torstai 28. helmikuuta 2013

Elämäni aakkoset: D niin kuin D100 eli valokuvauksesta

Plogiani pläräämällä huomaa varmasti, että kuvia tulee otettua. Riippuu paljolti päivästä, sanonko 'harrastavani' valokuvausta vai yksinkertaisesti tykkääväni siitä. Juuri nyt kallistuisin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen, sillä en ole pidellyt kameraa aikoihin.

Olen ollut penskasta asti kiinnostunut taiteesta ja kuvallisuudesta, ja kun sain ensimmäistä kertaa käyttää kameraa, kiinnostuin luonnollisesti myös valokuvauksesta. Väittäisin, että minulla on hommaan tiettyä silmää, mutta kyllä se on kuvatessa myös kehittynyt, ja sellaisia sommittelultaan täysin epäonnistuineita kuvia tulee poistettua harvemmin.

Tällä hetkellä minulla on kuvauskalustona tuon blogissa aiemmin vilahtaneen Canonin pokkarin lisäksi Nikonin D100 -järjestelmäkamera, jonka sain jokunen vuosi sitten isältäni, kun hän päivitti kameransa. Runkohan on jo 10 vuotta vanha, ja vaikka aika onkin sen ohitse teknisten ominaisuuksien sijalla ajanut, kyllä sillä edelleen hyviä kuvia saa. Koska olen räpsinyt kuvia niin säännöllisen epäsäännöllisesti, en ole ollut kovinkaan kiinnostunut sellaisista pikkuseikoista kuin esimerkiksi objektiivien laatu... Olenkin ihan tyytyväisenä kuvaillut tuolla muovisella kittiobjektiivilla, kunnes sain nyt isältäni paremman laajakulman, joka ei sovi hänen kameraansa. Ja kyllä eron huomaa! Huh huh. Nyt kuumottelisikin panostaa muutamaan objektiiviin ja harkita jopa rungon päivittämistä, mutta ehkäpä katselen rahatilannetta uudelleen myöhemmin tänä vuonna...

Vuosien varrella suhteeni valokuvaukseen on muuttunut aika paljon. Ennen otin kuvia enemmän muistoksi, ja matkan jälkeen kamerasta löytyi 1000 kuvaa jostain hemmetin aukiosta ja nimettömistä kirkoista. Yritin turhaan ottaa auringonlaskusta tai jostakin muusta mielettömästä valoilmiöstä kuvaa pokkarilla. Nykyään talletan tuollaiset hetket suosiolla vain muistojeni arkistoon ja kuvaan lähinnä itse kuvaamisen vuoksi. Totta kai esimerkiksi matkustellessa tulee kuvattua niitä kirkkoja ja patsaita ja muita kolosseja, mutta myös paljon muuta. Minä olen siis matkalla se, joka hidastaa muita kuvaamalla ovia ja kaikkea muuta kummallista.

Tykkään puuhastella myös Photoshopin parissa. Esimerkiksi tänne blogiin tulevat valokuvat käsittelen hyvin yksinkertaisesti korjaamalla valaistusta, terävyyttä ja muita perusjuttuja. Kamerahan ei koskaan tallenna näkymää täysin sellaisena kuin ihmissilmä sen näkee (molempien tuotokset kun ovat vain heijastuksia todellisuudesta), joten pyrin sitten Photoshopin kautta viimeistään siihen, mitä minulla oli mielessä. En sen sijaan lämpeä sellaisille valokuville, joissa todellisuutta on ryhdytty parantelemaan ajatuksella "olipas tänään aika laimea auringonlasku, lisätäänpäs vähän värejä!" Esimerkkejä tällaisista kuvista löytyy googlettamalla mitä tahansa kuvauksellisia luonnonilmiöitä... Näistähän ei harjaantumaton välttämättä edes erota, mikä on todellista ja mikä kuvanmuokkausta. Photarilla on hauska leikkiä ja kokeilla kaikenlaista, mutta jos lähden kuviani enemmän muokkailemaan, niin sen näkee kyllä lopputuloksesta.

Kuvailen vähän kaikkea, mutta eniten minua viehättävät sellaiset jutut, joissa on jotain kontrastia esimerkiksi uuden ja vanhan ja ruman ja kauniin välillä. Siksipä koneelta löytyy paljon kuvia rapistuneista pastellitaloista ja sen sellaisesta. Myös ihmiselämää ja sen merkkejä on kiinnostavaa kuvailla. Haluaisin opetella muotokuvauksenkin salat, mutta olen liian arka kysymään ohikulkijoilta kuvauslupaa, ja ilman lupaa taas en haluaisi mitään lähikuvia ottaa.

Minulla ei ole valokuvauksen suhteen mitään sen kummempia päämääriä, kunhan kuvaan omaksi ilokseni. En vain näe itseäni järjestämässä valoja jotain studiokuvausta varten tai kuljeskelemassa kaupungilla jalustan ja salamalaitteen kanssa. Valokuvaus on minulle rakas harrastus ja sellaisena pysyköön! (No niin, nyt sitten sanoin sitä harrastukseksi. Pitäisi varmaan tässä lähipäivinä hankkia todisteita asiasta.)

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Mul on levottomat jalat (ja kevättä rinnassa)

Tulinpa nopeasti fiilistelemään tulevia reissuja, kun ei tämä kirjoittaminen muuten oikein suju. Levottomat jalat tosiaan vaivaavat, ja nyt sähköpostista löytyykin sitten muutama Ryanair Travel Itinerary matkakuumetta lievittämässä. Eli eli

16.3. -> Puolaan! Jee! Ennen kaikkea menen tietenkin tapaamaan puolalaisia sielunsiskojani Paulinaa ja Karolinaa, mutta siinä sivussa tulee nähtyä ainakin Varsovaa, Poznania ja Krakovaa.

10.4.-17.4. Lontooseen! Superjee! Olenkin jo pariin kertaan todennut, että minulla ja ystävälläni oli suunnitelmissa matkustaa keväällä Istanbuliin. Jotenkin kohteeksi vaihtui Lontoo, eikä kyllä harmita yhtään. Keep calm and go to London! Hyvä syy rajoittaa shoppailua, kun siellä kanaalin toisella puolella kuitenkin odottaa yksi jos toinenkin ihana rättiketju...

Maalis-huhtikuussa on luvassa kaikkea muutakin superkivaa. Maaliskuun viimeisellä viikolla saan ihanan vieraan Suomesta, ja huhtikuun alussa ihanan vieraan Tanskasta. Minun pitäisi nyt motivoitua näistä mahtavista jutuista kirjoittamaan kandintutkielmaa... Pidetään peukkuja!

Kevät alkaa virallisesti perjantaina, joten päät pystyyn ja hymy huulille säästä viis! Hyviä helmikuun viimeisiä ja maaliskuun ensimmäisiä päiviä kaikille!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Viimeinen Balkan-päiväkirja: Makedonia ja Kreikka

Hey ho, let's go back to Balkans once more!


MAKEDONIA


Edellisessä postauksessa jäätiin kirjaimellisesti Albanian ja Makedonian rajalle, ja nyt huristellaan siitä sitten yli. Pysähdyttiin matkalla ihailemaan upeaa, taivaansinistä Ohridjärveä. Sää oli kerrankin meidän puolellamme, ja päivä paistoi kirkkaana ja lämpimänä.

Näytän kyllä niin ryytyneeltä tässä, että huh huh!



KREIKKA


Ohridilta jatkoimme ajamista kohti Kreikkaa. Ylitimme rajan iltapäivällä, ja pari kilometriä rajan jälkeen poliisi pysäytti meidät. Odottelimme siinä sitten puolisen tuntia tien vieressä, kun poliisit tarkastivat passejamme – tai mitä ikinä tekivätkään, meille se ei koskaan selvinnyt. Hassua, että näin kävi ensimmäisen kerran matkan aikana juuri EU-maassa... Kenties taustalla oli se, että Kreikan ja Makedonian välit eivät ole ihan lämpimimmästä päästä. Kreikka kun ei hyväksy Makedonia-nimeä, Makedonian muinainen valtakunta kun ulottuu Kreikkaan asti.

No, pääsimmehän me kuitenkin jatkamaan matkaa, ja illalla saavuimme Thessalonikiin, maan toisiksi suurimpaan kaupunkiin. Olkoonkin, että Kreikan talous on kuralla, kontrasti muiden matkakohteidemme välillä oli aika dramaattinen. Thessalonikista löytyi jopa Mäkkäri! Ja Starbucks!

Yövyimme sympaattisessa nuorisohostellissa kaupungin vanhalla puolella, kukkulan laella. Hostellin omisti vanha kreikkalaisnainen, oikein kunnon matami, joka otti meidät lämpimästi vastaan tarjoamalla kamomillateetä ja keksejä ja istuttamalla meidät sohvalle katsomaan turkkilaista saippuasarjaa.

Seuraavana aamuna lähdimme kiertämään Thessalonikia. Unelmiemme Kreikka oli tietenkin täynnä auringonpaistetta ja lämpöä, aiempina päivinä Thessalonikissa oli ollut 18 astetta. No, sumuista ja kylmäähän siellä sitten oli, minkä lisäksi kaatosade yllätti meidät siinä vaiheessa, kun pääsimme merenrantaan.


Tykkään kovasti tästä ortodoksien tavasta sytytellä kynttilöitä. For our hopes and dreams!
Thessalonikista löytyy myös kaikkea mielenkiintoista kulttuurijuttua, museoita yms. sekä kuulemma Kreikan parasta yöelämää. Jälkimmäisen faktan kertoivat nämä ko. kaupungissa opiskelevat tytöt, joihin tutustuin täällä Szegedissä. Uusi reissu pitää siis tehdä!


MAKEDONIA 2.0


Lähdimme aikaisin perjantaiaamuna ajamaan kohti Szegediä. Matkalla pysähdyimme vielä Skopjessa, Makedonian pääkaupungissa. Tykkäsin kovasti Skopjesta, erityisesti vanhasta kaupungista. Huomasi kyllä, miten touristic paikka oli kyseessä: vanhan kaupungin kaduilla joka toinen liike myi kultakoruja ja joka viides iltapukuja, tuskinpa nämä puljut 2 miljoonan makedonialaisen voimin pystyssä pysyvät...

Aurinko alkoi nousta, kun lähdimme Thessalonikista. Oli kyllä mahtavaa seurata aamun valkenemista.

Skopjessa ollaan. Maan väestöstä 1/3 on muslimeja, ja Skopjessa islamilaisuus oli vahvasti näkyvillä.
Tässä mies kuljettaa kenkälaatikoissa tuoretta tupakkaa torilla myytäväksi.

Kauppahalli/basaari. Voi niitä hedelmä- ja vihannesvuoria!
Kauppahallin ulkopuolella oli tori (tai basaari, mene ja tiedä), jossa myytiin kaikkea piraattimusiikista tupakan kautta käsilaukkuihin ja keittiövälineisiin.
Kun rukouskutsu kävi, kaikki kaupat tyhjenivät, ja miehet kävivät kadulle rukoilemaan. Näin tosin ilmeisesti siksi, että oli perjantai.

Skopje tuhoutui suurelta osin maanjäristyksessä vuonna 1963, mutta viime vuosina kaupunki on kehittynyt hurjaa vauhtia. Jacek oli Skopjessa viisi vuotta sitten, ja sen jälkeen kaupunkiin on kohonnut monia uusia rakennuksia ja patsaita – eurooppalaisella rahalla, mikä tuli hyvin selväksi.


Siltaa koristavat patsaat edustavat ilmeisesti eri tieteen- ja taiteenaloja, taustalla näkyvää palatsimaista rakennusta puolestaan reunustavat stereotyyppisiä Euroopan kansalaisia esittävät veistokset.

Äiti Teresan talo. Äiti Teresa syntyi Skopjessa, ja hänen muistolleen rakennettiin 2008 tällainen talo, jota voi kuvailla vähintäänkin arkkitehtuuriltaan mielenkiintoiseksi. Luonnollisesti talossa majailee Äiti Teresan elämästä kertova museo.


Kävimme kaupassa hamstraamassa makedonialaista halvaa, joka oli - heh heh - huomattavasti halvempaa kuin Kreikassa. Palasimme sitten vanhan kaupungin puolelle syömään ravintolaan, jonka olimme valinneet sen perusteella, että ikkunan takana näkyi paljon paikallisia.



Tilasimme jotakin ja istuimme pöytään. Meidän käteisvaramme olivat vähissä, joten tarkistimme etukäteen, paljonko kolmen hengen ruokailu maksaisi. Vastaus oli 300 denaaria, eli noin 5 euroa. Emme todellakaan odottaneet saavamme sillä hinnalla noita kuvassa näkyviä valtavia annoksia! Kaiken lisäksi ruoka oli aivan herkullista leivästä lähtien. Kunnon mättöähän tuo on, enkä minä kaikkea jaksanut mitenkään syödä. Olimme kuitenkin niin onnellisia tästä loistavasta diilistä, että jätimme loput denaarimme - toiset 300 - tippiä. Paulina ehti nähdä tarjoilijan ilmeen, kun tämä löysi rahat pöydästä: voin arvata, että se oli aurinkoinen.

Puolen päivän jälkeen jatkoimme Skopjesta eteenpäin kohti Unkaria. Meillä oli hieman vaikeuksia löytää oikea moottoritie, Jacekin kartanlukutaidot kun ovat olemattomat, ja minun ohjeistustani hankaloittaa se, etten ole itse koskaan istunut autonratissa. Muutaman mutkan kautta pääsimme kuitenkin oikealle tielle. En tiedä, kuinka monta kilometriä tuon päivän aikana taitoimme, mutta ajoimme tosiaan koko Serbian halki takaisin Szegediin. Illalla alkoi kotiinpääsy kieltämättä jo hieman kuumotella, ja oi sitä autuutta, kun yhdentoista aikaan viimein sain painaa pään omaan, pehmeään tyynyyn.

No niin, se Balkaneista. Luultavasti minulle tulee myöhemmin vielä mieleen jotakin sellaista, minkä haluaisin kanssanne jakaa, sen verran kokemusrikas reissu oli kyseessä. Suosittelen Balkaneilla matkaamista kyllä aivan kaikille, erityisesti autolla liikkuessa noista maisemista saa paljon irti. Jos on jotain kysyttävää, niin kysykää ihmeessä, vastaan mielelläni!

Ajattelin koota nämä matkapostaukset tuohon sivupalkkiin, ne kun varmaan monia kiinnostavat, ja tageihin ne näyttävät vähän hukkuvan. Seuraavaa reissua odotellessa!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Helenan kokkikoulu eli pullantuoksuinen bilehile

Meidän keittiössä on tässä parin päivän aikana nähty synkkää epätoivoa sekä kuultu hysteerista naurua. Minä olen nimittäin leiponut ja kokkaillut suomalaista ruokaa. Maanantaina leivoin tosiaan korvapuusteja kansainväliselle illalliselle. Homma oli lievästi sanottuna hermoja raastavaa, ja muistui kyllä elävästi mieleen, miksi en koskaan leivo. Leipominen nyt vaan on yksinkertaisesti perseestä. Otin muutaman kuvan havainnollistaakseni asiaa.


Ensimmäinen askel oli löytää kaikki tarpeellinen kaupasta. Onnistuin! Raesokeria en löytänyt, mutta eipä se nyt niin olennainen ainesosa olekaan. Lisäksi nuo jauhot paljastuivat joksikin strudel-jauhoiksi, ja jossain vaiheessa taikinaa vaivatessa meinasi usko loppua niiden toimivuuteen, mutta ihan hyvä pulla niistä tuli. Tuo voi aiheutti myös vähän hammastenkiristelyä, ei sillä ollut mitään tekemistä oikean voin kanssa ja maksoi silti ihan sikana.

Puuttuvia välineitä: 2. Rommipullo toimi ihan hyvin kaulimena, mutta lusikka ei oikein korvannut pullasutia.


Olen ihan mahdottoman huono arvioimaan, millainen määrä riittää millaiselle porukalle. Leivoin pullaset tämän MyllynParhaan sponssaaman ohjeen mukaan, ja kun ohjeessa sanottiin, että puusteja tulee 16, ajattelin sitten tehdä kaksinkertaisen annoksen. Virhe. Seuraavassa perustelut:
1. Meidän 'uunipellille', joka muistuttaa enemmän lasagnevuokaa, mahtui kerralla noin 7 puustia.
2. Ensimmäiset satsit turposivat uunissa jumbosarjalaisiksi.
3. Meidän uuni on surkea, ja yhden pellillisen paistamiseen meni 'n. 10 minuutin' sijaan puolisen tuntia...
4. Minulla on edelleen sitä saamarin pullataikinaa jääkaapissa.


Nyt on sellaiset monsteripullat uunissa, että huh huh!


Kuudesta kymmeneen ahersin loppujen lopuksi keittiössä, ja puoli yhdeltätoista, siis tunnin myöhässä, pääsin vihdoin illalliselle. Saapuessani puhkuin pyhää raivoa ja jokaiselle kuuntelijalle kirosin helvettiin niin pullat, unkarilaiset jauhot kuin uuninkin, mutta viinilasi ja herkullinen ruoka (mm. paellaa, espanjalaista omelettia, kahden sorttista pastaa, ranskalaisia piirakoita...) rauhoittivat. Ja mikä parasta, pullat kävivät kaupaksi! Eilen illalla yksi ranskalaistyttö tuli kysymään, mitä olin leiponut, kun hän oli kuullut niistä kehuja ja halusi maistaa itsekin. Great success! Hölmönä lupasin leipoa puusteja uudelleen... Espanjalaiset olivat myös hyvin vaikuttuneita siitä, että olin tehnyt puustit itse, kun ne olivat niin hienonnäköisiä. Sallikaa mun nauraa. Myönnettäköön, että viimeinen uunista tullut pellillinen näytti varsin oikeaoppisilta. Ja se maku oli oikeasti hyvä!

Valmiita leipomuksia. Nuo kaksi tuossa keskellä näyttävät aika hyvältä, vai mitä?


Tiistaina palasin pullanleipomisen jaloon lajiin, tällä kertaa tavoitteena tosin oli pyöräyttää lihapullia. Olin luvannut Pacolle suomalaista ruokaa jo ajat sitten, ja nyt vihdoin sitten kutsuin Pacon, Fransescon ja ranskalaisen Anisin syömään.

Ajattelin, että lihapullat, perunamuusin ja suppilovahverokastikkeen väsää kevyesti parissa tunnissa, mutta olin jälleen kerran katkerasti väärässä. Se kirottu uuni! Lihapullataikina onnistui hyvin, mutta jälleen kerran niitä sai paistella kaksinkertaisen ajan ohjeeseen verrattuna. Lisäksi uuni paistaa epätasaisesti niin, että pinta on raaka kun pohja käryää. Sain sitten haarukalla käännellä niitä pullia puolivälissä (puuttuvia välineitä: paistinlasta). Suppilovahverokastike ihan Suomesta asti kuljetetuista sienistä onnistui sekin hyvin. Mutta se perunamuusi. Kuinka joku voi pilata perunamuusin? No, minä näemmä voin. Olin laiska ja ostin perunat Tescosta suosimani hevi-kaupan sijaan, ja se kostautui. Eivät olleet mitään yleisperunoita nimittäin. Jousto oli samaa sarjaa kuin koulun kumiperunoissa, ja lopputulos muistutti enemmän pikaliimaa kuin perunamuusia. Kaadoin sen sitten viemäristä alas ja aloin keittää spagettia. Eipä sekään mennyt ihan niin kuin Strömsössä: tartuin paketista rehvakkaasti keskeltä tajuamatta, että se oli auki toisesta päästä. Lattiallehan se pasta sitten levisi. Minulla ei ollut aikaa siivota ennen kuin vieraat jo soittivat ovikelloa (onneksi olivat eteläeurooppalaiseen tapaan myöhässö), ja tervehdinkin heitä hysteerisesti kikattaen ja selittäen keittiön tilannetta. No, pojat olivat rentoja kuten aina, ja saatiinhan se ruoka lopulta pöytään. Spagetin kanssa kermainen suppilovahvero oli oikeastaan parempaa kuin muusin kanssa! Ja lihapullia meni melkein kaksi pellillistä, vaikka pelkäsin, että tein taas ihan liikaa ruokaa. Great (partly) success siis jälleen kerran.

Jatkettiin meiltä Pivoon vaihtarien pubi-iltaan. Olin aiemmin uhonnut pysyväni kotosalla, mutta viini teki tehtävänsä. Oli kyllä hauskaa, mutta tänään pysyn ihan oikeasti kotona, juon paljon teetä ja menen aikaisin nukkumaan. Jos tämä flunssa tästä vaikka taittuisi.