keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Back to the city of sunshine...

Niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt paljon blogia päivitellä! Lensin eilen illalla takaisin Unkariin, ja voi Merlinin pöksyt! 30 asteen helle ja porottava aurinko on viikon aikana vaihtunut sadekeliin ja kylmään harmauteen, yhyy. Lisäksi ehdin jo tottua niihin Suomen suven ihanan valoisiin öihin, ja se yhdeksältä laskeutunut täyspimeys tuntui ääääärimmäisen karmealta. Tuu esiin aurinko! No, onpahan ainakin hyvää aikaa päivitellä blogia.

Tietokoneen rajalliset käyttömahdollisuudet eivät kyllä paljoa häirinneet, päinvastoin. Sainpahan luettua rauhassa tenttiin ja lukaisinpa pari kirjaakin (Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä ja Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni). Alkuviikko sujui lähinnä opiskelujen parissa ja Suomea ihmetellessä. Ehdin sentään kahvilla käydä ja nappaista muutaman hätäisen kuvan upouudela ja ihkaihanalla D5100:llani.


"Ai tällä pääsee näin lähelle? Vau, miten helppo tarkentaa! Ihana bokeh!"

Keskiviikkoaamuna lähdin sitten kohti Helsinkiä ja tenttisalia. Kahvittelin Annan kanssa, kävin kirjautumassa osakunnalle asunnonhakua varten, lounastin hikisessä Porthaniassa ja kävin ainakin toivottavasti läpäisemässä tentin. Kevään viimeisessä tdk-tentissä oli väkeä kuin pipoa, ja näkyihän siellä tuttujakin. Huomasin siinä, että olen unohtanut melkein kaikkien 2011-vuosikerran fuksien nimet, ja nyt siellä on sitten jo toinenkin fuksilauma joukossa. Ja ensi syksynä taas puolisensataa uutta naamaa. Kääk.

Tentin jälkeen kävin heittämässä kandin kielentarkistukseen (!!! se valmistuu sittenkin !!!) ennen kuin lähdimme porukalla juhlistamaan Tuulin level-uppaamista. Kävimme syömässä Trattoria Sognossa, joka mainostaa itseään 'rennomman italialaisen ruoan' kotipaikkana. Rento oli ainakin tunnelma, eikä ruoassa ollut mitään valittamista. Paitsi ehkä hinnat, mutta niinhän Suomessa aina. Pistelimme kitusiimme pizzat, joiden hinnat taisivat vaihdella siinä 13-15 euron hujakoilla, ja oli kyllä hyvää, ai että! Alkupalaksi tuotiin maailman herkullisinta oliiviöljyssä kylvetettyä leipää, ja soikionmallinen pizza tarjoiltiin puisella laudalla kuin suoraan uunista. Sisustus yhdisteli kekseliäästä uutta ja vanhaa ja palvelu pelasi. Uudestaan!

Kun vatsat oli saatu täyteen (okei, puoli pizzaa sen jälkeen, kun vatsat oli saatu täyteen) päätimme jatkaa vielä terassille ilta-auringon viimeisiä rippeitä kalastelemaan. Matkalla Töölöstä keskustaan bongasimme taivaalta kaksi kuumailmapalloa ja sain tilaisuuden ilahduttaa kanssaeläjiäni kiljumalla "ILMAPALLO!!!!" Mutta hei, voiko sellaisesta kesänmerkistä olla innostumatta? Mä en ainakaan. Toinen takuuvarma kesänmerkki on Laiturin terassi, jossa istuskelimme tovin jos toisenkin. Yritin bongailla kuumia helsinkiläismiehiä, kun kuulin luotettavalta lähteehtä eli kahdelta ranskalaistytöltä, että sellaisia on. Havaintojeni mukaan taitavat olla vielä talvihorroksessa.

Torstaina ehdittiin hörppiä vielä kahvit Tuomiokirkon portailla ennen kuin minun piti kipittää junaan. Oli mahtavaa käydä Helsingissä, kyllä se vaan on iiihana kaupunki! Ja kyllä mulla vaan on iiihania ystäviä.

Kotona landella ei odottanut kultainen joutilaisuus vaan iskän 60-vee kestit, jotka isi järkkäsi valokuvanäyttelyn muodossa. Perjantaina ja lauantaina minä siis järjestelin tarjoiluja, kaadoin skumppaa, pesin laseja ja hyörin pää kolmantena jalkana ees sun taas. Onneksi sentään unettomuusputki katkesi loppuviikosta ja sain pitkästä aikaa kunnolla unta palloon. Onnistuin muutenkin normalisoimaan unirytmini Suomessa, mutta arvaan, että se ei täällä pitkään pysy.


