maanantai 27. toukokuuta 2013

Sinivalkoiset siivillä

Kun nyt tässä vuoden aikana on tullut kerättyä massiivista hiilijalanjälkeä lentokonesingahtelun muodossa, olen ehtinyt huomioida kanssaihmisten lentokenttäkäyttäytymistä. Erityisesti suomalaisten. En osaa sanoa, ovatko nämä ihan kansainvälisiä ominaisuuksia vai yksinomaan meidän Pohjolan poikien ja tyttöjen juttuja, mutta havaintojeni pohjalta esitän nyt kuitenkin yhteenvedon siitä, miten käyttäytyy keskiverto suomalainen lentomatkustaja. Varmuuden vuoksi lienee syytä korostaa, että yhteenveto on rankalla kädellä yleistetty ja kieli poskessa kirjoitettu mutta kuitenkin todellisiin ärsytyksenaiheisiin perustuva.

Ennen lähtöä
1. Check-in aukeaa! Lentokentän aulan tukkivaan kolme metriä leveään jonoon on ehdottomasti liityttävä minuutin kuluessa tästä, muuten voi jäädä koneesta. Tässä vaiheessa on tietysti jo nautittu loman kunniaksi kalja tai pari, joten kanssajonottajien iloksi läppä lentää. Vaihtoehtoisesti läppäsi on surkeaa myös selvinpäin.
2. Turvatarkastus! Tässä vaiheessa on aika ruveta muistelemaan, mitä kaikkia nesteitä siellä käsimatkatavaroissa nyt olikaan.
3. Vihdoin kansainvälisellä puolella. Kaljalle.
4. Portti aukeaa! Tässä vaiheessa olet luonnollisesti seissyt jonossa jo hyvän tovin, vaikka mitään ei tapahdu vielä ainakaan puoleen tuntiin. On nimittäin hyvin todennäköistä, että ellet ole ensimmäisten joukossa boarding-jonossa, jäät koneesta. Olkoonkin, että joudut tönöttämään kolme varttia tyhjänpanttina (ellei käytävän tukkimista lasketa).

Koneessa
1. Huh, ehdinpä koneeseen! Muista jättää parin penkin hajurako tuntemattomaan vierustoveriin (täpötäydellä reittilennolla joudut valitettavasti kuitenkin siirtymään epämiellyttävän lähelle). Saisko jo sitä kaljaa? Nyt kannattaa muuten kaivaa se kamera esiin, että saat lentokoneen siivestä kuvan.
2. Kone laskeutuu! Älä unohda taputtaa. Siinä vaiheessa, kun turvavyövalo sammuu, on rynnättävä heti keskikäytävälle kärkkymään. Muutenhan voi käydä niin, että et ehdi ulos koneesta! Tässä vaiheessa kannattaa myös selvittää, mistä kentällä saa kaljaa.

Kentällä
1. Matkatavarat! Paras taktiikka on leiriytyä etulinjastoon ahteri kiinni matkalaukkulinjassa. Muutenhan se oma laukku voi vaikka vahingossa livahtaa ohitse, ja kaikkihan tietävät, että sitten on peli menetetty!
2. Arrivals-hallissa! Nyt jostain sitä kaljaa.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Rubies, sapphires and emeralds in the sky



Se on Szegedin puolesta sanottava, että täällä osataan kyllä pistää pystyyn kunnon juhlat. Juhlamoodi napsahti päälle käytännössä koko keskustan alueella viikko sitten, ja kadut täyttyivät kojuista, esityksistä ja ihmisistä. Multa jäi valitettavasti Suomi-reissun takia suurin humu kokematta, enkä ole ihan varma, mitä täällä edes juhlittiin: viinifestivaalit, Szeged-päivät, kevätfestivaalit vai siltafestivaalit? Schezenyi-puisto oli joka tapauksessa muuttunut viini-, palinka- ja ruokakojujen bulevardiksi. Tänään lounastimme Olivian kanssa John Bull Pubissa ja päätimme sen jälkeen lähteä kiertelemään festareita. Kuten kuvista näkyy, keskustasta löytyi kansantanssia, Starbucks Szeged (tapauksen kunniaksi mun oli pakko saada itsestäni tuollainen Starbucks-lesokuva mansikkafrappuchinoni kanssa – siis onhan ne kahvit hyviä joo, mutta herranjumala, kun tuokin herkku maksoi puolet mun ravintolalounaasta...), komea sika sekä sadekuuro. Palasin kotiin muistuttaen uitettu koira -lookissa ja söpö kaktus kassissa. Kysymys ei kuulu niinkään, miten saan kuljetettua sen ehjänä Suomeen, vaan miten saan sen pidettyä elossa siihen asti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja tänään olikin ilmeisesti festivaalien viimeinen päivä. Havahduin sopivasti ihailemaan päättäjäisilotulituksia parvekkeelta, mielettömät näkymät! Vielä pitäisi lähteä toivottamaan hyvää matkaa Alicelle ja Celinélle, joten ryhdynkin tästä laittamaan itseäni kuntoon. Hellurei ja hellät tunteet myös teille!

lauantai 25. toukokuuta 2013

Pikainen krapulapäivitys

En siis aio tehdä teille tämän enempää tiliä darroistani, mutta kyllä vaan, sellaisesta juuri nyt kärsin. Ja eilenkin kärsin. Mutta joo, kuulumisia!

☆ Tajusin juuri Photoshopissa epäterävän maskin hienoudet, joten luvassa on varmaan överimuokattuja kuvia siinä vaiheessa, kun inspiroidun taas kuvaamaan. Kunhan aurinko taas vähän hemmottelisi meitä, aion napsia kuvia kesäisestä Szegedistä!

☆ Aloitin syksyllä Buffy the Vampire Slayerin, ja eilen katsoin vihoviimeisen jakson. Oli pakko jatkaa Angeliin.

30.5.-4.6. Brysselissä! Ja ehkä Damissa, mieluummin kyllä Bruggessa. Vähän puskista tuli tämä lähtöpäätös, mutta kun menopaluu maksoi 30 euroa, niin... Matkaseurana on sekalainen sakki espanjalaisia ja ranskalaisia, katsotaan, missä vaiheessa mulla menee hermo siihen, että jengi eksyy englannista omaan kieleensä.

☆ Kesänkin matkasuunnitelmat alkavat hahmottua hiljakseen. Kirjoittelen niistä myöhemmin enemmän, mutta 23.6. Italia, 1.7. Portugali ja siitä noin viikon päästä Espanja, Barcasta lento koti-Suomeen 15.7.

☆ Söin aamuyöllä luvattoman surkean juustohampparin, harmittaa vieläkin. Ja sain kälysen omenapiirakan, kun piti saada jätski! Niin että ongelmat on vakavia.


Kuvallinen demonstraatio siitä, miten krapula oikeaoppisesti hankitaan. Toista, kunnes haluttu vaikutus on saavutettu.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Eväät saaressa

Sunnuntai-iltapäivällä pakkasimme tosiaan ehdassa Viisikko-hengessä eväät matkaan ja lähdimme veneretkelle. Vielä viisi vuotta sitten mut olisi varmaan saanut raahata käsistä ja jaloista paattiin, mutta nyt puin superimartelevan jättianorakin ja pelastusliivit päälle hymysssä suin. Aikuistuminen on pelottavaa... Kohta varmaan alkaa aurajuustokin maistua hyvältä ja crocsit näyttää tyylikkäiltä!

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Back to the city of sunshine...

Niinhän siinä sitten kävi, etten ehtinyt paljon blogia päivitellä! Lensin eilen illalla takaisin Unkariin, ja voi Merlinin pöksyt! 30 asteen helle ja porottava aurinko on viikon aikana vaihtunut sadekeliin ja kylmään harmauteen, yhyy. Lisäksi ehdin jo tottua niihin Suomen suven ihanan valoisiin öihin, ja se yhdeksältä laskeutunut täyspimeys tuntui ääääärimmäisen karmealta. Tuu esiin aurinko! No, onpahan ainakin hyvää aikaa päivitellä blogia.

Tietokoneen rajalliset käyttömahdollisuudet eivät kyllä paljoa häirinneet, päinvastoin. Sainpahan luettua rauhassa tenttiin ja lukaisinpa pari kirjaakin (Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä ja Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni). Alkuviikko sujui lähinnä opiskelujen parissa ja Suomea ihmetellessä. Ehdin sentään kahvilla käydä ja nappaista muutaman hätäisen kuvan upouudela ja ihkaihanalla D5100:llani.


"Ai tällä pääsee näin lähelle? Vau, miten helppo tarkentaa! Ihana bokeh!"

Keskiviikkoaamuna lähdin sitten kohti Helsinkiä ja tenttisalia. Kahvittelin Annan kanssa, kävin kirjautumassa osakunnalle asunnonhakua varten, lounastin hikisessä Porthaniassa ja kävin ainakin toivottavasti läpäisemässä tentin. Kevään viimeisessä tdk-tentissä oli väkeä kuin pipoa, ja näkyihän siellä tuttujakin. Huomasin siinä, että olen unohtanut melkein kaikkien 2011-vuosikerran fuksien nimet, ja nyt siellä on sitten jo toinenkin fuksilauma joukossa. Ja ensi syksynä taas puolisensataa uutta naamaa. Kääk.

Tentin jälkeen kävin heittämässä kandin kielentarkistukseen (!!! se valmistuu sittenkin !!!) ennen kuin lähdimme porukalla juhlistamaan Tuulin level-uppaamista. Kävimme syömässä Trattoria Sognossa, joka mainostaa itseään 'rennomman italialaisen ruoan' kotipaikkana. Rento oli ainakin tunnelma, eikä ruoassa ollut mitään valittamista. Paitsi ehkä hinnat, mutta niinhän Suomessa aina. Pistelimme kitusiimme pizzat, joiden hinnat taisivat vaihdella siinä 13-15 euron hujakoilla, ja oli kyllä hyvää, ai että! Alkupalaksi tuotiin maailman herkullisinta oliiviöljyssä kylvetettyä leipää, ja soikionmallinen pizza tarjoiltiin puisella laudalla kuin suoraan uunista. Sisustus yhdisteli kekseliäästä uutta ja vanhaa ja palvelu pelasi. Uudestaan!

Kun vatsat oli saatu täyteen (okei, puoli pizzaa sen jälkeen, kun vatsat oli saatu täyteen) päätimme jatkaa vielä terassille ilta-auringon viimeisiä rippeitä kalastelemaan. Matkalla Töölöstä keskustaan bongasimme taivaalta kaksi kuumailmapalloa ja sain tilaisuuden ilahduttaa kanssaeläjiäni kiljumalla "ILMAPALLO!!!!" Mutta hei, voiko sellaisesta kesänmerkistä olla innostumatta? Mä en ainakaan. Toinen takuuvarma kesänmerkki on Laiturin terassi, jossa istuskelimme tovin jos toisenkin. Yritin bongailla kuumia helsinkiläismiehiä, kun kuulin luotettavalta lähteehtä eli kahdelta ranskalaistytöltä, että sellaisia on. Havaintojeni mukaan taitavat olla vielä talvihorroksessa.

Torstaina ehdittiin hörppiä vielä kahvit Tuomiokirkon portailla ennen kuin minun piti kipittää junaan. Oli mahtavaa käydä Helsingissä, kyllä se vaan on iiihana kaupunki! Ja kyllä mulla vaan on iiihania ystäviä.

Kotona landella ei odottanut kultainen joutilaisuus vaan iskän 60-vee kestit, jotka isi järkkäsi valokuvanäyttelyn muodossa. Perjantaina ja lauantaina minä siis järjestelin tarjoiluja, kaadoin skumppaa, pesin laseja ja hyörin pää kolmantena jalkana ees sun taas. Onneksi sentään unettomuusputki katkesi loppuviikosta ja sain pitkästä aikaa kunnolla unta palloon. Onnistuin muutenkin normalisoimaan unirytmini Suomessa, mutta arvaan, että se ei täällä pitkään pysy.


Sunnuntaina pakattiin eväät koriin, heitettiin pelastusliivit niskaan ja lähdettiin pienelle veneretkelle. Pääsin vihdoin paremmalla ajalla perehtymään uuden kuvauslaitteistoni hienouksiin, ja niitä kuvia tulikin napattua sen verran, että päätin omistaa niille ihan oman postauksen. Kun ettehän te varmaan ole ennen järviä nähneet. Saatika koivuja! Sanokaas, olenko tulossa vanhaksi, kun alan ihan oikeasti nauttia tällaisista keski-ikäisten aktiviteeteista kuten sienestys ja veneily?

Kuten joku on ehkä ainaisista valitteluistani huomannut, olen ollut koko kevään enemmän tai vähemmän kipeä. Kun tulin viikonloppuna Suomeen, menossa oli se enemmän-vaihe, ja päätinkin yrittää saada lääkäriaikaa. No, sainhan minä sen sitten maanantaiksi 20. toukokuuta. Ihme ja kumma en kokenut äkkitervehtymistä viikon aikana, vaan pääsin suht uskottavasti köhimään vastaanotolle. Kuten olin arvellutkin, ei se lääkäri osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta lähetti minut kuitenkin jatkotutkimuksiin 20 kilometrin päähän. Niinpä sen sijaan, että olisin lähtenyt kaverin kanssa elokuviin, lähdinkin keuhkokuviin! Jee! Eihän sieltä tietenkään mitään löytynyt, ja verenkuvakin oli normaali. Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ja onneksi nieluviljelyn ottaminenkaan ei ollut niin kamalaa, kuin muistin. Tarjosin kuskiksi rekrytylle ystävälleni korvaukseksi jäätelön ja palasin sitten kotiin palloilemaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja napata itselleni uuden profiilikuvan naamakirjaan, ja siitä päätöksestä seurasi sellainen tunnin mittainen kuvaussessio täynnä typeriä ja vielä typerämpiä ilmeitä.

Maanantai-ilta jatkui kuvauksellisissa merkeissä, lähdin nimittäin kamera kaulassa kävelylle keskelle metsää. Kotitalomme lähellä kulkee järven takaa kiertävä lenkkipolku, jolta poikkesin jollekin epämääräiselle kärrypolulle metsän siimekseen. Aikani rämmittyäni tupsahdin keskelle ihan uudenlaista maisemaa, auringossa kylpevän pellonreunaan. Olin seikkailullisella tuulella ja päätin summanmutikassa lähteä kulkemaan tuntematonta tietä pitkin. Hyvä päätös, löysin nimittäin järven, jossa ei ole pulikoinut elävää sielua varmaan pariin vuosikymmeneen. Onneksi oli kamera mukana. Toinen vanhenemisen merkki lienee sekin, että paluumatkalla hämärtyvän metsän läpi mua pelotti! Pienenä viuhdoin huoletta pitkin maita ja mantuja, eikä kännyköistä ollut tietoakaan, nyt se puhelimen puuttuminen tuntui kuolemantuomiolta. En niinkään pelännyt käärmeitä kuin susia ja karhuja (lol), ja tottahan toki jokainen harmiton rapsahdus kieli lähestyvästä petolaumasta. Vakuuttelin itselleni, että sudella on paaaaljon isommat tassut kuin ne mutaan painautuneet jäljet olivat, mutta suoritin paluumatkan siitä huolimatta aika kovaa kyytiä.


Olin unohtanut tämän bunkkerin olemassaolon, vaikka pienenä sitä kävin ihmettelemässä kerran jos toisenkin. Vanhenemisen merkki numero 3: en uskaltanut enää tuonnekaan mennä sisälle. Ties, vaikka romahtaisi niskaan!

Tuolla oikeanpuoleisella rannalla oli vielä vaaaanha saunamökki ja puoliksi romahtanut hirsirakennus, historia havisi.
Tiistai-iltapäivällä lähdin tosiaan tekemään matkaa kohti Szegediä, tällä haavaa viimeistä kertaa. Omituinen fiilis. Enää alle kuukausi Erasmus-elämää. Yritän jossain vaiheessa kirjoitella auki, Miltä Nyt Tuntuu. Aion myös jakaa jossain vaiheessa ajatuksiani aina yhtä ajankohtaisesta aiheesta nimeltä suomalaiset lentomatkustajat... Siihen asti adios!