torstai 28. helmikuuta 2013

Elämäni aakkoset: D niin kuin D100 eli valokuvauksesta

Plogiani pläräämällä huomaa varmasti, että kuvia tulee otettua. Riippuu paljolti päivästä, sanonko 'harrastavani' valokuvausta vai yksinkertaisesti tykkääväni siitä. Juuri nyt kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen, sillä en ole pidellyt kameraa aikoihin.

Olen ollut penskasta asti kiinnostunut taiteesta ja kuvallisuudesta, ja kun sain ensimmäistä kertaa käyttää kameraa, kiinnostuin luonnollisesti myös valokuvauksesta. Väittäisin, että minulla on hommaan tiettyä silmää, mutta kyllä se on kuvatessa myös kehittynyt, ja sellaisia sommittelultaan täysin epäonnistuineita kuvia tulee poistettua harvemmin.

Tällä hetkellä minulla on kuvauskalustona tuon blogissa aiemmin vilahtaneen Canonin pokkarin lisäksi Nikonin D100 -järjestelmäkamera, jonka sain jokunen vuosi sitten isältäni, kun hän päivitti kameransa. Runkohan on jo 10 vuotta vanha, ja vaikka aika onkin sen ohitse teknisten ominaisuuksien sijalla ajanut, kyllä sillä edelleen hyviä kuvia saa. Koska olen räpsinyt kuvia niin säännöllisen epäsäännöllisesti, en ole ollut kovinkaan kiinnostunut sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi objektiivien laatu... Olenkin ihan tyytyväisenä kuvaillut tuolla muovisella kittiobjektiivilla, kunnes sain nyt isältäni paremman laajakulman, joka ei sovi hänen kameraansa. Ja kyllä eron huomaa! Huh huh. Nyt kuumottelisikin panostaa muutamaan objektiiviin ja harkita jopa rungon päivittämistä, mutta ehkäpä katselen rahatilannetta uudelleen myöhemmin tänä vuonna...

Vuosien varrella suhteeni valokuvaukseen on muuttunut aika paljon. Ennen otin kuvia enemmän muistoksi, ja matkan jälkeen kamerasta löytyi 1000 kuvaa jostain hemmetin aukiosta ja nimettömistä kirkoista. Yritin turhaan ottaa auringonlaskusta tai jostakin muusta mielettömästä valoilmiöstä kuvaa pokkarilla. Nykyään talletan tuollaiset hetket suosiolla vain muistojeni arkistoon ja kuvaan lähinnä itse kuvaamisen vuoksi. Totta kai esimerkiksi matkustellessa tulee kuvattua niitä kirkkoja ja patsaita ja muita kolosseja, mutta myös paljon muuta. Minä olen siis matkalla se, joka hidastaa muita kuvaamalla ovia ja kaikkea muuta kummallista.

Tykkään puuhastella myös Photoshopin parissa. Esimerkiksi tänne blogiin tulevat valokuvat käsittelen hyvin yksinkertaisesti korjaamalla valaistusta, terävyyttä ja muita perusjuttuja. Kamerahan ei koskaan tallenna näkymää täysin sellaisena kuin ihmissilmä sen näkee (molempien tuotokset kun ovat vain heijastuksia todellisuudesta), joten pyrin sitten Photoshopin kautta viimeistään siihen, mitä minulla oli mielessä. En sen sijaan lämpeä sellaisille valokuville, joissa todellisuutta on ryhdytty parantelemaan ajatuksella "olipas tänään aika laimea auringonlasku, lisätäänpäs vähän värejä!" Esimerkkejä tällaisista kuvista löytyy googlettamalla mitä tahansa kuvauksellisia luonnonilmiöitä... Näistähän ei harjaantumaton välttämättä edes erota, mikä on todellista ja mikä kuvanmuokkausta. Photarilla on hauska leikkiä ja kokeilla kaikenlaista, mutta jos lähden kuviani enemmän muokkailemaan, niin sen näkee kyllä lopputuloksesta.

Kuvailen vähän kaikkea, mutta eniten minua viehättävät sellaiset jutut, joissa on jotain kontrastia esimerkiksi uuden ja vanhan ja ruman ja kauniin välillä. Siksipä koneelta löytyy paljon kuvia rapistuneista pastellitaloista ja sen sellaisesta. Myös ihmiselämää ja sen merkkejä on kiinnostavaa kuvailla. Haluaisin opetella muotokuvauksenkin salat, mutta olen liian arka kysymään ohikulkijoilta kuvauslupaa, ja ilman lupaa taas en haluaisi mitään lähikuvia ottaa.

Minulla ei ole valokuvauksen suhteen mitään sen kummempia päämääriä, kunhan kuvaan omaksi ilokseni. En vain näe itseäni järjestämässä valoja jotain studiokuvausta varten tai kuljeskelemassa kaupungilla jalustan ja salamalaitteen kanssa. Valokuvaus on minulle rakas harrastus ja sellaisena pysyköön! (No niin, nyt sitten sanoin sitä harrastukseksi. Pitäisi varmaan tässä lähipäivinä hankkia todisteita asiasta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti