torstai 20. kesäkuuta 2013

Post-erasmus

Musta tuntuu edelleen kamalan vaikealta kirjoittaa tätä merkintää, katsoa ajassa taaksepäin, puhua imperfektissä siitä mitä 'oli'. Myöntää, että nyt ollaan täällä, eikä takaisin ole menemistä. Haluan kuitenkin kertoa jotain viimeisistä päivistäni Szegedissä, Erasmus-perheeni parissa. Vietin niin paljon aikaa rakkaiden ihmisten kanssa kuin vain mahdollista, ja ehdinkin kokea vielä monia mahtavia, ikimuistoisia hetkiä. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa auringonottoa Aquapoliksen altaan reunalla, viimeinen ilta Retrossa ja Jatessa, viimeinen kauppareissu Tescossa, viimeinen mango chicken curry Taj Mahalissa, viimeistä kertaa Andrean kokkaamaa pastaa. Sana 'viimeinen' kummitteli mielessä missä ikinä liikuinkin. "Viimeinen kerta, kun kävelen tätä katua pitkin, viimeinen kerta, kun näen tämän talon", saatoin ajatella.


Pakkauspuuhia ja Lauran ihana näkemys Domista.


Jos ne talotkin aiheutti mussa jotain jäätäviä nostalgisia tuntemuksia, niin entäs ihmiset sitten? Hyvästelin Camillet, Catherinen ja Aniksen jo lauantai-iltana, sillä he lähtivät sunnuntaina Kroatiaan. Silloin en vielä uskonut, ettenkö muka näkisi heitä seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja niin edelleen. En oikein lopulta usko vieläkään. Sunnuntaina vietettiin mm. Jacekin ja minun läksiäisiä Tiszan rannalla nuotion loistossa, taustalla Dom ja hyttysten ininä. Lisää hyvästejä. Maanantaina pakkasin, pyykkäsin ja siivosin niin, että hiki roiskui, ja illalla vietimme minun, Natalian ja Amaian läksiäisillallisia espanjalaisittain. Minä ja Laura, joka puhuu sujuvasti espanjaa, olimme ainoat ei-espanjalaiset, ja välillä vähän ihmettelen, miten minä tuon joukon jatkoksi päädyin. Yllättävän hyvin siihen kuitenkin sovin. Espanjalainen ruoka on herkkua. Ilta jatkui aamuun asti, palasin seitsemältä aamulla pakkaamaan viimeiset jutut ja vetämään laukkujen vetoketjut kiinni. Unkarissa aurinko porotti lähemmäs 40 asteen voimalla, joten viimeinen junamatka Szegedistä Budapestiin oli tuskainen. Tuttuakin tutummat maisemat vilahtivat ohi viimeistä kertaa ja mielessä kävivät kaikki ne jutut, jotka jäivät tekemättä. Eipä tullut käytyä synagogassa, eikä hautausmaallakaan, vaikka koko vuoden sitä suunnittelin. Sitten tajusin, että koin ja tein kuitenkin paljon tärkempiä juttuja. Turha miettiä, mitä kaikkea olisi muka pitänyt tehdä. Musta tuntuu, että mun vaihto loppui parhaalla mahdollisella tavalla. Viimeisinä päivinä olin haikeudesta huolimatta ihan käsittämättömän onnellinen.


Enhän mä nyt ihan kalkkilaivan kapteenina tuolta joukosta erotu!

Muokkasin suosiolla mustavalkoiseksi, kun näytettiin niin juopuneilta väsyneiltä. Tai siis, näinhän tämä on paljon elegantimpi. Yritin saada tota pappia kyytiin, mut eivät antaneet!


Kotimatka oli paitsi hikinen, myös vähän stressaava. Valitsin vahingossa ensimmäiseksi laukuksi pienemmän, 15 kilon laukun (+ 2. laukku 15 kiloa + käsimatkatavarat 10 kiloa) ja tiesin jo pakatessa, että isompi laukku painoi liikaa. Lentokentän vaaka näyttikin 19,4 kiloa, kun taas pienempi laukku oli vain reilut 10 kiloa. Tein erinäisiä järjestelyjä, puin farkut jalkaan ja heitin villapaidan ja takin käsivarrelle, mutta yhä vain sitä painoa löytyi melkein 17 kiloa, kun baggage drop -tiskillä olin. Tiskin työntekijä oli kuitenkin äärettömän ystävällinen ja kertoi, ettei minun tarvitsisi kuin saada se toinen laukku alle 16 kilon, eikä lisämaksua perittäisi. Olin tässä vaiheessa ollut jo valmis pulittamaan ne lisäkilomaksut, mutta tyyppi kannusti minua yrittämään. Ja onnistuihan se lopulta! Loppumatka sujuikin just niin kuin Ryanairilta voi odottaa, joskin laskeutuminen Pirkkalan lentokentälle ei mennyt ihan niin kuin Matkaoppaissa. Musta tuntui ihan viimeiseen asti, että rysäytetään johonkin pöpelikköön, mutta selvittiinpä siitäkin.

Suomessa mua odottivat tulevan kämpän paperit, kielentarkistuksen hyväksymä kandi, Oltermanni ja ruisleipä. Ja tietysti oma ihana perhe ja ystävät. Edelleenkään mulle ei ole ihan täysin valjennut, että en ole menossa takaisin. Ehkä se iskee vasta myöhemmin syksyllä, mene ja tiedä. Sunnuntaina lähdetään kuitenkin reissuun, joten kolmeksi viikoksi on luvassa kaikkea muuta kuin tyhjyyttä, ankeutta ja masennusta. Mun mieli ja sydän jäivät kuitenkin Szegediin. En osaa vielä kunnolla järjestellä ajatuksiani tai tunteitani, eiköhän sekin tule ajallaan. Nyt ei auta kuin mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Tänään leivottiin karjalanpiirakoita ja illalla syödään makkaraa. Kuinka suomalaista!



Ikävä on suunnaton


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti