lauantai 24. marraskuuta 2012

MUSE, Budapest 20.11.2012

Olen huono hypettämään ja intoilemaan asioista, mutta kai tästä nyt pitää muutama sana kuitenkin kirjoittaa, huonolaatuisten kuvien höystämänä. Tiistaina oli siis se kauan odotettu (ja kuitenkin kuin puskan takaa eteen hyökännyt) päivä, jolloin Muse esiintyi Budapestissa. Olen kuunnellut Musea vuodesta 2006 (tai 2005?), kun Supermassive Black Hole alkoi soida radiossa. Luin muuten joskus vuonna 2008 jostakin kommentin, että ko. biisistä innostuneet eivät ole 'aitoja faneja'. Haha, mikähän siinä on, että omaa 'faniutta' on aina pakko todistella ja nostaa muiden yläpuolelle?

Oli miten oli. Kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, Last.fm-kirjastossani näyttää olevan 909 artistia/yhtyettä. Jos minun pitäisi nimetä lempibändini, Muse olisi Rammsteinin rinnalla niistä toinen. Minulla on koneellani paljon sellaista musiikkia vuodelta 2006, jota en ole kuunnellut enää aikoihin, mutta Musen pistän soimaan tasaisin väliajoin. The Resistance ei iskenyt samalla tavalla kuin aiemmat albumit (joista ehdoton lempparini on Absolution), ja uuteen albumiin en ole ehtinyt vielä kunnolla tutustua, mutta keikan jälkeen sieltäkin nousi esiin helmiä.

Niin, siitä keikasta. Olen missannut Musen Suomen-keikat syystä tai toisesta, mutta kun huomasin, että uusi kiertue käy myös Budapestissa ja satun itse olemaan silloin Unkarissa, oli lippu pakko saada. Taka-ajatuksena oli myös säästää rahaa, vaikka loppujen lopuksi taisin maksaa lipustani enemmän kuin Suomessa. No jaa, kuka sitä nyt enää muistelee, kun rahat katosivat tililtä jo joskus kesäkuussa?

Suomessahan kaikki isot nimet myydään loppuun puolessa sekunninsadasosassa, joten olin koneen ääressä päivittelemässä heti, kun nettimyynti alkoi. Budapestin keikkaa tuskin myytiin loppuun, mutta ei vara venettä kaada!

Ja sitten yhtäkkiä katsoinkin kalenteriin ja tajusin, että keikkaan on enää viikko! Sitten kolme päivää, sitten kaksi, sitten yksi. Muse esiintyi siis. Papp Laszlo Sport Arenalla (Puskas Ferenc Stadionilla) Budapestissa. Minulla oli istumapaikka lavan oikealla puolella about puolivälissä kenttää, toisella rivillä. Täytyy sanoa, että kyllä minä sinne kentälle heilumaan halusin erityisesti siinä vaiheessa, kun soittolistalla oli menevämpiä biisejä! Ympärilläni tuntui vieläpä istuvan sellaisia hillittyjä kolmikymppisiä pariskuntia, joten tunnelma ei ollut ihan niin katossa kuin se olisi voinut olla. (Lisäksi loppua kohden joku käärmenainen päätti tulla eteeni keikkumaan.)


Settilistaa en nyt ryhdy tähän kokoamaan (sen löytää kuitenkin täältä, mutta täytyy sanoa, että se osui aikas nappiin! Noin joka toinen biisi oli uudelta levyltä tai The Resistancelta, ja välissä oli sitten niitä wanhoja, minulle rakkaimpia biisejä. Liikutuin jo siinä vaiheessa, kun Bellamy intron jälkeen avasi suunsa, ja kyllähän siinä silmäkulmat kostuivat, kun Hysteria kohta paukahti soimaan. Viimeistä biisiä pohjustettiin pitkällä introlla ja muistan ajatelleeni, että 'voi, kunpa saisin vielä kuulla Knights of Cydonian livenä', ja sehän sieltä tuli! Ihan huippua! Jos jotain valittamisen aihetta pitää keksiä, niin minusta tuo puolentoista tunnin setti oli liian lyhyt!



Muse paitsi kuulosti, myös näytti aivan hävyttömän hyvältä. 'Keikka' tuntuu jotenkin vähättelevältä nimitykseltä, kun kyseessä oli kuitenkin kunnon audiovisuaalinen show, spektaakkeli. Kivat värivalot ovat varmaan aika lailla vakiovaruste minkä tahansa bändin keikoilla, mutta Musen teknikoille/suunnittelijoille/mitä-ikinä-ovatkaan, täytyy kyllä nostaa hattua. Efektit eivät olleet ainoastaan näyttäviä vaan kauniita ja sopusoinnussa musiikin kanssa. Ja se musiikki! Ah! Mikä kristallinkirkas soundi! Ihan mahtavaa.


Viihdyin pääkaupungissa torstaihin asti, ja kävimme mm. vilkaisemassa joulumarkkinat. Avasimme myös suomalaisittain pikkujoulukauden, eli lämmitettiin rose-viiniä kattilassa ja laitettiin sekaan neilikkaa ja appelsiinia. Glögi-ikävä!

maanantai 19. marraskuuta 2012

Aakkoskeittoa ja artikkeleita

Olen pahoillani, että päivittelen niin säännöllisen epäsäännöllisen epämääräisen satunnaisesti. Bloggerin mukaan joku on eksynyt blogiini hakusanalla 'joutilasta elämää', ja vaikka juuri sitä täällä asustelu suurimman osan ajasta onkin, olen silti koko ajan tulossa jostain tai menossa johonkin.

Lukukausi lähestyy hiljalleen loppuaan, ja sehän tarkoittaa sitä, että deadlinet puskevat päälle myös opiskelujen osalta (niistä muista deadlineistä myöhemmin). Pitäisi varmaan vihdoin ja viimein palauttaa se Learning Agreement, jonka deadline oli 26. syyskuuta. MUTTA kun Szegedin psykan laitoksen koordinaattori on aina jossain hukassa, enkä ole saanut sen allekirjoitusta ko. paperiin! Eikä sitä kyllä kukaan ole tullut (toistaiseksi) karhuamaankaan...

Qualitative methodsia, jota muuten opettaa tuo samainen nopealiikkeinen koordinaattori, lukuunottamatta kaikki suunnitelmani kurssit ovat vihdoin ja viimein alkaneet. Sen kunniaksi voisin rustailla vähän mietteitäni kustakin kurssista.

Creativity and Psychology of arts
Tämä kurssi kuvaa oikeastaan hyvin sitä, miten täällä opiskelen. Tapaamisia on ollut kaiketi kaksi, joista toisen aikaan olin Suomessa. Ensimmäisellä tapaamisella paikalla olimme vain minä ja Pablo, kun ilmottautuneita oli neljä. Kurssisuoritukseen kuuluu, että jokainen valitsee yhden neljästä opettajan antamasta artikkelista ja tekee siitä PowerPoint-esitelmän. Lisäksi on kirjoitettava essee jostakin kurssin aiheesta. Minä valmistaudun pitämään esitelmän jo ekalla tunnilla, mutta opettaja siirsikin esitelmäni marraskuun loppuun. Muistiinpanot artikkelistani (Psychobiography as a method. The revival of studying lives: New perspectives in personality and creativity research), jonka on itse asiassa kirjoittanut tämän kurssin opettaja, pitäisi siis vielä muuttaa esitelmän muotoon. Tämä kurssi on kyllä jotain ihan muuta, mitä kotoyliopistossa opetetaan, kuten olen jo teillekin todennut. Tuskinpa kukaan uskaltaisi luentosalissa todeta vakavalla naamalla, että taiteilijan omakuvassa paletin läpi pilkistävä peukalo symboloi penistä ja taiteilijan seksuaalisia patoumia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos taidetta haluaa psykologian silmin tutkistella (ja miksei, onhan taide ihmismielen tuotosta – sekä tekijän että katselijan), ei järeän tieteellisellä näkökulmalla ihan hirveästi ammenneta. Opettaja on alallaan asiantuntija, ja oli hänen ajatuksistaan mitä mieltä tahansa, niitä on mielenkiintoista kuunnella.

Psychopathology and psychotherapy
Kurssia opettaa sama opettaja kuin edellä mainittua, ja suoritustapakin on sama. Esitelmiä tosin pidetään yhden sijaan kaksi. Minulla kumpainenkin on onnellisesti takana. Tässä kurssissa mielenkiintoisinta on ollut ehdottomasti esitelmien tiimoilta käytävä keskustelu. Aiheet kun ovat jo ennestään tuttuja, ja on oikeasti tuhottoman tylsää lukea pitkää artikkelia, jossa ei loppujen lopuksi ole mitään uutta, ja sitten vielä poimia siitä jotain olennaista PowerPointiin. Kuten tuon luovuuspsykan kurssin kuvauksesta saattaa päätellä, opettaja on psykoanalyyttisesti suuntautunut, mikä tuo tähänkin kurssiin oman mielenkiintoisen lisänsä.

Child psychopathology
Tässä toinen hyvä esimerkki siitä, miten täällä opiskellaan: opettajia on välillä mahdoton saada kiinni, ja suunnitelmat muuttuvat harva se päivä. Kurssin ensivaikutelmista kirjoitinkin jo joskus syyskuussa: pätevä ja mukava opettaja, kiinnostavia aiheita. Takana onkin edelleen vasta tuo yksi syiskuinen tapaaminen, jolloin pidin esitelmän lähipiirissään menetyksen kokeneista lapsista. Toinen tapaaminen oli alunperin sovittu sille viikolle, jolloin jouduinkin matkustamaan Suomeen, ja tähän asti olemme odottaneet, että opettaja päättäisi uuden päivän. No, marraskuun lopulla sekin sitten on. Tällä kertaa aiheenani on Mood Disorders in Children, ja vaikka artikkeli ei tarjonnutkaan ihan niin paljon uutta tietoa kuin tuo ensimmäinen, oli sen lukeminen ja tiivistäminen silti varsin kivutonta. Kurssin tiimoilta on edessä myös kotimaan lapsipsykiatriasta esitelmöiminen unkarilaisille opiskelijoille, mikä on enemmän kuin vähän hermostuttavaa. Pitäisi varmaan ruveta jo etsimään tietoa aiheesta, että olisi jotakin, mitä esittää. Miksi mun Psykiatria ei ole täällä, kun sitä tarvitaan? Odotan jännityksellä sitäkin, kuinka paljon paikalliset opiskelijat oikeasti esitelmästä ymmärtävät, se kielitaito kun ei ole edes yliopistopiireissä taattu... No, ainakin yksi ESN:n jäsenistä odottaa esitelmiämme innoissaan!

Evolution psychology
Taas yksi kurssi, jonka alkamista on saanut odotella, ja yksi opettaja, jota on ollut mahdoton saada kiinni. Minun osaltani takana on vasta yksi tapaaminen, sillä missasin nolosti ensimmäisen (köh), mutta hyvin mielenkiintoiselta vaikuttaa tämäkin kurssi. Evoluutiopsyka on minulle tuttua lähinnä pääsykoemateriaaleista, joista suurin osa suhtautui siihen hyvin kriittisesti. Sitä taustaa vasten on kiinnostavaa kuunnella, kuinka opettaja etsii evoluutiosta syitä esimerkiksi sille, että toisilla ihmisillä on hyvä ja toisilla huono itsetunto. Toivon, että saan koottua kurssimateriaaleista jonkinlaisen kokonaiskuvan alasta.

Psychology of Groups ja Educational Psychology
Niputan nämä kurssit yhteen, koska ne ovat aika päällekkäisiä ja niitä opettaa sama opettaja. Opettaja onkin sitten varsin... mielenkiintoinen (nyt lakkaan käyttämästä tätä sanaa) tapaus, ei ehkä niinkään positiivisessa mielessä. Molempia kursseja varten valmistelimme esitelmät, mutta opettaja tuntui olevan kiinnostuneempi vapaa-ajastamme kuin esitelmistämme. Kutsui meidät muun muassa luokseen etkoille ja itsensä meidän bileisiimme. Kurssisuorituksiin kuului lisäksi vierailu ja leikkien ohjaaminen koulussa, jossa opettajamme työskentelee jonkinlaisena koulupsykologina. Tälle vierailulle meidän piti kaikkien lähteä kaksin opettajan kanssa, ja täytyy myöntää, että minua vähän hermostutti etukäteen. Myös siksi, että vaikka lapsista pidänkin, ei minulla ole erityisemmin kokemusta heidän kanssaan toimimisesta. Totesinkin puoliksi vitsillä, että en tiedä kumpaa pelkään enemmän, lapsia vai opettajaa. No, eihän se niin kamalaa sitten ollutkaan. Opettaja kyyditsi meidät koululle, ja autossa kävimme mielenkiintoisen keskustelun Szegedistä, Unkarista ja Unkarin suhteista naapurimaihin. Koululla söimme lounaaksi ihan oikeaa aakkoskeittoa ja jotakin unkarilaista: lihaa, perunamuussia ja kaalimössöä, joka maistui itse asiassa yllättävän suomalaiselta. Lapset olivat 6-8-vuotiaita ja vallattomuudestaan huolimatta aivan sydäntäsärkevän ihania. Lisäksi kaikki olivat erittäin kiinnostuneita ulkomaalaisesta vieraasta, ja kun lähdin, luokasta raikui ponteva 'GOODBYE!' Kurssiin kuuluu vielä toinenkin vierailu, josta en oikeastaan tiedä sen tarkemmin, sekä jonkinlainen koe.

Neuropsychology
Kursseistamme tuorein. Opettajina on kaksi naista, joista toisen olemme jo tavanneet. Tämä opettaja oli erittäin nuori, arviolta 25-vuotias, ja juuri valmistunut. Muiden kurssien tapaamiset on sentään järjestetty laitoksella, mutta hän ehdotti, että menisimme kahvilaan. Euron erikoiskahvit kädessä kuuntelimme sitten pienessä kahvilassa esitelmää implisiittisestä oppimisesta. Vaikka aihe ei olekaan vieras, opin silti paljon uutta. Toinen opettaja taas on erikoistunut uneen, joten luvassa on oletettavasti toinen yhtä innostava luento. Ohjelmassa on myös tutustuminen psykiatriseen sairaalaan, jee!

Introduction to Hungarian culture
Lähestyy loppuaan. Tai saattoi minun osaltani jo loppuakin, en ole nimittäin ihan varma, onko viimeinen luento huomenna vai ensi viikolla. Lähetin äskettäin esseeni suomalaisista symboleista. Tehtävänä oli siis kirjoittaa parin sivun esseen jostakin kotimaan kulttuurin osa-alueesta, ja kun pari viikkoa sitten puhuimme unkarilaisista symboleista (esim. lippu ja vaakuna), otin sen aiheekseni. Kahden sivun vääntäminen olikin yllättävän haastavaa, joten jouduin vähän venyttämään käsitettä... Ilmiselvien symbolien lisäksi kirjoitin siis myös siitä, kuinka suomalaisen koskemattoman järvimaiseman voi ajatella symboliksi kansamme hiljaiselle luonteelle, ja kuinka suomalaisen koti-ikävä aineellistuu ruisleipään ja salmiakkiin.

Communication in Hungarian for Beginners
'Kommunikaatio' on kyllä tämän kurssin oppien osalta yhtä kaukana totuudesta kuin pingviini jääkarhusta. En osaa asioida kaupassa tai juna-asemalla, sen sijaan osaan kyllä sanoa, että "elefantti ei ole pankissa, vaan elokuvissa". Kirjassa ei ole minkäänlaista rakennetta esim. sanaston tai kieliopin osalta, eikä opettajakaan ole pedagoiikan huippuosaaja. Tiedän, mikä on hedelmä (gyümölcs), en tiedä, mikä on vihannes. Tiedän, mikä on liikemies (üzletember) mutten osaa toivottaa hyvää ruokahalua. Tiedän, että omena on alma, ja että jos jokin on 'sajtos', siinä on juustoa, mutta en todellakaan ole oppinut näitä tunneilla. Osaan minä sentään esitellä itseni ja toivottaa naapureille hyvää päivää, ja varmasti jossain aikaulottuvuudessa on hurjan hyödyllistä myös osata tiedustella toisen silmin väriä unkariksi. Torstaina meillä oli sanakoe, joka koostui 25 käännettävästä lauseesta, jossa jokaisessa 'jokin oli jossakin'. Minulla olisi kyllä motivaatiota oppia unkaria mutta ei mitään motivaatiota tätä kurssia kohtaan. Oppisin varmaan paremmin, jos kuluttaisin tähän kuluvat kolme tuntia istumalla puistossa puliukkojen seurassa. Tähän asti on kuitenkin tultu, joten yritän repäistä loppukokeesta edes sen kakkosen, jolla pääsee läpi.

Vaikka kursseja onkin lukumääräisesti paljon ja noppia noista kertyy naurettava määrä, ei koulujutuista tarvitse täällä ahdistua. Minulle se sopii varsin hyvin, sillä jos en olisi lähtenyt vaihtoon, olisin luultavasti pitänyt välivuoden. Kiinnostus omaa pääainetta kohtaan on kuitenkin taas nousussa, ja vaikka tutkinto ei täällä oikein etenekään, olen täällä päässyt syventämään tietojani ja kertaamaan sitä, minkä olen jo ehtinyt unohtaa.

Se opinnoista. Viikonloppu meni ohi niin että kohahti. Eilisen voisi tiivistää italialaiseen ruokaan: lounaaksi pastaa (vähän niin kuin bolognesea, mutta ei kuulemma kuitenkaan; joka tapauksessa ihan sairaan hyvää), päivälliseksi risottoa (nami nami) ja jälkkäriksi panna cottaa (syntisen hyvää). Nyt takana on kaivatut yöunet, päässä punottavat silmät (ilmeisesti on epätodennäköistä, että silmätulehdus iskisi molempiin silmiin yhtä aikaa, joten toivon, että silmätipat auttavat) ja edessä kaikenlaista kivaa. Elämässä on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon kaikkea hyvää ja kaunista. Ja huomenna MUSE!!!!!!

tiistai 13. marraskuuta 2012

Terveisiä maahanmuuttovirastosta!

Käväistiin (viikko sitten) tiistaina vihdoin ja viimein hakemassa oleskelulupaa kyseisestä virastosta, ja ajattelin kirjoitella reissusta vähän tänne blogin puolelle, huviksi ja hyödyksi.

Suomalainen vaihtari (en uskalla yleistää muista syistä matkusteleviin, kun en ole asiaan perehtynyt, kysy suurlähetystöstä) ei tarvitse Unkarissa oleskeluun viisumia, mutta mikäli matka kestää yli kolme kuukautta (90 päivää), hänen tulee ilmoittautua maahanmuuttovirastoon (Immigrant office) ja hakea oleskelulupaa. Meillä oleskelulupaa varten piti olla mukana seuraavat paperit:

- 2 unkarilaisen todistajan allekirjoittama vuokrasopimus
- todistus opiskelijastatuksesta Szegedin yliopistolta
- kotiyliopiston myöntämä Erasmus-todistus (tätä ei kylläkään loppujen lopuksi tarvittu, vaikka niin etukäteen sanottiin)
- passi tai muu virallinen henkilöllisyystodistus
- Eurooppalainen sairasvakuutuskortti/muu vakuutus oleskelun ajaksi
- todistus varallisuudesta: meidän tapauksessamme riitti luottokortti (eivät kyllä kyselleet, mikä on luottoraja tai onko luottoa jäljellä...), mutta ilmeisesti myös todistus Erasmus-stipendisummasta kelpaisi
- 1000 forintin erikoispostimerkki postista

Kolme kuukauttahan on pitkä aika, niinkin pitkä, että helposti tuollaisen mitättömän toimenpiteen kuin oleskeluluvan hakemisen unohtaa. Onneksi meitä on täällä monta pitämässä toisistamme huolta. En tiedä, aikovatko kaikki ne, jotka viipyvät vain 5 kuukautta, ko. paperia hakea, mutta onhan se hyvä olla olemassa siltä varalta, että vastaan tulee tilanne, jossa sitä kysellään. Epätodennäköistä mutta mahdollista, eikä minua ainakaan huvittaisi joutua liiemmin tekemisiin näiden ah-niin-ystävällisten unkarilaisten viranomaisten kanssa.

Prosedyyri alkoi pääpostin jonosta. Postissa käynti on täällä aina yhtä jännittävää: tilaan tullaan paksujen, vanhanaikaista kylpyhuonekalustusta muistuttavien verhojen läpi (älkää kysykö miksi) ja sitten vain valitaan se kassa, jolle on vähiten jonoa. Mielenkiintoista kyllä, jono ei lähde kassalta suoraan taaksepäin vaan sivulle, joten hyvällä tuurilla uusi kassa saattaa aueta juuri sinun kohdallesi. Yleensä ei. Täällä postissa paitsi lähetetään kirjeitä ja paketteja, myös maksetaan laskuja, eikä työntekijöillä – unkarilaiseen tapaan – ole koskaan kiire. Yliopiston antama ohjelappu oli tarpeen, sillä valitsemamme postitäti ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Emme olleet varmoja, tarkoittiko 'stamp' tässä tapauksessa leimaa vai ihan oikeaa postimerkkiä, mutta aivan tavallisen näköinen postimerkkihän sieltä kansiosta sitten paljastui. Hintaa vain oli se 1000 forinttia, siis 3 ja puoli euroa. Arvelin, että merkki olisi jokin kirjattua kirjettä vastaava juttu, lähetettäisiinhän paperit luultavasti eteenpäin käsiteltäväksi.

Maahanmuuttovirasto on tiistaisin auki 13-16, ja 15 yli yksi odotushuoneessa oli tietenkin jo jonoa. Odotusnumeroitakin oli montaa eri sorttia, mutta huonon ohjeistuksen puutteessa nappasimme ensimmäisen, ja istuimme odottamaan. Aikamme kuluksi katselimme ihmisiä ja yritimme kuulostella, mitä kieltä hätkähdyttävästi skandinaaveilta näyttävä pariskunta vieressämme puhui. Porukkaa ei ollut erityisen paljon, mutta ensimmäiseen puoleen tuntiin touhu ei edennyt mihinkään.

Reilun tunnin odottelun jälkeen meidät kutsuttiin sisään. Ensimmäiseksi meiltä kysyttiin, olimmeko täyttäneet hakemuskaavakkeen. Emme tietenkään, mistäs me sellaisen olisimme saaneet? Seuraavaksi meille todettiin, että meidän olisi pitänyt ottaa oma vuoronumero jokaiselle – ja ilmeisesti jokin niistä muista seitsemästä vaihtoehdosta. Nuhteiden jälkeen ystävällinen mutta tiukka virkailija kuitenkin ojensi meille hakemukset, varmisti, että meillä oli kaikki tarvittavat paperit mukana ja kertoi kutsuvansa meidät jonon ohi sitä mukaa, kun saisi yhden hakemuksen käsiteltyä.

Oleskelulupahakemuksen täyttäminen oli varsin ongelmatonta. Unkarilaisia muuten kiinnostaa poikkeuksetta äidin tyttönimi, joka tähänkin paperiin piti kirjata. Kello oli arviolta puoli kolme, kun oli minun vuoroni marssia takaisin toimistoon. Virkailija tarkasti ja korjasi hakemukseni (kehui muuten, että se oli hyvin täytetty), otti valokopiot passistani, sairasvakuutuskortistani ja luottokortistani (ei kuulemma käytetä väärin), allekirjoitti ja leimasi ja loppujen lopuksi liimasi sen pahuksen postimerkin paperin alareunaan. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan, mikä merkin funktio oli.

Sain käteeni suhteellisen siistin, laminoidun kortin, johon oli kirjattu passini tiedot sekä lyöty jälleen muutama leima, sekä kehotuksen lisätä nimemme postilaatikkoon, jotta virallinen oleskelulupa löytäisi perille. Ensi viikolla sitä ilmeisesti sopii odotella. Olimme ulkona virastosta kolmen maissa, joten great success! Odotushuoneessa oli edelleen niitä samoja naamoja, jotka olivat istuneet siellä jo meidän saapuessamme. Eräs herra oli jo ehtinyt kailottaa mielipiteensä hitaasta toiminnasta. Luulen, että meidän Erasmus-statuksemme oli aika avaintekijä siinä, miksi pääsimme byrokratian rattaista niin sujuvasti läpi. En valita. Nyt olen sitten virallisesti maahanmuuttaja niin kuin Sini tuossa päivänä eräänä totesi.

Mitäs muuta tänne kuuluu? Unkarilainen viruskanta selätti minut taas ja olen toista viikkoa lievässä mutta inhottavassa ja uuvuttavassa flunssassa. Eilen oli Neuropsychology-kurssin ensimmäinen tapaaminen aiheena implisiittinen oppiminen sekä eräs toinen kouluun liittyvä, vähän erikoisempi juttu, josta kerron lisää myöhemmin, kunhan vain löydän aikaa. Näkemisiin!

torstai 8. marraskuuta 2012

An der schönen blauen Donau, osa 2


Lauantaiaamuna matka jatkui kohti Bratislavaa. 14 euroa menopaluulipusta, johon tosiaan sisältyi myös Bratislavan julkisen liikenteen käyttö ensimmäisenä matkustuspäivänä, edullista ja helppoa.

Bratislavassa oli vastassa vähän toisenlaiset näkymät kuin Wienissä.


Bratislava on Wikipedian mukaan Slovakian 'poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen keskus', mutta turistia Bratislavassa kiinnostaa lähinnä vanhakaupunki. Se, että alue on pieni ja esimerkiksi meidän karttaamme merkityt nähtävyydet kiertää helposti muutamssa tunnissa, ei tarkoita, etteikö kaupungista löytyisi tutkittavaa.
Vanhankaupungin kaduilla aika tuntuu pysähtyneen. Launtaina kellään ei ole kiire mihinkään. Kaupat ovat auki, mutta katukuvassa näkyy lähinnä turisteja.



Karttaan merkittyjä nähtävyyksiä (joista suurin osa on kirkkoja) metsästäessään kannattaa Bratislavassa katsella ympärilleen (suosittelen tätä kyllä missä tahansa liikuttaessa). Eipä sillä, että näitä patsaita erityisen hankalaa huomata olisi: niiden edessä kun parveilee turisteja kamera kädessä. Mahtavatko nämä veikeät patsaat olla jokin itäeurooppalainen ilmiö, kun vastaavia löytyy paitsi Budapestistä myös meiltä täältä Szegedistäkin? Minua ilahduttaa kaikki katukuvaa piristävä, ja saahan näiden kanssa vähän mielenkiintoisempia kuvia muistoksi kuin rakennusten edessä poseeratessa.



Kävimme kaakaolla ihanassa kuppilassa keskusaukion tuntumassa. Näkymät olivat varsin viehättävät myös tuon herkkutiskin ulkopuolella, mutta en viitsi iskeä tänne tärähtäneitä kuvia. Käykää itse katsomassa!

Tajuaako näistä kuvista nyt varmasti, että mielestäni tuo seinä on paras juttu maailmassa?

Neljän aikaan aloimme olla jo niin nääntyneitä ja nälkäisiä, että suunnistimme ravitsemaan itseämme. Meillä suositeltiin Slovak Pub -nimistä syöttölää, jonka listoilta löytyy (kuten nimestä saattaa päätellä) slovakialaista perinneruokaa. Paikan päällä selvisi, että ravintolaa suosittelee joku muukin: ilmeisesti se on pärjännyt hyvin LonelyPlanetin listoilla. Itsekään en voi muuta kuin suositella: palvelu oli hidasta eikä mitenkään ylitsevuotavan ystävällistä, mutta hinnat ovat hyvin huokeat ja annokset sekä runsaita että herkullisia. (Tripadvisorissa joku tosin toteaa, että Wienerschnitzel oli vain 'acceptable', mutta kuka makuaistinsa menettänyt turjake syö Wienerschnitzeliä muualla kuin ABC:lla anyway?) Karolina-parkaa lukuunottamatta valitsimme kaikki alkuruoaksi kokonaisesta, kulhoksi kaiverretusta leivästä tarjoillun kermaisen valkosipulikeiton. Sekä kermaa että valkosipulia oli niin paljon, että keitto olisi vallan mainiosti riittänyt ateriaksi, mutta valitsin kuitenkin pääruoaksi kananlihalla täytettyjä pinaattipierogeja. Maistuvia nekin, mutta Sinin lihapierogit olivat kyllä parempia. Slovakialaiset pierogit ovat muuten ihan toisenlaisia kuin puolalaiset, joita pääsimme eilen ja toissapäivänä maistelemaan.
Illalla kiipesimme tuuliselle linnavuorelle ihailemaan paitsi vaikuttavasti valaistua linnaa, myös yöllistä Bratislavaa ja sen läpi virtaavaa Tonavaa. Budapest johtaa kyllä edellään pistetilastoa, mitä Tonavaan tulee. Näiden postauksen otsikointi on muuten räikeää huijausta, kun yhtään kuvaa sinisestä Tonavasta ei näy. Minulla ei kuitenkaan ole hämäräkuvaukseen sopivia varusteita, ja nuo pokkarin rakeiset kuvat ovat yhtä tyhjän kanssa, joten bear with me!

Sunnuntaiaamuna aurinkokin uskaltautui viimein esiin pilven takaa. Kiertelimme vielä vähän hiljaista keskustaa ennen kuin hyppäsimme junaan kohti Wieniä. Yhteensä sunnuntaina tuli istuttua kolmessa junassa (Bratislava-Wien, Wien-Budapest, Budapest-Szeged) ja matkustamiseen kului aikaa lähemmäs 8 tuntia. Uskotte siis varmaan, että kun kymmenen jälkeen illalla pääsin painamaan pään omaan tyynyyn, ei Nukkumattia tarvinnut kauaa odotella. Nukahdin kuitenkin tyytyväinen hymy huulillani, olihan takana mahtava reissu.

Budapest-Wien-Bratislava on varsin toteuttamiskelpoinen kombo esimerkiksi 5 päivän lomalle. Toki Wienistä, miksei Budapestistakin, löytyy jo yksinään tekemistä ja näkemistä viideksi päiväksi, mutta jos ei koe tarpeelliseksi tutustua jok'ikisen museon tai luksusmuotiliikkeen valikoimaan tai matkailee pienellä budjetilla, kannattaa yhdistelmää harkita.

maanantai 5. marraskuuta 2012

An der schönen blauen Donau, osa 1

Huh huh, taitaa olla jo korkea aika tehdä ryhtiliike tällä bloggaamisen saralla! Viime aikojen hiljaisuuteen on tosin useampikin syy, joista tärkeimmälle omistan tämän ja seuraavan postauksen. (Tämä syy ei sitten ole koulu, jos joku viaton sielu erehtyi vielä tässä vaiheessa niin kuvittelemaan.)

Matkakuume on poltellut jo jonkin aikaa, joten kun luvassa oli jälleen yksi pitkä viikonloppu (tällä kertaa syynä All Saints Day 1. marraskuuta) ja psykokollegani Pablo alkoi puhua matkasta Wieniin ja Bratislavaan, ei tätä tyttöä tarvinnut erityisemmin houkutella. Alunperin minun, Paulinan, Karolinan, Sinin ja Chloén oli tarkoitus lähteä matkaan Pablon ja muiden espanjalaisten (tuttavallisemmin The Spanish Groupin) kanssa, mutta kun he pudottivat Bratislavan suunnitelmistaan ja päättivät jättää Szegedin taakseen vasta perjantaina, päätimme lähteä omine nokkinemme. Nyt voin todeta, että päätös oli oikea: ryhmämatkailu on uuvuttavaa (espanjalaisetkin olivat jakautuneet lauantaina) ja Bratislava tuli nähtyä kätevästi ja edullisesti. Matkasuunnitelma muotoutui siis seuraavanlaiseksi:

->Torstaina 1.11. kello 9:20 junalla Wieniin (menopaluu Budapest-Wien-Budapest 25 euroa, kesto ~3 tuntia)
->Lauantaina 3.11. aamujunalla Bratislavaan (menopaluu Wien-Bratislava-Wien 14 euroa, kesto ~ 1 h 10 min, hinta sisältää joukkoliikenteen Bratislavassa ensimmäisenä päivänä)
->Sunnuntaina 4.11. Wienin kautta takaisin Budapestiin ja Szegediin


Minun osaltani reissu alkoi oikeastaan jo keskiviikkona Budapestista, johon matkustin tapaamaan tuttuja. Torstaiaamuna hyppäsimme sitten Budapest Keletillä junaan kohti Wieniä! Matkaan kuluu kolmisen tuntia ja meno-paluulipulla on hintaa 25 euroa, ei siis mitenkään kallista lystiä. 'Lystistä' puhuminen on menomatkan kohdalla tosin liioittelua: puolet matkaseurueesta saapui Budapestiin samoilla silmillä keskiviikon Halloween-pippaloista, enemmän tai vähemmän normaalista poikkeavissa tajunnan tiloissa. Emme myöskään ehtineet (tajunneet) ostaa paikkalippuja, joten ehdimme matkan aikana istua sekä käytävässä että lapsille tarkoitetussa elokuvasyvennyksessä. Arvata saattaa, että helpotus oli melkoinen, kun viimein kömmimme junasta Wienin Westbanhofille.

Siitä huolimatta, että suuntavaistoni on onneton, valikoiduin jostain syystä kartanlukijaksi ja onnistuinkin navigoimaan meidät hostellille ilman kommelluksia. Yövyimme täällä, eikä minulla ainakaan ole mitään poikkipuolista sanottavana (tosin: hostellin wlan toimi vain jossain paikassa X, me emme valitettavasti onnistuneet ko. lokaatiota paikantamaan). Kuuden hengen huone maksoi 18 euroa/yö/henkilö, ja hintaan sisältyi maittava, runsas aamiainen. Oiva on myös hostellin sijainti kivenheiton päässä ydinkeskustasta ja kuitenkin rauhallisella alueella. Burggasse, jota pitkin vyöryimme matkasta selvittyämme keskustaan, näyttää olevan jonkinlainen mielenkiintoisten pikkupuotien ja gallerioiden keskittymä, joten nähtävää löytyy myös matkan varrelta.

Väsymyksestä ja koleasta säästä turisteilimme parhaamme mukaan. Annan kuvien puhua puolestaan.


Wien on juuri sitä, mitä matkaoppaissa sanotaan: satumainen, valloittava, romanttinen, lumoava... Kuten isä kerran totesi (taisin olla silloin korvia myöten rakastunut Berliiniin), menetän sydämeni aina uudelleen, kun matkustan uuteen paikkaan, ja niin kävi tälläkin kertaa. Mutta kun Wien!

Hämärän laskeutuessa päätimme kävellä Tonavan varteen. Tai no, kuvittelimme kävelevämme Tonavan varteen ja ihmettelimme kovasti, miten Budapestissa niin leveä ja kaunis joki olikin Wienissä niin kapea ja mitäänsanomaton. No, sehän olikin vain Tonavasta erotettu kanaali. Ei sillä, lauantaina käppäilimme kylmästä kankeina oikean Tonavan varteen, ja kyllä se mitäänsanomaton oli edelleen. Tonavan rannat: Budapest 1 - Wien 0.

Torstai-iltana astelimme sisään myös Stephansdomiin eli Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon, jossa oli käynnissä Pyhäinpäivän messu. Tunnelma oli kirkossa aika huikea, ja sytytinpä itsekin kynttilän.

Perjantaina päätimme tutustua kaupungin tarjontaan vähän tarkemmin. Neuvottelun jälkeen valitsimme runsaasta kulttuuritarjonnasta Leopold-museon, minkä lisäksi minä, Sini ja Chloé piipahdimme Schmetterlinghausissa eli perhostalossa. Jälkimmäisessä pääsi siis kuljeskelmaan pienessä arboretumissa elävien perhosten keskellä. Kuulostaa vaikuttavammalta kuin olikaan, mutta kyllähän tuosta sen 4,50 euroa ilman irvistelyä pulitti. Wien ei muuten ole mitenkään erityisen kallis – suomalaisesta näkökulmasta nimittäin. Unkarin hintoihin tottunutta kyllä vähän itketti maksaa kämäisestä kakkupalasta saman verran kuin lounaasta täällä. Jos välttämättä haluaa, kyllä tuolla saa tilinsä tyhjäksi, mutta toisin kuin vaikkapa Kööpenhaminassa, ruokakaupassa ei ala kesken kaiken ahdistaa.

Se hinnoista. Leopold-museo on osa museokorttelia, josta löytyy kyllä jokaiselle jotakin useamman päivän ajaksi. Pähkäilimme ensin Leopoldin ja Beldeveren (josta löytyvät Klimtin merkittävimmät teokset) välillä, kunnes törmäsimme kadulla tähän: Klimtin työt ovat osa pysyvää Vienna 1900-näyttelyä, jonka lisäksi talosta löytyy tällä hetkellä Nackte Männer -näyttely, Egon Schielen töitä sekä ytimekkäästi nimetty Japan-näyttely. Minä nautin eniten Schielen töistä sekä 4. kerroksen Art Noveausta. Nackte Männer oli juuri sitä itseään eli nakuja miehiä, mutta ei yksittäisiä teoksia lukuunottamatta oikein vakuuttanut. Japan-näyttely taas oli juuri niin geneerinen kuin mitä nimi antaa odottaa.

There are so many things wrong with this picture...


Saimme lopulta kulttuurista tarpeeksemme ja lähdimme jälleen seikkailemaan ympäri kaupunkia. Päädyimme Tonavan ja metromatkan kautta Rathausille ja sieltä Aida-kahvilaan kaakaolle ja Apfelstrudelille, joka oli valitettavasti pettymys. Wieniin pitää siis palata jo ihan senkin takia, että saa kunnon Apfelstrudelia! Tuskaa lievitti sentään herkullinen luomujäätelö (marraskuussa ja kaulahuivi kaulassa!) Kinuskipähkinä ja edesmennyt Polka ovat kyllä varmaan edelleen suosikkini jäätelömakujen jalossa sarjassa, mutta täytyy sanoa, etten koskaan ole syönyt aidommin mansikalta, luumulta tai vadelmalta maistuvaa jäätelöä. Kokeilunhaluisille löytyy muuten myös olutjäätelöä.

Palasimme hostellille varsin pian sen jälkeen, kun herkut oli ahdettu napaan, sillä olimme paitsi kylmissämme ja väsyneitä, myös varsin tietoisia launtaiaamun aikaisesta herätyksestä. Wieniin jäi vielä vaikka kuinka paljon nähtävää, koettavaa ja maisteltavaa, joten suunnitelmissa on hypätä junaan vielä toisenkin kerran ennen joululomaa. Joulumarkkinoiden lisäksi haluan piipahtaa luonnonhistoriallisessa museossa (jos se olisi mahdollista, voisin vaikka muuttaa sellaiseen), ja matkaseurasta riippuen pitää varmaan raahata tomumaja myös johonkin palatsiin kullankimallusta katselemaan.

Lauantaiaamuna matka siis jatkui kohti Bratislavaa, niistä seikkailuista seuraavassa postauksessa!