torstai 17. tammikuuta 2013

Alaston totuus

Otsikko ei muuten viittaa siihen taannoiseen Naked Truth -kampanjaan. Tai viittaa, mutta sillain ovelan intertekstuaalisella tavalla, muahhaha. Alastomuuttakin on luvassa vai siinä merkityksessä, että bloggaajan elämästä riisutaan kaikki glamour (jota siinä on suunnilleen yhtä paljon kuin Juoppuhullun päiväkirjoissa).

Facebookissa oli vuodenvaihteessa mahdollisuus 'luoda katsaus omaan vuoteensa 2012', ja tähän katsaukseen FB arpoi jollain hämärällä perusteella 'kohokohdat'. Totesin, että minun vuodestani tai sen kohokohdista ei Naamakirja tiedä hölkäsen pöläystä. Myös blogiani selailemalla saa aika erilaisen käsityksen siitä, mitä minun vaihtoaikaani on kuulunut.

Eihän sitä kukaan tietenkään tarkoituksella vääristele asioita. Tai varmasti joku, mutta en minä ainakaan. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta lukea ventovieraiden ihmisten blogeja, joissa pääsääntöisesti valitetaan oman elämän kurjuudesta – oli se kurjuus sitten todellista tai keksittyä. Sitä varten on päiväkirja. Ja hyviä ystäviä. Minusta on ihan luonnollista, että Facebookiin ja muihin julkisiin foorumeihin kirjoittaessa todellisuus ajetaan suodattimen läpi, eikä kaikkea laiteta esille.

Haluan kuitenkin sanoa, että ei se totuus ole tässä. Elämäni täällä on paljon muutakin kuin bileitä ja matkustelua ja aurinkoisia päiviä, sehän on selvää. On totta, että niihin hetkiin ja reissuihin, jotka täältä blogistakin löytyvät, liittyy paljon hyviä muistoja. Mutta toiset muistot, ehkä vielä paremmat, ovat vain pääni sisällä. Osa niistä on yksityisiä, ja jos joku pyytäisi niistä kirjoittamaan, tokaisisin, että "ei kuulu sulle". Osa taas on sellaisia, joista haluaisin kirjoittaa, mutta joita on vaikea pukea sanoiksi. Mutta sanotaanko niin, että vaikka olenkin ehtinyt viettää huikeita hetkiä Italiassa, Itävallassa, Sloveniassa, Slovakiassa ja Romaniassa, lämpimimmin muistelen niitä, jotka ovat tapahtuneet ihan täällä kotimaassa. Esimerkiksi sitä, kun kokkailimme aamuyöllä pierogia ja etsimme kadonnutta kissaa.

Huonoja muistoja minulla ei täältä ole. Se ei johdu siitä, että mitään ikävää ei olisi tapahtunut tai siitä, että olisin käyttänyt jotain epäadaptiivisia defenssikeinoja, vaan siitä, etten anna huonojen hetkien muuttua huonoiksi muistoiksi. Kaikesta voi kasvaa ja oppia, kaikki on osa minua. Kuitenkin, siellä missä on ihmisiä, on konflikteja, sydänsuruja, väärinkäsityksiä ja epävarmuutta. Olen jo aikaa sitten hyväksynyt senkin, että minun ei tarvitse pitää kaikista tapaamistani ihmisistä. Enkä pidäkään. On kuitenkin eri asia tehdä siitä ongelma itselleen. Olkoonkin, että joskus (usein) valitan näistä ikävistä ihmisistä mukaville ihmisille.

Unkari risoo minua yhtä usein kuin ilahduttaa. Ärsyttää jättää takki kirjaston narikkaan, kun menee hakemaan opiskelijakorttia. Ärsyttää, että transcript of records (lappu, johon meidän pitää kerätä arvosanat ja opettajien allekirjoitukset) ei ole edelleenkään valmis, vaikka sen piti olla jo ennen joululomaa. Ärsyttää, että minun ylipäätään pitää 2010-luvulla juosta metsästämässä opettajien allekirjoituksia. Ärsyttää, että kämppis ei osaa siivota. Ärsyttää, että täällä on aina niin hemmetin kylmä ja niin kosteaa, että pyykit eivät kuivu. Saa ärsyttää. On kuitenkin oma valinta, antaako sen ärsytyksen pilata koko päivän. Minusta elämä on siihen liian lyhyt. (Mieluummin käytän senkin päivän johonkin rakentavaan, esim. facebookkaamiseen ja Buffy the Vampire Slayer -maratoniin.)

Nyt pinnalla on haikeus. Siitä asti, kun palasin Unkariin, olen viettänyt lähes kaikki päivät Paulinan ja Karolinan seurassa. Karolinan näen huomenna ilmeisesti viimeistä kertaa, ennen kuin hän palaa Puolaan. Eihän se maailmanloppu ole, elämme elektroniikan aikakautta, ja Facebook ja Skype tuovat ystävät kaukaa lähelle. Mutta siltikin. Kun on 5 kuukauden ajan ollut niin tiiviisti yhdessä kuin me täällä, on vaikea ajatella, mitä sitten kun toinen ei enää olekaan täällä. Olen saanut kaksi siskoa, joita minulla ei koskaan ollut. Tiedän, että pysymme ystävinä, mutta tulee se silti olemaan erilaista. Olemme jakaneet ihan kaiken, ja se on mahdotonta, kun etäisyys kasvaa. Moni täällä tuntuu ajattelevan asioita It's Erasmus! -mentaliteetilla, mutta ei se ole minun mentaliteettini.

Mutta jos saisin olla anywhere but here, olisin still here.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti