keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Päivä 3: Kroatia, Montenegro ja saapuminen Albaniaan

Kuten otsikosta voi viisaasti päätellä, sunnuntai eli kolmas matkapäivä meni huristellessa. Fiksuna tyttönä unohdin tunkea ensimmäiseen postaukseen reittikartan, joten teen sen nyt havainnollistaakseni vähän.

Tarkkasilmäinen huomaakin, että tuollainen pieni nykerö Bosnia ja Hertsegovinaa katkaisee hämmentävästi Kroatian rantalinjan. Niinpä päivän matkaohjelma olikin siis oikeastaan Bosnia&Hertsegovina - Kroatia - Bosnia&Hertsegovina - Montenegro - Albania. Ihan ensimmäistä rajanylitystä lukuunottamatta siirtyminen maasta toiseen sujui kuitenkin onneksi jouhevasti. Ja heinäkuusta alkaen sujuu vielä jouhevammin, kun Kroatia liittyy Euroopan unioniin.



KROATIA

Nykyään jokainen tuntuu haluavan Kroatiaan, siinä missä 10 vuotta sitten kaikki halusivat Kanarialle. Kroatia onkin ottanut paikkansa Espanjan, Turkin ja Thaimaan rinnalla suomalaisten suosikkikohteena. Ja mikäs siinä, onhan siellä kaunista, sopivasti itäeurooppalaista ja kesällä ihan perkeleen kuumaa. Kroatiassa on myös aika kallista. Niin kallista, että puolalaiset, joiden suosikkikohde maa joskus oli, eivät sinne enää samalla tahdilla matkaile. Uskaltaisin veikata, että hintojen nousulla ja suomalaisilla (ja muilla vauraampien maiden matkailijoilla) on yhteys.

Pysähdyimme matkalla pariksi tunniksi Dubrovnikissa, joka on Kroatian matkakohteista suosituimpia. Sateisena ja tuulisena tammikuun sunnuntai-iltapäivänä kadut olivat kuitenkin tyhjät.










Kuvasta huomaakin kivasti, että kameran linssi otti vähän osumaa vesisateesta.

Dubrovnikin vanha kaupunki ihastutti surkeasta säästä huolimatta, mutta meidän matkamme jatkui kohti etelää ja toiveissamme siintelevää aurinkoa. Ennen kuin heitimme kaupungille kokonaan hyvästit ajelimme ihastelemaan sitä vuorelta käsin. Tai näin oli tarkoitus.


Tässä sitä ollaan, 700 metrin korkeudessa. Ja siellä jossain on Dubrovnik.


Minä olisin kuollut kauhusta, jos minun olisi pitänyt ajella tuollaisessa säässä kapeita ja mutkaisia vuoristoteitä, mutta korkeanpaikankammosta kärsivä Greg totesi, että näin oli oikeastaan parempi. Taivaassa näyttää varmaankin vähän samalta kuin tuolla.



MONTENEGRO

Tammikuu on siinä mielessä hyvä aika matkustella, että saa olla rauhassa muilta turisteilta. Vaikka matkamme käytetyin hokema olikin "Let's go to the beach, each", ei harmaa sää juurikaan haitannut. Lyhyt päivä sen sijaan haittasi! Aurinko painui horisontin taa (useimpina päivinä tosin oli niin pilvistä, ettemme tätä luonnonihmettä päässeet todistamaan) jo neljän aikaan, minkä jälkeen matkaa tehtiin pilkkopimeässä. Niinpä Montenegrokin jäi mieleeni nimensä veroisena: oli vuoria (monte) ja mustaa (negro), eikä sitten juuri mitään muuta.

Ajoimme Montenegron läpi lähestulkoon pelkästään vuoristossa, ja jos joskus olen pelännyt auton takapenkillä, niin noilla teillä. Pelko pysyi kuitenkin aisoissa, kun puhkesimme laulamaan. Puolalaiset matkakumppanini hoilasivat antaumuksella maansa perinnelauluja, ja minä opetin heille paremman puutteessa muutaman sitsilaulun (Yogi Bearin ja sen, jonka avulla oppii kätevästi myös suomen kielen tärkeimmät kirosanat).

Sydämentykytyksiä aiheuttaneesta vuoristoetapista selvittyämme kävimme kaupassa täydentämässä leipä-, majoneesi- ja Milka-varastojamme sekä poikkesimme pikavisiitille Montenegron pääkaupunkiin, Podgoricaan. Minulla on kaupungista tasan yksi kuva, eikä siellä kyllä suoraan sanottuna paljon mitään ollutkaan. Maa on kuulemma käytännössä kokonaan venäläisten omistama (minkä huomasi autostakin käsin, kun kasinoiden neonvalot loistivat pimeässä), joten kaipa tuoltakin jostain löytyy ostoskatu luksusliikkeineen ja turkismummoineen, mutta esim. McDonaldsia (eli ilmaista wi-fiä) sai tähyillä turhaan. Enpä ole muuten koskaan aikaisemmin matkustellessani kaivannut vanhaa kunnon Mäkkäriä. Internet-kahvila kyllä löytyi, mutta syystä tai toisesta pojat eivät halunneet sitä hyödyntää, ja jatkoimme kohti Shkodëria ilman tietoa majapaikasta.
"Se on turistikaupunki, kyllä sieltä aina jotain löytyy", totesi Greg.


Tällainen siellä Podgoricassa oli. Se oli kuitenkin remontissa, ja kun kävelimme lähemmäs, työmaakopista ilmaantui joku ukkeli meitä hätyyttämään. Mutta hei, on Montenegrossa oikeasti nähtävääkin! Joku kehui sitä Adrianmeren maista kauneimmaksi, ja esim. Kotorin kaupungissa olisin vieraillut mielelläni.


Ylitimme illalla Montenegron ja Albanian rajan, ja kulttuurishokki oli kirjaimellisesti ravisteleva. Parikymmentä metriä Albanian puolella ajeltuamme asfaltti nimittäin loppui, ja tie muuttui sen näköiseksi, että norsulauma oli järjestänyt siellä huutosakkiharkat. En tuolloin tajunnut järkytykseltäni napata kuvaa, mutta seuraavassa postauksessa on luvassa kuva vähän samankaltaisesta tilanteesta, stay tuned...

Saavuimme kymmenen aikaan pimeään ja kuolleeseen Shkodëriin. Greginkin itsevarmuus varisi, kun yöpaikkaa ei noin vain löytynytkään. Kyllähän niitä neljän tähden Hotel Europeita löytyi, mutta ensin alkuun näytti siltä, ettei mitään meidän budjetillemme sopivaa. Kaupungin laidalta löytyi viimein huonekalukaupan (näitä oli Albaniassa muuten pilvin pimein) yläkerrasta hotelli, joka tarjosi meille mukavan tuplahuoneen hintaan 10 euroa/nuppi. Pitkän matkapäivän jälkeen oli taivaallista käydä suihkussa ja painaa pää pehmeään tyynyyn. Ja käydä Facebookissa!

Seuraavaksi luvassa ah-niin-ihana Albania!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti