tiistai 13. marraskuuta 2012

Terveisiä maahanmuuttovirastosta!

Käväistiin (viikko sitten) tiistaina vihdoin ja viimein hakemassa oleskelulupaa kyseisestä virastosta, ja ajattelin kirjoitella reissusta vähän tänne blogin puolelle, huviksi ja hyödyksi.

Suomalainen vaihtari (en uskalla yleistää muista syistä matkusteleviin, kun en ole asiaan perehtynyt, kysy suurlähetystöstä) ei tarvitse Unkarissa oleskeluun viisumia, mutta mikäli matka kestää yli kolme kuukautta (90 päivää), hänen tulee ilmoittautua maahanmuuttovirastoon (Immigrant office) ja hakea oleskelulupaa. Meillä oleskelulupaa varten piti olla mukana seuraavat paperit:

- 2 unkarilaisen todistajan allekirjoittama vuokrasopimus
- todistus opiskelijastatuksesta Szegedin yliopistolta
- kotiyliopiston myöntämä Erasmus-todistus (tätä ei kylläkään loppujen lopuksi tarvittu, vaikka niin etukäteen sanottiin)
- passi tai muu virallinen henkilöllisyystodistus
- Eurooppalainen sairasvakuutuskortti/muu vakuutus oleskelun ajaksi
- todistus varallisuudesta: meidän tapauksessamme riitti luottokortti (eivät kyllä kyselleet, mikä on luottoraja tai onko luottoa jäljellä...), mutta ilmeisesti myös todistus Erasmus-stipendisummasta kelpaisi
- 1000 forintin erikoispostimerkki postista

Kolme kuukauttahan on pitkä aika, niinkin pitkä, että helposti tuollaisen mitättömän toimenpiteen kuin oleskeluluvan hakemisen unohtaa. Onneksi meitä on täällä monta pitämässä toisistamme huolta. En tiedä, aikovatko kaikki ne, jotka viipyvät vain 5 kuukautta, ko. paperia hakea, mutta onhan se hyvä olla olemassa siltä varalta, että vastaan tulee tilanne, jossa sitä kysellään. Epätodennäköistä mutta mahdollista, eikä minua ainakaan huvittaisi joutua liiemmin tekemisiin näiden ah-niin-ystävällisten unkarilaisten viranomaisten kanssa.

Prosedyyri alkoi pääpostin jonosta. Postissa käynti on täällä aina yhtä jännittävää: tilaan tullaan paksujen, vanhanaikaista kylpyhuonekalustusta muistuttavien verhojen läpi (älkää kysykö miksi) ja sitten vain valitaan se kassa, jolle on vähiten jonoa. Mielenkiintoista kyllä, jono ei lähde kassalta suoraan taaksepäin vaan sivulle, joten hyvällä tuurilla uusi kassa saattaa aueta juuri sinun kohdallesi. Yleensä ei. Täällä postissa paitsi lähetetään kirjeitä ja paketteja, myös maksetaan laskuja, eikä työntekijöillä – unkarilaiseen tapaan – ole koskaan kiire. Yliopiston antama ohjelappu oli tarpeen, sillä valitsemamme postitäti ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Emme olleet varmoja, tarkoittiko 'stamp' tässä tapauksessa leimaa vai ihan oikeaa postimerkkiä, mutta aivan tavallisen näköinen postimerkkihän sieltä kansiosta sitten paljastui. Hintaa vain oli se 1000 forinttia, siis 3 ja puoli euroa. Arvelin, että merkki olisi jokin kirjattua kirjettä vastaava juttu, lähetettäisiinhän paperit luultavasti eteenpäin käsiteltäväksi.

Maahanmuuttovirasto on tiistaisin auki 13-16, ja 15 yli yksi odotushuoneessa oli tietenkin jo jonoa. Odotusnumeroitakin oli montaa eri sorttia, mutta huonon ohjeistuksen puutteessa nappasimme ensimmäisen, ja istuimme odottamaan. Aikamme kuluksi katselimme ihmisiä ja yritimme kuulostella, mitä kieltä hätkähdyttävästi skandinaaveilta näyttävä pariskunta vieressämme puhui. Porukkaa ei ollut erityisen paljon, mutta ensimmäiseen puoleen tuntiin touhu ei edennyt mihinkään.

Reilun tunnin odottelun jälkeen meidät kutsuttiin sisään. Ensimmäiseksi meiltä kysyttiin, olimmeko täyttäneet hakemuskaavakkeen. Emme tietenkään, mistäs me sellaisen olisimme saaneet? Seuraavaksi meille todettiin, että meidän olisi pitänyt ottaa oma vuoronumero jokaiselle – ja ilmeisesti jokin niistä muista seitsemästä vaihtoehdosta. Nuhteiden jälkeen ystävällinen mutta tiukka virkailija kuitenkin ojensi meille hakemukset, varmisti, että meillä oli kaikki tarvittavat paperit mukana ja kertoi kutsuvansa meidät jonon ohi sitä mukaa, kun saisi yhden hakemuksen käsiteltyä.

Oleskelulupahakemuksen täyttäminen oli varsin ongelmatonta. Unkarilaisia muuten kiinnostaa poikkeuksetta äidin tyttönimi, joka tähänkin paperiin piti kirjata. Kello oli arviolta puoli kolme, kun oli minun vuoroni marssia takaisin toimistoon. Virkailija tarkasti ja korjasi hakemukseni (kehui muuten, että se oli hyvin täytetty), otti valokopiot passistani, sairasvakuutuskortistani ja luottokortistani (ei kuulemma käytetä väärin), allekirjoitti ja leimasi ja loppujen lopuksi liimasi sen pahuksen postimerkin paperin alareunaan. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan, mikä merkin funktio oli.

Sain käteeni suhteellisen siistin, laminoidun kortin, johon oli kirjattu passini tiedot sekä lyöty jälleen muutama leima, sekä kehotuksen lisätä nimemme postilaatikkoon, jotta virallinen oleskelulupa löytäisi perille. Ensi viikolla sitä ilmeisesti sopii odotella. Olimme ulkona virastosta kolmen maissa, joten great success! Odotushuoneessa oli edelleen niitä samoja naamoja, jotka olivat istuneet siellä jo meidän saapuessamme. Eräs herra oli jo ehtinyt kailottaa mielipiteensä hitaasta toiminnasta. Luulen, että meidän Erasmus-statuksemme oli aika avaintekijä siinä, miksi pääsimme byrokratian rattaista niin sujuvasti läpi. En valita. Nyt olen sitten virallisesti maahanmuuttaja niin kuin Sini tuossa päivänä eräänä totesi.

Mitäs muuta tänne kuuluu? Unkarilainen viruskanta selätti minut taas ja olen toista viikkoa lievässä mutta inhottavassa ja uuvuttavassa flunssassa. Eilen oli Neuropsychology-kurssin ensimmäinen tapaaminen aiheena implisiittinen oppiminen sekä eräs toinen kouluun liittyvä, vähän erikoisempi juttu, josta kerron lisää myöhemmin, kunhan vain löydän aikaa. Näkemisiin!

2 kommenttia:

  1. Saatan taas olla suhteellisen omituinen kun musta tällaset on tosi mielenkiintosia. Kukaan ei ikinä kirjota byrokratiasta vaikka se on ihan huippua (koska se ei ikinä toimi järkevästi)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, mähän olen vaan iloinen, että joku jaksaa lukea, vaikka kuinka omituinen tyyppi olisikin. :D Harmi, etten koskaan saanut selville, mikä ton postimerkin mystinen funktio oli!

      Poista