sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

I love Krakow

Aamun vesihelvetistä on selvitty (joku suihkun osa oli viimein sanonut itsensä irti, en ihmettele yhtään), kiitos mukavien alakerran naapurien. Tekisi mieli leipoa niille kiitokseksi joku kakku, katsotaan, kunhan kaupat ovat taas auki. Arkea odotellessa on hyvä uskotella itselleen, että kirjoitan tänäänkin kandia, ja päivittää sen sijaan blogia. Nyt tosin on taas opiskelumotivaatiotakin, kun nimesin Tuulin tuoman Fazerin sinisen kandisuklaaksi (eli sitä saa syödä vaan silloin, kun kanditietosto on auki). Kandi-inspistä odotellessa onkin siten mukavasti aikaa katsoa Buffya ja kirjoitella takautuvaa matkapäiväkirjaa, tällä kertaa ollaan Krakovassa.

Vietimme Krakovassa yhteensä 4 päivää ja risat, joten kaupunkiin ehti tutustua paremmin kuin Varsovaan tai Poznaniin. Toisin kuin pääkaupungista, olen kuullut Krakovasta paljon hyvää, ja ihanahan se oli. Hyvin erilainen kuin Varsova tai Poznan, joten vertailu ei ole aivan reilu. Krakova oli hyvin värikäs ja eläväinen, mistä on luultavasti ainakin osin kiittäminen turistivirtoja. Keskusta oli täynnä toinen toistaan kiinnostavampia kahviloita ja ravintoloita, ja pelkästään niihin tutustumiseen olisi vierähtänyt kuukausi. Puolan hintatasokin on sellainen, että jopa opiskelijabudjetilla on varaa herkutella. Myöskään museovierailut tai julkinen liikenne eivät kevennä kukkaroa samaan tahtiin kuin läntisemmässä Euroopassa, joten Puolaa voi todellakin suositella tiukemman budjetin turistille, joka haluaa kuitenkin saada matkasta paljon irti.

Minä ja Karolina siis saavuimme Krakovaan tiistai-iltapäivänä, ja illalla duosta tuli trio, kun Paulina seurasi perässä. Kävimme syömässä herkullista kana-vuohenjuustopastaa Scandale Royal -ravintolassa ja juhlistimme myöhemmin Karolinan synttäreitä kommunistiklubi Społemissa. Keskiviikkona heräsimme vain-vähän-ryytyneinä kiertelemään päivänpaisteista mutta kylmää Krakovaa.

Näkymiä keskusaukiolta. Pyhän Marian kirkko ja Sukiennice eli Cloth Hall, jonka alapuolelta löytyi mielenkiintoinen museo Krakovan historiasta ja yläkerrasta puolalaista maalaustaidetta esittelevä galleria. Molemmat olivat minusta visiitin arvoisia, suorastaan rakastuin joihinkin galleriassa esillä oleviin maalauksiin.
Kierroksemme ensimmäinen kohde oli Wawel-linna, jonka historiasta en huonona turistina tiedä mitään. Arkkitehtuuriltaan jännä kokonaisuus joka tapauksessa, linnaan kun on ilmeisesti pykätty lisäsiipiä ja -torneja aina kunkin ajan tyylin mukaan. Linnan nurtsilta bongasin myös krookuksia!


Wawelilta matka jatkui Kazimierziin eli turistikielellä juutalaiseen kaupunginosaan. Täältä taitavat löytyä kaupungin kiinnostavimmat kadut, kahvilat ja klubit, ja jos suuntaisin Krakovaan uudemman kerran, etsisin majoituksen tältä alueelta. Kävimme juutalaisella hautausmaalla kirjoittamassa paperilapuille toiveita ja syömässä ihan varmasti Krakovan parasta zapiekankaa Plac Nowylla. Karolinan piti lähteä iltapäivällä takaisin kohti Poznania, minä ja Paulina jatkoimme vielä aiemmin mainittuun galleriaan. Taide-elämyksen jälkeen olimme molemmat rättiväsyneitä ja vähän paleltuneita, joten odottelimme couchsurfing-hostiamme kuuman kaakaon ääressä Wawelilla (joka on siis myös puolalainen konditoria). Hostimme osoittautui mukavaksi mutta vähän hassuksi tee-se-itse-mieheksi, joka ei ymmärtänyt huumorin päälle mutta selitti suu vaahdossa ekologisesta elämisestä.

Torstaina otimme bussin Oświęcimin kaupunkiin, joka tunnetaan valitettavasti paremmin saksankielisellä nimellä Auschwitz. Päätin kirjoittaa aiheesta erillisen postauksen, joten hypätäänpä suoraan perjantaihin. Alkuperäinen suunnitelma oli matkustaa Wroclawiin Martaa tapaamaan, mutta tämä olikin päässyt työhaastatteluun Berliiniin, eikä näin ollen ollut maisemissa. Päädyimme siis viettämään yhden ylimääräisen päivän Krakovassa. Ryhdyimme oikein kunnon turisteiksi ja suuntasimme kohti Wieliczkan suolakaivoksia. Koskahan viimeksi olen ollut opastetulla kierroksella yhtään missään? Olihan siellä maanalaisissa tunneleissa, kappeleissa ja halleissa tietenkin jännittävää, mutta kierroksen suurin anti oli ehkä kuitenkin se, ettei tuollaista tule kovin usein tehtyä. En halunnut tuhlata rahojani valokuvauslupaan (maksoihan se hurjat 2 euroa), kun pokkarilla kuvista ei kuitenkaan olisi tullut kummoisia, joten uskokaa (tai googlatkaa), kun sanon, että oli hienoa, vaikken mitään whoa-elämystä kokenutkaan.

Iltapäivällä jatkoimme turismin merkeissä Sukiennicen alapuolella, siis maan alla, sijaitsevaan näyttelyyn, joka oli interaktiivinen kertomus Krakovan historiasta. Näytillä oli keskusaukion alta kaivettuja raunioita, historiallisia työkaluja ja muuta peruskauraa tavallista mielenkiintoisemmin esitettynä. Museo ei ollut aivan valtava, mutta kosketusnäytöille ja videoille oli mahdutettu käsittämätön määrä tietoa. Meitä kiinnostivat eniten ne nuoremmille vierailijoille suunnatut interaktiiviset osuudet, mutta kai minä vähän fiksumpana museosta lähdin.

Lauantaiaamuna heräsimme aikaisin ehtiäksemme junaan kohti Varsovaa, josta lensin takaisin Budapestiin. Oli haikeaa jättää Paulina kentälle, jo ensimmäisestä päivästä lähtien kun tuntui siltä, että olimme taas yhdessä matkalla ja palaisimme lopulta Szegediin. Viikko Puolassa osoitti kuitenkin, että tulevaisuudessa on luvassa lisää yhteisiä matkoja ja uusia ihania muistoja niiden vanhojen hyvien rinnalle. Ehkä näemme ensi syksynä Helsingissä, kukapa tietää!

KÄÄK!

(Ja hyvää pääsiäistä siinä sivussa, itsehän juhlin sitä kirjoittamalla kandia. Jos tästä nyt vielä sinne asti päästään, kun kerran aamukin alkoi tällä tavalla.)

Heräsin 8:47 (tai 9:47, en ole vielä ehtinyt tarkistamaan, onko kesäaika vaihtunut automaattisesti vai ei) koputukseen ovelta. Ensin ajattelin nähneeni unta, sillä kuka nyt pääsiäissunnuntaina näin varhain lähtee naapureita tervehtimään. Kun avasin huoneeni oven, tajusin heti, miksi aikainen herätys: eteisen lattialla oli lätäköittäin vettä! Ovella oli alakerran naapuri, jonka kämppään vettä oli myös päätynyt. Vesi tulee ilmeisesti suihkusta, mutta miksi – siinäpä hyvä kysymys. Onneksi nämä olivat niitä mukavia unkarilaisia, ja taloudesta löytyi jopa englantia puhuvia. Naapurit sulkivat asunnon veden puolestani ja soittivat korjaajan, jota tässä nyt sitten odotellaan.

Hirvityksellä odotan puolestaan sitä, kuka maksaa keittiön ja kylppärin välisen seinän kosteusvauriot, naapureiden kämpästä puhumattakaan... Voi meidän vuokraemäntäraukkaa, viime kuussa rempattiin pyykkikonetta ja vedenlämmitintä, ja nyt tämä. No, eipä se meidän vika ole, että aikansa elänyt (tai väärin asennettu tai muuten vaan surkea) tekniikka lahoaa juuri tänä vuonna.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Puolassa, osa 1: Varsova ja Poznan

Viikko Puolassa hurahti ohi kuin muutamassa päivässä. Paulina ja Karolina olivat minua vastassa lentokentällä "Welcome to St. Tropez!" -kyltin kanssa, ja siitä alkoi huikean mahtava Puolan-reissu. Ensimmäisen yön vietimme Varsovassa, seuraavat kaksi Poznanissa ja loput neljä päivää vierähtivät Krakovassa.

Tytöt haukkuivat Varsovaa etukäteen rumaksi, mutta kyllä minä kaupungista tykkäsin. Olihan siellä toki aivan toisenlainen tunnelma kuin Krakovassa, minulle tuli itse asiassa vähän mieleen Berliini. Kaupunki tuhottiin toisessa maailmansodassa käytännössä kokonaan. Uudelleenrakennus on edelleen käynnissä, mikä on tietenkin hyvä asia, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin jopa Kulttuuripalatsi miellyttää minun silmääni enemmän kuin nuo persoonattomat lasitornit.

Paras näkymä Varsovaan on kuulemma Kulttuuripalatsin tornista – silloin kun ei näe itse Kulttuuripalatsia.


Yövyimme Karolinan ystävän luona, ja hänen johdollaan teimme myös lyhykäisen kierroksen Varsovan vanhassa kaupungissa. Kävimme myös valtavassa kuninkaallisessa puistossa, jonka nurmikentille olisi kesäaikaan varmaan ihana suunnata piknikin merkeissä. Puistoseikkailun jälkeen palasimme varpaat ja sormet jäässä kotiin viineilemään. Kävimme pyörähtämässä jossain rikkaiden muksujen hipsterimestassa, ja illan kohokohta ei kyllä ollut se, kun joku brasilialainen hukkapätkä sanoi minua 'eksoottiseksi kaunottareksi'.



Seuraavana päivänä eli sunnuntaina nukuimme pitkään, tuijotimme harvinaisen outoa deittiohjelmaa MTV:ltä ja lähdimme sitten vielä muutamaksi tunniksi ihailemaan auringonpaisteista Varsovaa. Neljän aikaan hyppäsimme junaan kohti Poznania. Matkan oli tarkoitus kestää nelisen tuntia, mutta loppujen lopuksi olimme perillä vasta kymmenen jälkeen. Eräs vanha mies meidän vaunussamme sai nimittäin jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja paikalle soitetut ambulanssimiehet elvyttivät häntä yli tunnin ennen kuin viimein veivät sairaalaan. Onneksi en puhu puolaa: Paulinan ja Karolinan mukaan samassa vaunussa matkustavat valittivat, että vetävät junayhtiön oikeuteen ja vaativat korvauksia myöhästymisestä. Siis samaan aikaan, kun vanha mies taistelee hengestään! Välillä on vaikea pitää yllä uskoa ihmiseen.

Maanantaina tutustuin Poznaniin, ja kävelin ympäri kaupunkia aamuyhdeksästä iltakuuteen ensin Paulinan ja sitten Karolinan johdolla. Viikon aikana tuli muutenkin käveltyä varmasti kymmeniä kilometrejä, mikä oli kyllä hyvänä vastapainona kaikille niille suklaaherkuille, jäätelölle ja leipomotuotteille... Täältä päin Eurooppaa löytyy käsittämätön määrä herkullisia ja ah-niin-epäterveellisiä vaaleita leipomotuotteita!

Tyttöjen kertoman perusteella kuvittelin Poznanin hiljaiseksi pikkukaupungiksi, mutta todellisuudessahan se onkin lähes 600 000 asukkaan teollisuuskaupunki, josta löytyy kyllä nähtävää, tehtävää ja syötävää useamman päivän ajaksi.


Aloitimme kierroksen isosta, tuulisesta ja hyytävän kylmästä puistosta, jonka rinteillä toisen maailmansodan aikaan oli taisteltu. Alimman kuvan päätön patsasryhmä on osa Magdalena Abakanowiczinin Unrecognized -teosta. Yhteensä patsaita on 112, ja jopa harmaassa päivänvalossa ne näyttivät aika uhkaavilta seistessään keskellä muutoin autiota lumikenttää.

Poznanin vanhaa kaupunkia. Tuon raatihuoneen/kirkon/mikä olikaan kellosta astuu päivittäin kello 12 esiin kaksi vuohipukkia, jotka kopsauttelevat sitten hetken aikaa sarviaan yhteen. Turistit, niin kuin mekin, kokoontuvat tieteenkin ihastelemaan tätä spektaakkelia. Yksi oppaista kertoi vuohiin liittyvän tarinankin, mutta se oli niin tylsä, etten jaa sitä tässä.

Paulinan lempikahvilassa. Poznan oli muutenkin täynnä ihania kahviloita, joiden kiertämiseen olisi tarvittu ainakin viikko.

Hämmentävän konservatiivista ja heteronormatiivista pupujussitaidetta ostoskeskuksessa. 1800-luvun panimoon rakennettu Stary Browar -ostoskeskus on voittanut palkintojakin, eikä ihme – aika vaikuttava pytinki on kyseessä. Yleensä en tykkää ostoskeskuksista yhtään, mutta tuolla oli kieltämättä tunnelmaa.

Otimme Karolinan kanssa ratikan Warta-joen toiselle puolelle vieraillaksemme tässä katedraalissa, mutta emme loppujen lopuksi jaksaneetkaan mennä sisään. Onhan noita nähty, kirkkoja.


Tiistaiaamuna jatkoimme Karolinan kanssa matkaa kohti Krakovaa, josta luvassa juttua ja kuvamateriaalia seuraavalla kerralla! Stay tuned for more!

torstai 21. maaliskuuta 2013

Elämäni aakkoset: E niin kuin eettisyydestä

Eettisyys ja kestävyys ovat päivän sanoja. Toisaalta niitä ovat myös helppous ja edullisuus. Yleensä nämä kaksi sanaparia tuntuvat sulkevan toisensa pois, syystä tai toisesta.

Itse olen eettisen ja kestävän kulutuksen suhteen vielä aivan amatööri, mutta onneksi lukemalla, kuuntelemalla ja ajattelemalla oppii paljon. Opiskelijan budjetti luo omat rajoituksensa, mutta suurin este taidan kuitenkin olla minä itse. Ovathan ne kunkin kauden trendivaatteet aina paljon houkuttelevampia kuin laadukkaat perusvaatteet, ja minun silmääni miellyttävät kuosit ja printit on yleensä painettu halpaan keinokuituun kalliiden luonnonmateriaalien sijaan.

Pyrin ostamaan puuvillavaatteita, sillä ne ovat yleensä mukavia päällä (jolloin niitä tulee käytettyäkin) ja kestäviä. Puuvillaan liittyy kuitenkin monia, vakavia eettisiä ongelmia niin ihmisoikeuksien kuin ympäristönkin suhteen. Keinokuidut taas tuntuvat inhottavilta päällä. Puhun tässä tekstissä lähes yksinomaan vaatteista, mutta samanlaisia valintoja tehdään myös vaikkapa ruokakaupassa. Lihansyönti on kysymys sinänsä, enkä puutu nyt siihen, mutta eettisyys on koetuksella myös hevi-osastolla. Tuoreita vihanneksia on saatava talvellakin, vaikka ne sitten jouduttaisiin kuljettamaan toiselta puolelta Eurooppaa. Sama pätee eksoottisiin hedelmiin: banaanit, avokadot ja mangot löytävät tiensä joka toiseen kauppakassiin. Terveys kiittää, ympäristö ei.

Mutta palataanpa vaateosastolle. Pari vuotta sitten koin herätyksen laatutietoisuuden saralla. Silkkipuseroihin minulla ei ole varaa, mutta ainakin voin kokeilla kaupassa kankaita, tsekata käytetyt materiaalit ja jättää ne ohuimmat trikoot ja karheimmat polyesterit kauppaan. Tuolloin ajattelin, että jos ostan perusvaatteeni, esim. topit, t-paidat ja pitkähihaiset, H&M:n sijaan Benettonilta tai Espritiltä, satsaan samalla sekä laatuun että varmasti myös eettisyyteen. Hah hah, olin väärässä. Tutkimme asiaa eräänä iltana ystäväni kanssa internetin ihmemaasta, ja kävi ilmi, ettei kumpikaan näistä kahdesta merkistä ole kunnostautunut eettisyydessä. Tuoreita tutkimuksia on vaikea löytää niin suomeksi kuin englanniksikin, joten tilanne on toki saattanut muuttua esim. tästä. Se, että eettisistä ohjeista ja toimintatavoista ei tiedoteta, ei tietenkään suoraan tarkoita sitä, että niitä ei olisi tai noudatettaisi. Mutta miksi piilotella? Yhä useampi kuluttaja on kiinnostunut tuotteiden alkuperästä, joten avoimuus olisi myös yhtiön etu – paitsi tietenkin silloin, kun kaapissa on luurankoja. Minusta Benettonin ja Espritin kaltaisten merkkien epäeettisyys on jotenkin karmivampaa kuin halvempien rättiliikkeiden, sillä etenkin kantaaottavista mainoskampanjoistaan (aiheina tasa-arvoisuuden lisäksi myös ympäristö ja lapsityövoima) tunnettu Benetton on luonut itsestään kuvaa 'tiedostavan' ihmisen valintana. Espritin maanläheiset värit ja kukkakuosit eivät myöskään mielestäni oikein sovi yksiin epämääräisen yhteiskuntavastuun kanssa.

Yllättäen H&M on pärjännyt vertailuissa hyvin ja etenkin viime vuosina mainostanut näyttävästi ekologisempia tuotteitaan. Minusta tuntuu, että Halvan ja Mauttoman vaatteiden laatu on muutenkin viime vuosina parantunut roimasti. Täältä löytyy puljun omaa tiedotusta sosiaalisesta ja ekologisesta vastuusta. Conscious-kokoelman lisäksi käynnissä on vaatekeräys, jonka puitteissa voit viedä vanhat vaatteesi Hennesin myymälään ja saat vaivanpalkaksi vielä lahjakortinkin. Minusta on hienoa, että H&M, joka on saanut rapaa niskaansa eettisyyden nimissä, on nyt nostamassa osakkeitaan. Suhtaudun kuitenkin tällaisiin kampanjoihin vähän skeptisesti. Luomupuuvillaa ja vaatekeräystä, jes, mutta entäs ne muut eettiset ongelmat? Lapsityövoima? Kivipestyt farkut? Hennesin kampanjat lupaavat parempaa tulevaisuutta, mutta entä se nykyisyys? Ehkä pitää sitten lohduttautua sillä ajatuksella, että joku lapsityöläinen voi kohta aloittaa työpäivänsä jalassaan minun vanhat legginsini... Kylmiä väreitä nostattavat myös sellaiset kampanjat kuin "osta hei tällainen maailman jätevuorta kuormittava Always-paketti, niin me lahjotetaan huimat 0,001 senttiä lastensuojeluun"! Sentti on miljoonan alku, joo joo, mutta jos hyväntekeväisyydellä halutaan ratsastaa, niin laittakaapa nyt vähän enemmän edes likoon.

Valitettava tosiasia on se, että ekologisuuspyrkimyksistä huolimatta valtaosaa H&M:n kaltaisten ketjuliikkeiden vaatteista ei ole tarkoitettu kestämään. Ne ovat kertakäyttövaatteita, suunniteltu vastaamaan kunkin kauden trendejä. Sitten ne unohdetaan ja heitetään pois. Yritän pitää tämän mielessä, sillä vuosien varrella on ostettu paljonkin sellaisia vaatteita, jotka olen parin käyttökerran jälkeen unohtanut kaappiin pölyttymään ja myöhemmin kärrännyt UFFille. Ovathan ne liehukehelmat, avaruuskuvioiset t-paidat ja army-kamppeet hirveän kivoja (not), mutta kuinka moni uskoo näkevänsä ne sellaisina vielä vuoden päästä?

Entä se hinta sitten? Jokaiselle shoppailusta tykkäävälle on varmaan tuttu ilmiö, että tarvitsemasi 60 euron farkut tuntuvat liian kalliilta, mutta samalla ostosreissulla tarttuu mukaan kuusi 10 euron halpispaitaa, vaikka kaapissa on jo miljoona samanlaista. Laadukkaat vaatteet ovat kalliita, kyllä kyllä, mutta rehellisesti sanottuna eniten rahaa minulla on mennyt tarpeettomiin 5-20 euron ostoksiin kuin laadukkaisiin sijoituksiin. Ja arvatkaapas, kummat ovat jo aikaa sitten päättyneet kierrätykseen ja kummat ovat edelleen kaapissa? Luin joskus jostain ajatuksia herättävän kirjoituksen, jossa ihmeteltiin, mistä lähtien t-paidan arvo on ollut 5 euroa. Sillä niinhän se on, peruspaita on saatava alle kympillä, muuten se on kallis. Vaatteiden arvo on romahtanut, ja se vähäinenkin arvo tulee ihan muista seikoista kuin siitä, mikä vaatteen perimmäinen käyttötarkoitus on.

Vaikka eettisyys onkin pinnalla, siitä on vaikeaa löytää tietoa. Kuten todettua, tuoreita tutkimustuloksia saa kaivella, ja esim. Ethical Fashion Forumin listaus eettisistä vaatemerkeistä on edelleen high street -muodin (eli ketjuliikkeiden) osalta 'tulossa'. Yritysten omilta sivuilta puolestaan löytää luonnollisesti vain sitä tietoa, jota yritykset itse haluavat tuoda esiin. Tavallinen kuluttaja on vähän hukassa. Tietämättömyys ei kuitenkaan mielestäni ole erityisen pitävä argumentti. Ymmärrän kyllä tavallaan niitä, jotka eivät esim. lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen, koska eivät tiedä, mihin rahat todellisuudessa menevät. Mutta jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla, ne rahat eivät menisi yhtään mihinkään, koska niitä ei olisi. Me suomalaiset esimerkiksi olemme voittaneet jackpotin, kun olemme syntyneet juuri Suomeen, ja mielestämme meidän pitäisi tehdä parhaamme niiden vähemmän onnekkaiden eteen. Minua hävettää valittaa siitä, että on vaikeaa tehdä eettisesti kestäviä valintoja. Uskaltaisin väittää, että on siellä Uzbekistanin puuvillapelloillakin aika vaikeaa. Ratkaisuja on monia, viitseliäisyys ja priorisointi ratkaisevat. Se, että ensin paasaan eettisyydestä ja klikkaan itseni seuraavaksi ihastelemaan nettikauppojen kevätmuotia, kertoo minusta jotakin. Eikä mitään kovin mairittelevaa.

Tästä tuli nyt aika sekavaa pohdiskelua, joka jonkun mielestä voi vaikuttaa lapselliselta ja idealistiselta. Jostakin sitä on kuitenkin liikkeelle lähdettävä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Pakkaamista ja pakkasta

Hyvää Unkarin kansallispäivää kaikille!

Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, pilkka osui omaan nilkkaan ja niin edelleen. Kun katsoin aamulla ulos ikkunasta, tuli mieleen aika monta vastaavaa sananlaskua.


Oliks tää nyt se takatalvi sitten? Jos totta puhutaan, niin jo eilen illalla tuulen, tuiskun ja lumi-, räntä- ja jäätävän sateen (kiitos Accuweather tästä erittäin osuvasta kuvauksesta) läpi taistellessani kävin mielessäni läpi listaa suomalaisista kirosanoista. No, ehkä tämä oli ihan hyvä muistutus siitä, että eletään tosiaan maaliskuuta.

Sitä paitsi, Puolassakin on kylmä, ja sinnehän minä olen huomenna lähdössä! Vaikka maksoin BDP-WRW-lennosta vain kympin (ja paluulennosta viisikymppiä, yyh), päätin säästää myös matkatavaramaksuissa ja pärjätä pelkällä käsimatkavaralaukulla. Kuten aina, olen myöhässä tällaisten juttujen kanssa, enkä ennen eilistä ollut uhrannut pakkaamiselle ajatustakaan. Senkään vertaa, että olisin selvittänyt, keneltä saan lainaksi repun. Oma hipsteri!Fjällrävenini kun on kooltaan aika nafti. No, nyt se asia on onneksi hoidossa (kunhan vielä jaksaisin käydä hakemassa sen repun...) Aamulla minuun iski sitten paniikki, että herranjumala, entäs ne nesterajoitukset! Pitääkö minun jättää kotiin silmämeikinpoistoaine ja piilolinssineste, kääk? Tuurilla molemmat olivat kuitenkin juuri sen 100 millilitraa tai alle, joten yksi huolenaihe vähemmän. En ole aikaisemmin matkustanut pelkän käsimatkatavaran kanssa, joten katsotaan, miten käy.

Ajatus kulkee nyt sen verran tahmeasti, että en saa pidempää merkintää aikaiseksi. Eipä minulla oikeastaan mitään asiaa olekaan. Kuluneen viikon kohokohta oli varmaan se, kun meidän pyykkikoneen rumpu jumittui, ja sain taivutetun henkarin avulla koukkia pyykkejäni koneen uumenista. Onneksi huomisesta alkaen onkin taas ihan hirveästi kaikkea kivaa ja jännää ja mahtavaa tulossa, en edes tiedä, milloin ehdin niitä hehkuttaa! Ja milloin ehdin kirjoittaa kandia... Kirjoitusprosessi lähti kyllä yllättävän sujuvasti käyntiin, joten ehkä se vielä tästä.

Sunnuntaina järkättiin taas tällainen päivällinen, jolle jokaisen piti tuoda jotakin. Minä leivoin tuon vähän pizzalta näyttävän omenapiirakan, oli muuten aikas hyvää! Ja ohjettakin joku kysyi. Kuvan lainasin Catherinelta, kun ei taaskaaan ollut kameraa mukana.


Viime viikon torstainan Turkish Night -bileistä. Näytän jotenkin todella leveältä kuljetukselta, joten sovitaanko, että kamera vääristää. Näin minun ja internetin kesken täytyy sanoa, että yksi universumin huutavia vääryyksiä on se, että tuolla Nr1:n kuvaajalla on niin hyvä kamera ja niin vähän silmää hyvälle kuvalle. Lisäksi se muokkaa kaikki kuvat tällä tavalla sairaankeltaisiksi. No joo, makunsa kullakin.


Tänään en ole saanut tämän blogimerkinnän lisäksi aikaiseksi yhtään mitään, vaikka tekemistä olisikin. Loppuilta meneekin sitten varmaan pakkaillessa ja ennen kaikkea huomista reunionia fiilistellessä. Puola, täältä tullaan!