Sunnuntaina pakattiin eväät koriin, heitettiin pelastusliivit niskaan ja lähdettiin pienelle veneretkelle. Pääsin vihdoin paremmalla ajalla perehtymään uuden kuvauslaitteistoni hienouksiin, ja niitä kuvia tulikin napattua sen verran, että päätin omistaa niille ihan oman postauksen. Kun ettehän te varmaan ole ennen järviä nähneet. Saatika koivuja! Sanokaas, olenko tulossa vanhaksi, kun alan ihan oikeasti nauttia tällaisista keski-ikäisten aktiviteeteista kuten sienestys ja veneily?

Kuten joku on ehkä ainaisista valitteluistani huomannut, olen ollut koko kevään enemmän tai vähemmän kipeä. Kun tulin viikonloppuna Suomeen, menossa oli se enemmän-vaihe, ja päätinkin yrittää saada lääkäriaikaa. No, sainhan minä sen sitten maanantaiksi 20. toukokuuta. Ihme ja kumma en kokenut äkkitervehtymistä viikon aikana, vaan pääsin suht uskottavasti köhimään vastaanotolle. Kuten olin arvellutkin, ei se lääkäri osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta lähetti minut kuitenkin jatkotutkimuksiin 20 kilometrin päähän. Niinpä sen sijaan, että olisin lähtenyt kaverin kanssa elokuviin, lähdinkin keuhkokuviin! Jee! Eihän sieltä tietenkään mitään löytynyt, ja verenkuvakin oli normaali. Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ja onneksi nieluviljelyn ottaminenkaan ei ollut niin kamalaa, kuin muistin. Tarjosin kuskiksi rekrytylle ystävälleni korvaukseksi jäätelön ja palasin sitten kotiin palloilemaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja napata itselleni uuden profiilikuvan naamakirjaan, ja siitä päätöksestä seurasi sellainen tunnin mittainen kuvaussessio täynnä typeriä ja vielä typerämpiä ilmeitä.

Maanantai-ilta jatkui kuvauksellisissa merkeissä, lähdin nimittäin kamera kaulassa kävelylle keskelle metsää. Kotitalomme lähellä kulkee järven takaa kiertävä lenkkipolku, jolta poikkesin jollekin epämääräiselle kärrypolulle metsän siimekseen. Aikani rämmittyäni tupsahdin keskelle ihan uudenlaista maisemaa, auringossa kylpevän pellonreunaan. Olin seikkailullisella tuulella ja päätin summanmutikassa lähteä kulkemaan tuntematonta tietä pitkin. Hyvä päätös, löysin nimittäin järven, jossa ei ole pulikoinut elävää sielua varmaan pariin vuosikymmeneen. Onneksi oli kamera mukana. Toinen vanhenemisen merkki lienee sekin, että paluumatkalla hämärtyvän metsän läpi mua pelotti! Pienenä viuhdoin huoletta pitkin maita ja mantuja, eikä kännyköistä ollut tietoakaan, nyt se puhelimen puuttuminen tuntui kuolemantuomiolta. En niinkään pelännyt käärmeitä kuin susia ja karhuja (lol), ja tottahan toki jokainen harmiton rapsahdus kieli lähestyvästä petolaumasta. Vakuuttelin itselleni, että sudella on paaaaljon isommat tassut kuin ne mutaan painautuneet jäljet olivat, mutta suoritin paluumatkan siitä huolimatta aika kovaa kyytiä.


Olin unohtanut tämän bunkkerin olemassaolon, vaikka pienenä sitä kävin ihmettelemässä kerran jos toisenkin. Vanhenemisen merkki numero 3: en uskaltanut enää tuonnekaan mennä sisälle. Ties, vaikka romahtaisi niskaan!

Tuolla oikeanpuoleisella rannalla oli vielä vaaaanha saunamökki ja puoliksi romahtanut hirsirakennus, historia havisi.
Tiistai-iltapäivällä lähdin tosiaan tekemään matkaa kohti Szegediä, tällä haavaa viimeistä kertaa. Omituinen fiilis. Enää alle kuukausi Erasmus-elämää. Yritän jossain vaiheessa kirjoitella auki, Miltä Nyt Tuntuu. Aion myös jakaa jossain vaiheessa ajatuksiani aina yhtä ajankohtaisesta aiheesta nimeltä suomalaiset lentomatkustajat... Siihen asti adios!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti