseni ole vielä kolahtanut ylinopeussakkojakaan.

Viimeinen leposijamme Italiassa oli Bergamon lentokentän lattia, eikä siitä ah-niin-ihanasta kokemuksesta sen enempää. Joillakin kokeneemmilla matkaajilla oli mukana sellaiset avaruuspeiton (tai oikeastaan alumiinifolion, mutta oletan, että se ei ollut peräisin keittiörullasta) näköiset jutut, joista olin kyllä yön viileinä tunteina vähän kateellinen. No, nuorena jaksaa vaikka lentokentän lattialla, ja seuraavana aamuna oltiinkin jo Portugalissa!