sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

"The one who does not remember history is bound to live through it again."

- George Santayana

Kävimme tosiaan Puolan-reissuni aikana Paulinan kanssa myös Auschwitzissa, tarkemmin sanottuna KL Auschwitz I:ssa. Palaan nyt vielä ihan kirjallisesti tuohon kokemukseen ja jaan ajatuksiani aiheesta. Kuvasin leirissä aika vähän, enkä loppujen lopuksi halunnut kaikkia niitäkään kuvia tänne laittaa. Löytyyhän niitä muualtakin. Kirjoitan jonkin verran myös leirin historiasta, mutta täydellisemmin siihen voi (ja kannattaa) tutustua esimerkiksi museon omilla sivuilla. Varoitus: tekstissä kuvaillaan Auschwitzien vankien kokemia kauhuja, mm. lääketieteellisiä kokeita.

Kaksi tunnetuinta Auschwitzin leiriä (KL Auschwitz I ja II eli Auschwitz-Birkenau) sijaitsevat Oświęcimin kaupungissa, joka kärsii edelleen saksankielisen nimensä pahaenteisestä kaiusta. Kaupunki yrittää kyllä pyrkiä eroon maineestaan, ja siellä järjestetäänkin esimerkiksi osuvasti nimetyt Life-festarit. Suurin osa vierailijoista tulee kuitenkin kaupunkiin vain kääntymään. Krakovan bussiterminaalista pääsee Oświęcimiin helposti muutamalla eurolla, ja Auschwitz-museon sisäänpääsy on yksittäiselle kävijälle ilmainen. Ryhmille maksullinen, opastettu kierros on pakollinen, mutta sellaiselle voi liittyä myös yksittäinen vieras. Kierroksella olisi varmasti saanut paljon enemmän tietoa irti (ja olisimme varmaan löytäneet tiemme myös sinne Auschwitz-Birkenauhun), mutta mieluummin kuitenkin kiersin paikan ihan omassa rauhassa. Tosiaan, missasimme Auschwitz-Birkenaun kokonaan, mutta onnistuimme kuluttamaan ykkösleirissäkin kolmisen tuntia. Paljon jäi siis näkemättä, mutta enpä tiedä, eiköhän se tärkein tullut kuitenkin koettua.


Arbeit macht frei, kenties maailman toisiksi kuuluisin kolmen sanan lause. Portin taakse teljetyille vangeille tutumpi näky oli kuitenkin ierf thcam itebra.


Päivä oli sateinen ja taivas graniitinharmaa, mutta Auschwitz lienee niitä paikkoja, joissa sää on painostava paistaa aurinko kuinka kirkkaasti tahansa. Kokemus oli tietenkin voimakas, mutta ei niin voimakas kuin olin etukäteen ajatellut. Pahimmalta tuntui ehkä se, kun saavuimme bussipysäkille ja näin parkkipaikalla odottavat bussit. (Tämä kuulostaa näin kirjoitettuna jotenkin todella pöljältä, mutta se oli oikeasti todella vahva tunne.) Me matkustamme paikalle mukavasti bussilla, hytisemme kylmissämme muutaman tunnin ja palaamme sitten takaisin mukavaan elämäämme kuka minnekin. Auschwitz kummittelee varmasti mielissämme hetken, mutta pian kuva hälvenee, kun arkisemmat, käsinkosketeltavat ongelmat tulevat vastaan.

Toivon, että olisin kuullut edeltäkäsin vähemmän, nähnyt vähemmän kuvia. Niin karulta kuin se kuulostaakin (ja karuahan se on), esimerkiksi uhrien omistamilla tavaroilla olisi varmasti ollut minuun suurempi vaikutus, jos en olisi ennakkoon tiennyt, mitä odottaa. Tätä ei pidä käsittää väärin, totta kai oli koskettavaa nähdä niin todellisia merkkejä leirillä tapahtuneesta massamurhasta. Kuva- ja videomateriaalia vääntyneistä ruumiista, leiriin teljetyistä lapsista ja pelkäksi luuksi ja nahaksi nääntyneistä vangeista, joita tuskin enää tunnistaa ihmisiksi (tämä oli varmasti natsien puolelta tarkoituksellista), oli todella vaikeaa katsoa. Katsoin silti.



Leiri perustettiin vuonna 1940 ja lyhyen historiansa aikana se oli viimeinen asema yli miljoonalle vangille. Suurimman osan natsit tappoivat kaasukammioissa ja suurin osa uhreista oli juutalaisia – n. 1,1 miljoonaa. Leirillä kuoli myös noin 150 000 puolalaista, 23 000 romania, 15 000 neuvostosotilasta ja 25 000 muuta vankia. Vangeista yli 230 000 oli alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria. Vuonna 1945 leirin vapautuksen yhteydessä ulos käveli vain 7000 vankia.

Kuvassa näkyvillä parakeilla oli jokaisella oma tehtävänsä: suurin osa palveli vankien asumuksena (yhteen parakkiin mahtui noin 700-800 vankia). Parakki numero 21 esimerkiksi toimi leirin 'sairaalana', jossa kaikkiin vaivoihin tarjottiin yhtä tehokasta lääkettä – kuolemaa.



Karmeinta on, että kuolema natsien toimesta oli kenties uhrien mahdollisista kohtaloista armollisin. Kaasutuksen jälkeen yleisin kuolinsyy oli nälkään nääntyminen, johon kova työ yhdistettynä 1300 kalorin päiväannokseen johti. Elinolot leirillä olivat sietämättömät ja tartuntataudit levisivät vankien keskuudessa. Kuolema saattoi kohdata myös eristyssellissä.



Päivästä päivään Auschwitzin vangit kokivat sellaisia kauhuja, että niitä on mahdoton käsittää tai kuvitella. Minua puistattavat eniten ne sairaat ihmiskokeet, joita vangeilla lääketieteen nimissä tehtiin. Ne ovat kuin päätepiste sille prosessille, jossa ihmiseltä yritettiin riisua ihmisarvo ja tehdä hänestä eläin. Kokeiden tarkoituksena oli mm. löytää yksinkertainen massasterilisaatiokeino apuvälineeksi arjalaiselle maailmanvalloitukselle. Moni leirillä steriloiduista miehistä ja naisista kuoli komplikaatioihin, tai heidät tapettiin ruumiinavausta varten. Leirillä puuhastelevista lääkäreistä eräs oli kiinnostunut kaksosista ja periytyvistä sairauksista. Koehenkilöt altistettiin kaikille mahdollisille ja mahdottomille tutkimuksille, minkä jälkeen heidät tapettiin, jotta voitaisiin tutkia vielä vähän lisää.

Keskitysleireille suljettiin 'uudelleenkasvatettaviksi' myös tuhansia (arviot vaihtelevat 5000-15 000) pääosin saksalaisia homoseksuaaleja. Heidän asemansa oli vankiryhmistä huonoin ja heitä kohdeltiin, jos mahdollista, vielä muitakin epäinhimillisemmin. Lisää aiheesta löytyy täältä.




Parakeista noin puolet oli vierailuhetkellämme avoinna yleisölle, ja kussakin oli jonkin teeman mukainen näyttely esimerkiksi vankien päivärutiineista, rekisteröintiprosessista tai elinoloista. Ainakin Puolalla, Unkarilla, Tsekillä ja Itävallalla oli myös oma kansallinen näyttelynsä, jossa kerrottiin holokaustista ja toisesta maailmansodasta kyseisen maan näkökulmasta. Näistä vierailimme ajanpuutteen vuoksi vain Puolan ja Unkarin näyttelyissä, joista saikin kyllä paljon irti. En esimerkiksi aiemmin ollut käsittänyt, miten laajamittaisesti natsit yrittivät tuhota Puolan. Yleensä natsiterrorista ja keskitysleireistä puhuttaessa keskitytään juutalaisten kohtaloon, mutta ei puolalaisten asema ollut paljoakaan parempi. Saksan tavoitteenahan ei ollut vain lyödä Puola maan tasalle vaan poistaa se kokonaan maailmankartalta. Puolasta oli tuleva lisää Lebensraumia arjalaiselle rodulle, eikä siellä ollut tilaa enää kellekään tai millekään puolalaiselle. Puolalaiset olivat kuin tuhohyönteisiä saksalaisten perunapellolla, ja niinpä heistä oli päästävä eroon. Saksalaisten tuhoteoista huolimatta puolalaiset eivät kuitenkaan suostuneet pelkiksi uhreiksi vaan pitivät alusta alkaen yllä järjestelmällistä vastarintaa.

Minun on aina ollut vaikea käsittää sellaista ajatusmaailmaa, että nykysaksalaisten pitäisi pyydellä anteeksi aiempien sukupolvien tekemisiä. Tuntemattomien ihmisten, joiden kanssa heillä ei ole mitään muuta yhteyttä kuin kansallisuus. Kyllä kyllä, saksalaiset tuhosivat järjestelmällisesti juutalaisia ja puolalaisia, saksalaiset halusivat puhdistaa Euroopan arjalaista rodun elintilaksi, saksalaiset tekivät uskomattomat karmeita asioita sodan aikana. Niin tekivät myös venäläiset. Ja niin ovat tehneet kaikki aseeseen tarttuneet voimat kautta historian. Pahuus ei ole saksalaisten vaan koko ihmiskunnan ominaisuus. Oli vain sattumaa (tai pikemminkin lukuisten tekijöiden, joilla ei ollut mitään tekemistä kansalaisuuden kanssa, summa), että Hitlerin kaltaisen hahmon nousu tapahtui juuri Saksassa ja että heillä oli siihen aikaan käytössään joukkotuhoon tarvittavat välineet. On olemassa lukemattomia todisteita siitä, että käytännössä kuka tahansa voi poikkeustilanteessa muuttua ihmishirviöksi ja tehdä kanssaeläjilleen asioita, joita ei muuten voisi kuvitellakaan. Kaikkihan Milgramin kokeen tuntevat.

Aloin kuitenkin tarkastella asiaa uudelta kantilta, kun luin Puolan näyttelyssä esille tuotuja natsijohtajien lainauksia siitä, miten puolalainen saasta on pyyhittävä maan kamaralta. Allekirjoitan yhä kaiken, mitä edellisessä kappaleessa sanoin. Nyt kuitenkin ymmärrän, että sodan käyneen sukupolven (ja niiden, joiden elämää holokausti ja natsiterrori ovat koskettaneet) haavat ovat niin syviä ja niin kipeitä, että sellaista on vaikeaa ellei mahdotonta ihmiselämän aikana antaa anteeksi.



Puolan näyttelyssä korostettiin tavallisten puolalaisten urheutta ja sankaritekoja kauhujen keskellä, Unkarin näyttelyssä näkökulma oli toinen. Olin itse asiassa hyvin yllättynyt näyttelyn kriittisyydestä. Unkarissa toteutettiin sodan suurin ja nopein 'puhdistusoperaatio', kun vuonna 1944 Auschwitziin kuljetettiin lähes 450 000 Unkarin juutalaista. Näyttelyssä tuotiin toistuvasti esille ei-juutalaisten unkarilaisten välinpitämättömyys tapahtumia kohtaan. Unkarin presidentti Áderin sanoin: "Unkarin valtio ei suojellut juutalaisia holokaustin aikaan. Se katseli toimettomana heidän kyydittämistään ja tuhoamistaan." (lähde: Sentrooppasantra)

Unkari ja otsikon Auschwitzistakin löytyvä lainaus ovat pyörineet päässäni paljon viime aikoina. Ne antisemitistist ja romanivastaiset kommentit, joita äärioikeistolaiset poliitikot ja vaikuttajat ovat heitelleet, ovat kuin suoraan natsijohtajien suusta. Vai miltä kuulostaa esimerkiksi tämä Sentrooppasantran suomentama pätkä:

"Tosiseikat ovat nämä: merkittävä osa mustalaisista ei sovellu elämään yhdessä muiden kanssa. He eivät sovellu elämään ihmisten keskuudessa. Tämä osa mustalaisista on elukoita, ja he käyttäytyvät kuin elukat. Ryhtyvät tappelemaan milloin ja kenen kanssa missäkin. Jos törmäävät vastarintaan, murhaavat. Tekevät tarpeensa missä ja milloin tarve yllättää. Jos tuntevat tulevansa tässä jotenkin estetyksi, murhaavat. Haluavat sen, mitä näkevät. Jos eivät saa sitä heti, ottavat sen ja murhaavat. Tämä osa mustalaisista on kykenemätön minkäänlaiseen inhimilliseksi kutsuttavaan kommunikaatioon. Heidän elukankalloistaan purkautuu korkeintaan jäsentymätöntä ääntelyä, ja mitään muuta he eivät tästä kurjasta maailmasta ymmärrä kuin väkivallan. "

Näin toimittaja Zsolt Bayer. Hän ei tosin osoita sanojaan koko romaniyhteisölle, mutta minun silmissäni tämä ei asiasta tee yhtään sen kauniimpaa. Ääriajattelijat eivät ole vain ikivanhoja ukkoja ja pellonreunassa kasvaneita kouluttamattomia, heitä löytyy myös koulutetusta ja nuoresta kansanosasta.

Haluan tehdä selväksi, etten todellakaan vertaa Unkarin huolestuttavaa tilannetta siihen, joka edelsi holokaustia. Yksilöiden lausuntoja ei voi yleistää koko kansan mielipiteeksi tai olettaa, että ne ovat johtamassa tekoihin. Äärioikeistolaisia urpoja on noussut paitsi Jobbikin myös valtapuolue Fideszin riveistä, mutta se ei tarkoita, että heidän ajatuksiinsa yleisesti yhdyttäisiin. Äänestäväthän Perussuomalaisia monet muutkin suomalaiset kuin vain Halla-ahoon samaistuvat 'Suomi suomalaisille' -huutelijat. Heillä on äänestyspäätökseen omat syynsä, ja harvassa tapauksessa näillä on mitään tekemistä muiden ihmisten vahingoittamisen kanssa. Auschwitz sai minut kuitenkin miettimään sitä, kuinka monta vuosisataa veristä historiaa on vielä kirjoitettava ennen kuin viimein opimme, että ihmiset ovat kaikki samanarvoisia.

Tähän ajatukseen olisi hienoa lopettaa, mutta palataanpa vielä hetkeksi Auschwitziin, ennen kuin jätämme tuon symbolisen portin taaksemme. Usein kuulee sanottavan, että Auschwitzissa pitäisi ihan jokaisen käydä. Olen eri mieltä. Käy, jos tahdot, et tule katumaan. Ei se kuitenkaan tee sinusta tai minusta yhtään sen parempaa ihmistä. Se, että olen nähnyt kaasukammion tai uunin, jossa on poltettu ihmisiä, ei nosta minua millekään jalustalle. Tärkeintä on, että tiedät. Olen kelaillut näitä juttuja ennenkin, ja vaikka Auschwitz toikin uusia perspektiivejä ja vahvisti tahtoani olla tekemässä tästä maailmasta parempaa paikkaa, se perspektiivi kapenee valitettavan nopeasti, kun koulutöitä pukkaa, sadekeli surettaa tai yhyy ei ole rahaa tähän ja tohon. Siinäkin mielessä me ihmiset ollaan aika samanlaisia.

2 kommenttia:

  1. Vaikea pukea ajatuksia sanoiksi, mutta kiitos ajatuksia herättävästä postauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa vikaa ilmeni minulla tätä kirjoittaessa. Ole hyvä!

      Poista