tiistai 30. lokakuuta 2012

Vilukissa valittaa

Minulla ei ole oikeasti mitään asiaa. Se lupaamani kansannousupostauskin on vaiheessa. Nyt minun täytyy kuitenkin varastaa hetki kallista aikaanne todetakseni, että täällä on ihan perkeleen kylmä!

Tänne iski viikonloppuna joku kylmä rintama, joka kuitenkin väistyy (ihailkaa hienoja Nelosen säätyttö -termejä) lupausten mukaan huomenissa: ulkona lämpötila on pyörinyt nollan ja kuuden asteen välillä, ja tähän päivään asti on ripsinyt myös lähes tauotta vettä. Ei siinä mitään, kyllä suomalainen pärjää, kun vaan pukee oikeat varusteet. Se, mikä minua riepoo, on tämä arktinen sisälämpötila. Kun kotiasuun kuuluu sukkien, villasukkien, paksujen legginsien, topin, pitkähihaisen t-paidan, villatakin ja paksun hupparin lisäksi pipo, on mielestäni jo varaakin valittaa! Käytävässä roikkuvan lämpömittarin mukaan sisällä on 19 astetta lämmintä, mutta my ass. Sen lisäksi, että nämä yksinkertaiset ikkunat vetävät kuin viimeistä päivää, hohkaa tuo kivilattiakin jotain Siperiän ikijäätä.

Ei kai tässä auta kuin luovuttaa ja kääntää lämmitys päälle. Kuulen jo, kuinka rahat kilisevät pankkitililtäni kaasuyhtiön kassaan. Niin jotta nauttikaahan siellä kylmässä Pohjolassa niistä lämpimistä, hyvin eristetyistä taloistanne!

perjantai 26. lokakuuta 2012

Suomineidot Szegedissä


Takana on touhuntäyteinen viikko, mutta nyt on viimein aikaa päivitellä blogiakin täältä sohvanpohjalta käsin.

Suomesta on kotiuduttu, ehjin nahoin ja muutenkin kaikin puolin terveenä säästä ja ylenmääräisestä syömisestä huolimatta. Tällä kertaa en lentänytkään yksin, sillä ystäväni Anna saapui ihan Suomesta asti minua tervehtimään! Junassa Budapestistä Szegediin väsytti ja hymyilytti. Tuntui hyvältä palata kotiin. Ja voi että sitä jälleennäkemisen riemua, kun Paulina ja Karolinakin palasivat tiistaina Sarajevosta. Yritän kovasti olla ajattelematta sitä, miltä tuntuu tulla tyhjään Szegediin joulun jälkeen. Aika, mihin sinä oikein hupenet!
Tiivistin Suomi-lomani heleän syksyiseen kollaasiin, ihailkaa ja ihmetelkää. Kauraleipää ja Pirkka-teetä Muumi-mukista, Sofi Oksasen uusin, maailman parasta omenapiirakkaa, neonvärisiä tuulahduksia 80-luvulta, suppilovahveroita suoraan metsästä (poimittu ja perattu omin pikku kätösin) sekä sinivalkoisia tuliaisia.

Suomettuminen jatkui Szegedissä, maanantaina minulla oli peräti kaksi tätä outoa kieltämme mongertavaa vierasta! Kielestä puheen ollen, ranskahan on tunnetusti rakkauden kieli, suomea puhuessa jutut taas tuntuvat väkisinkin lipsuvan asiattomuuksien puolelle. Ja mikä parasta, täällä ei tarvitse edes yhtään hävetä, kun kukaan ei kuitenkan ymmärrä. Lupa kailottaa. Onhan meillä kaikki mahtavimmat kirosanatkin!

Viikon ohjelmaan ei kuulunut mitään kovin erityistä (paitsi, että söin keskiviikkona ensimmäistä kertaa elämässäni uunissa paahdettuja saksanpähkinöitä, nam!), etenkin, kun sekä minulla että väliviikkoa viettävällä Annalla oli ihan reippaanlaisesti koulujuttuja tehtävänä. Tiistaina, 23. lokakuuta maassa vietettiin kaiken lisäksi pyhäpäivää Unkarin kansannousun muistoksi. Otin nyt asiakseni lukaista vähän aiheesta ja valaista teitäkin, mutta koska rupesin sitten oikein kunnolla pohdiskelemaan, ajattelin tehdä aiheesta erillisen postauksen.

Paulina täytti lauantaina vuosia, joten päätimme tyttöjen kanssa järjestää hänelle yllätyspirskeet. Eilen oli tuttuun tapaan Erasmus-bileet, tällä kertaa German Night, joten yhdistimme yllätyspippalot etkoiluun. Leivoimme aamulla Karolinan kanssa kakun, oikeastaan valtavan mokkapalan, jonka sitten illan pimetessä kiikutimme Tiszan varteen.
Oli muuten tuhtia tavaraa, kerrankin yksi pala riitti paremmin kuin hyvin. Vuodatimme kyllä hikeä, melkein kyyneleitäkin, tuon kakun eteen, sillä sähkövatkaimen puutteessa piti muna-sokerivaahto vatkata käsin. Projektiin meni yhteensä varmaan 20 minuuttia. 50-luvun kotirouvilla täytyi olla mahtavat käsilihakset.

Illalla rymistelimme sitten kikattavana tyttölaumana Paulinan ja Karolinan oven taakse kakun ja lahjojen kera. Ja yllättyihän se! Tällaisia yllätyksiä pitäisi tehdä useamminkin, ihan vaan siksi, että pääsisi näkemään ihmisten ilmeet. Vaikka olihan siinä hymy korvissa itse kullakin, kun pitkästä aikaa juhlittiin koko porukalla.

Täytimme mahamme mokkapaloilla ja bosnialaisilla makeisilla, mikä oli ihan hyvä, sillä saksalainen ruoka oli.... no, kovin saksalaista. Hauskaa oli siitä huolimatta, itse asiassa vähän turhankin hauskaa. Jos ensi kerralla vaikka vähän vähemmän hauskaa.

Olisin luultavasti maannut koko päivän sängynpohjalla, ellei tänään olisi ollut Annan lähtöpäivä. Saattelin tytön ja hänen kummasti paisuneen matkalaukkunsa (Arkad antaa ja ottaa) juna-asemalle kolmen euron darrapizzan kautta. Oli muuten hyvää! Ja toivottavasti Anna pääset turvallisesti kotiin asti, vielä kun taidat istua lentokoneessa.

Nyt voisin katsastaa viimeiset jaksot Mad Meniä ja painua sitten unten maille. Kovasti tuo sänky kutsuu tässä sohvalla makoillessa... Huomenna pitäisikin sitten ottaa itseä taas niskasta kiinni ja vääntäytyä salille. Katsotaan miten käy, osaankohan enää solmia lenkkarinnauhojakaan?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Minä olen minä enkä kukaan muu!

En olekaan millään tavalla esitellyt itseäni. Siltä varalta, että lukijoissa on niitäkin, jotka eivät minua oikeassa elämässä tunne (ne jotka tuntevat, voivat testata, kuinka hyvin, haha), kokosin tämän postauksen. Sopiva julkaisuajankohtakin löytyi, kun meneillään on kiireinen viikko. Näitä on nyt joka blogissa, mutta minä kyllä ajattelin tehdä tällaisen jo ennen kuin isänäitis oli ees syntynyt!!11 Eiku. Oli miten oli, jotta teidän ei tarvitsisi selata kuvakaupalla tylsiä faktoja bloggaajasta, valitsin tältä sivulta 10 kuvaa, jotka kertovat jotakin minusta. Olen huono esittelemään itseäni, joten on tosi kätevää, että joku on kirjoittanut sopivat (sellaiset kivan syvälliset, että kuulostaisin mielenkiintoisemmalta kuin olenkaan) virkkeet puolestani! Ja vieläpä valinnut kivat kuvat taustaksi!
Pikkuveli, tällä hetkellä yrmyinen ja mörisevä teini, on opettanut minulle paljon. Muun muassa miten leikitään Legoilla, pelataan Falloutia ja jaetaan karkit demokraattisesti ja YK-tasoisilla neuvotteluilla tasan.
Halusin nuorempana tähtitieteilijäksi. Sitten joku sanoi, että minusta tulisi niin fiksu, että jäisin vanhaksipiiaksi.
Vastapainoksi tykkään karkista, fast food -kiinalaisesta ja Pancho Villan kanahampurilaisista.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Villasukat jalassa, viinilasi kädessä

Kuva-arvoitus: kumpi kuvaa Helsingin, kumpi Szegedin säätilaa?

Ei silti harmita. Tai ehkä vähän se, etten pääse nautiskelemaan ihanasta syysauringosta ja väriloistosta ihan sillä tavalla kuin kuvittelin. Sormet ristissä sen puolesta, että loppuviikosta selkenee!

Takana on mahtava ja tekemisentäyteinen viikonloppu Helsingissä. Sanoisinpa jopa rentouttava viikonloppu, vaikka rättiväsynyt tällä hetkellä olenkin. Ohjelmassa oli runsaasti (ja todella tarkoitan runsaasti) herkkuja, Woody Allenia ja värikkäät 80's-teemaiset tuparit. Kiitos asianosaisille, olette kultaa!
Nyt onkin sitten vuorossa maaseudun rauhaa, mikä tarkoittaa aikaa muun muassa blogin päivittämiselle. Ja otsikossa kuvatulle toiminnalle, tietenkin.
Paluu Suomeen sujui loppuviimeksi varsin mallikkaasti ja ilman sydämentykytyksiä, vaikka ei kaikki ihan käsikirjoituksen mukaan mennytkään. Ilmeisesti olen omaksumassa unkarilaisen c'est la vie -asenteen, kun homeinen jogurtti (avaamaton ja päiväystä vielä jäljellä, kiitos vaan, Tesco) ja aikatauluista viis veisaava raitiovaunu kirvoittivat vain muutaman ärräpään. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä ei aiheuttanut edes se, että heräsin sen aseman kohdalla, jolla minun olisi pitänyt hypätä junasta. (Sen sijaan kiroan kyllä puhelimeni, joka ei herättänyt minua ja jota olen sivumennen sanoen joutunut lataamaan tänä viikonloppuna joka ikinen päivä.)

Koska olin herännyt reippaasti kello 5:15 ehtiäkseni aikaisempaan junaan, minulla oli kaikesta huolimatta hyvin aikaa ennen lentoa. Lähtöterminaalikin ehti kertaalleen muuttua... Minä puolestani ehdin tankata lentoa varten salaatilla, josta jouduin pulittamaan kahvin kera enemmän kuin yleensä ravintolaillallisesta. Ja kun Suomeen kerran oltiin menossa, oli kai vain sopivaa, että take-away-kahvissa oli Huhtamäen muovikansi!

Boarding alkoi 20 minuuttia myöhässä (yllättäen kukaan ei kertonut, mitä tässä taas odotellaan), mutta alkoipa kuitenkin, ja koska koneessa oli vain kourallinen ihmisiä, sain vaihdettua käytäväpaikkani tyhjälle penkkiriville ja ikkunan ääreen. Kalkkuna-curry-voileipä oli vaihtunut kinkku-juusto-voikkariin, mutta ihan hyvää sekin oli.

Kolmelta iltapäivällä olin sitten viimein Suomen kamaralla, ja vastaan iski kostea kylmyys. Yhhh. Onneksi vastassa oli myös ihana ystävä, jonka kanssa kävimme uskottavasti Starbucksissa kahvilla ja kaakaolla (oikeasti otimme S:stä kahvit ja jatkoimme Picniciin, koska ihana ystävä halusi patongin). Yhtä kaikki mahtava aloitus mahtavalle viikonlopulle!

Nyt voisikin sitten ryhtyä kuittaamaan niitä mahtavan viikonlopun mahtavia univelkoja. Kauniita unia!

torstai 11. lokakuuta 2012

Budapest-Helsinki-Budapest

Viime päivinä on...
juotu teetä,
ja kaakaota,
ostettu halpoja, herkullisia vihanneksia torilta,
kuntoiltu,
syöty herkullisia aamiaisia
ja vahvistettu opiskelijaidentiteettiä.

Ihmetyttääkö otsikko? Tuollaiset lentoliput tuli nimittäin viime viikolla ostettua, ja 12.10.-22.10. vietän Suomessa. Alunperin tarkoitus oli palata Suomeen vasta jouluksi, mutta sitten tapahtui henk.koht. juttuja, joiden johdosta päätin käväistä kotomaan kamaralla jo nyt. Koska jouduin pulittamaan lipuista sellaiset 250 euroa, päätin viipyä samantien vähän pidempään. Ehdinpä nähdä kavereita myös PK-seudulla ennen landelle siirtymistä.

Lippuja ostaessa minulla oli päällä kovan luokan Unkari-angstit, ja mietinkin hieman huolestuneena, miltä tuntuisi palata takaisin. Kaikki ärsytti, ja laskin päiviä siihen, että pääsisin pois. Onneksi se tunne meni ohi. Vaikka odotankin edelleen innolla kaikkien kavereiden ja perheen näkemistä, tiedän, että haluan tulla takaisin. Lähtö on varmasti haikea, mutta nythän täälläkin odottavat tutut kaverit ja kuviot. Sitäpaitsi, aika lentää merikotkansiivillä, ja ennen kuin huomaankaan, on jo joulu.

No, nyt kun sinne Suomeen ollaan kerran menossa, pitää miettiä, mitä sinne haluaa viedä ja mitä tuoda mukanaan. Kotiväelle on jo pari pulloa Tokajia professionaalisti villasukkiin pakattuna, lisäksi laukussa on paremman puutteessa Milkaa. Mutta mitäs sieltä Suomesta sitten?

☆ suklaata, obviously
☆ salmiakkia
☆ KSYLITOLIpurkkaa!
☆ villasukkia

Haluaisin tuoda myös kauraleipää, kaurahiutaleita (ovat täällä ihan naurettavan kalliita, en tajua!) ja sitä hartaasti peräänkuulutettua maapähkinävoita, mutta katsotaan nyt.

Tämä päivä kuluukin sitten jo tutuksi käyneissä pakkaustunnelmissa, tosin vähän pienemmässä mittakaavassa kuin viimeksi. Illalla on luvassa ilmaista ruokaa French+Belgian Partyn muodossa, siellä käyn pyörähtämässä ennen nukkumaanmenoa (huomenna herätys ennen kuutta, naminami). Sitä ennen on kuitenkin tulostettava lentoliput ja hoidettava yhtä sun toista, näkemisiin! Ensi kerralla raportoidaankin sitten Suomesta.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Small success stories

Hupsistakeikkaa, lähes viikko vierähtänyt ilman päivityksiä. Eipä täällä mitään päivittämisen arvoista ole tapahtunutkaan, mutta kirjoitellaanpa lyhyesti viikon kuulumisista.

Tiistai (Kedd)

Tiistaina Szegedissä koettiin sellainen jännittävä sääilmiö kuin sade. Ihan pikkukuurosta ei ollut kysymys, vaan kunnon ukkosmyrskystä, jonka jäljiltä kadut lainehtivat. Täällä ukkostaa muuten jotenkin ihan eri tavalla kuin Suomessa. Otin myrskystä todisteeksi videota parvekkeeltamme, kun oli niin jännää!



Tiistai-ilta sujui lihavissa merkeissä: eräs turkkilainen tarjoili minulle, Paulinalle ja Karolinalle perinteisen turkkilaisen illallisen. Menuun kuului kanaa tomaattisessa kastikkeessa, riisiä, jonkinlaista sisäelin-peruna-settiä (ainakin broilerinsydämiä ja -maksaa oli seassa, ensimmäisiä onnistuin välttelemään) sekä jälkiruoaksi Sekerpare-nimisiä kakkusia. Aika herkkua oli, täyttävästä nyt puhumattakaan! Mitähän suomalaista sitä täällä kenellekään kokkaisi? Minusta kotimaisen keittiön parasta antia ovat kalaruoat, eikä täältä tietenkään tuoretta kalaa saa. Riistakäristys olisi kanssa kova juttu, mutta kaikki muu meneekin vähän sille epämääräinen mössö -puolelle. Kaalilaatikko kyllä houkuttaisi.

(Sain muuten unkarin sanakokeesta 4 (asteikolla 1-5)!)

Keskiviikko (Szerda)

Nyt niihin menestystarinoihin. Löysin nimittäin keskiviikkona *rumpujenpärinää* lenkkipolun! Kolme eläköön-huutoa sille!

Oikeasti kyseessä on sellainen parin metrin levyinen... penger, jonka alkuperäistä tarkoitusta voi vain arvailla. Se noudattelee pitkälti junaradan linjoja, joten kenties kiskot oli aikoinaan tarkotus kiskaista sen harjalle? Mene ja tiedä, minä juoksen! En vielä tiedä, kuinka pitkästä maarakennelmasta on kyse, mutta kyllä minä sen selvitän. Tuonne päästäkseen pitää kyllä kävellä meiltä sellaiset 3 kilometriä, mutta siinähän tulee sitten hyvä alkulämpö ja loppuverkka, eikös juu?

Keskiviikkona taisin myös yrittää vähän opiskella. Sainkin valmiiksi Child Psychopathology-kurssille esitelmän lasten ja nuorten masennuksesta, jälleen kerran oli kiinnostava artikkeli työn alla.

Illalla suuntasimme Paulinan ja Karolinan kanssa Retroon liikuttamaan tanssijalkaa. Oli ihan viihdyttävää olla selvinpäin kaikkien niiden hiprakkaisten oikislaisten keskellä, ainakin siihen asti, kun tila alkoi loppua kesken. Teki mieli todeta niille edes takaisin soutaville urpoille, että 'tää on tanssilattia eikä mikään ohituskaista'.

Torstai (Csütörtök)

Torstaina saimme ensinnäkin kuulla hyviä uutisia: ensi viikon unkarin tunnit on peruttu! Jippii! Mitään muuta mieltäliikuttavaa ei sitten oikeastaan tapahtunutkaan. Illalla oli Merirosvobileet Number Onessa, mutta ei niistäkään mitään kerrottavaa ole. On täällä vielä niitäkin, jotka jaksavat ilta toisensa jälkeen koluta samoja yökerhoja, mutta itse olen suunnannut voimavaroja muunlaisen tekemisen etsimiseen. Ehkä olen tulossa vanhaksi.

Perjantai (Péntek)

Perjantai osoittautukin sitten sen 'muunlaisen tekemisen' kannalta hedelmälliseksi. Jatessa järkätään loka-marraskuussa joka perjantai jonkinlainen rock-keikka, ja hetken emmätiiäilyn jälkeen lupauduin Paulinan seuraksi katsastamaan viikon tarjonnan. Keikka oli merkitty alkavaksi yhdeksältä, mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei silloin vielä mitään tapahdu. Lipunmyyjätkään eivät tuntuneet tietävän, mitä varten olimme paikalla. No, hörppäsimme teekupilliset ja paransimme siinä sivussa maailmaa. Kello oli 22:10, kun lavalla alkoi viimein tapahtua.

Olen hehkuttanut keikkaa jokaiselle, joka on vain suostunut kuuntelemaan, joten tästä saattaa nyt puuttua se asiallinen tunteenpalo. Mutta. Mahtavaaaa! Bändi oli Random Trip, jonka kokoonpano ilmeisesti vaihtelee keikalta toiselle. Tällä kertaa laulamassa oli Amerikan maalta saapunut Andy Hefler ja voi hajdvgjgbjjvkk mikä ääni, mikä karisma, mikä stage presence! Ihan mieletöntä. Minun musiikkitietämykselläni ei bändiä mihinkään genreen laiteta, mutta jonkinlaista hyvin vaihtoehtoista, jazzahtavaa tanssimusiikkia se oli. Jokainen biisi oli vähintään yhtä hyvä kuin edellinen, jokainen tahti oli yllätys. Menokin yltyi aika hulluksi, kaikki tanssivat ja pomppivat kiinni lavassa, ja keikan lopuksi bändi totesi, että oltiin parempi yleisö kuin Budapestissa. Jos sattuivat valoilta näkemään minun ja Paulinan haltioituneet ilmeet, tiesivät kyllä vieneensä homman kotiin. Kiitos Szeged!

Tässä vielä videomateriaalia joltain toiselta keikalta, jolla herra Hefler oli vokalistina. Ahhh.

Perjantaina sain käsiini myös paketin Suomesta, tällä kertaa kiitokset isille!
Paketista löytyi lisäksi pieni salmiakkirasia ja toinen levy Fasun sinistä, mutta ne eivät päässeet kuvaushetkellä paikalle... Paketti painoi muuten kuin synti, eikä ihmekään, kun sieltä paljastui 10 kirjaa! Mika Waltarin Feliks onnellinen pääsi ensimmäisenä luettavaksi.

Lauantai (Szombat)

Suurin osa Erasmus-porukasta (mukaan lukien allekirjoittaneen kämppis) vietti viikonlopun joko Budapestissa tai muuten vaan kaukana Szegedistä, mikä tarjosi kaivatun tilaisuuden rauhoittumiseen. Käväisin kirjastossa hakemassa pari sosiaalipsykan kirjaa (ja kirjoittautumassa kirjaston lainausjärjestelmään) ja tahattomien päiväunien (joihin liittyi olennaisesti toinen em. kirjoista) jälkeen poikkesin Sinille päivälliselle. Jälkiruoaksi saatiin erilaisia kakkusia, kun uusi ystävämme, Suomessa lapsuutensa viettänyt Olivia tuli käymään. Pohdimme Sinin kanssa, miten mahdoton ajatus opiskelijan olisi Suomessa tuoda tuomisina muutama kakunpala lähikonditoriasta. Täällä lysti kustantaa varmaan sellaiset viitisen euroa, kun Suomessa saman verran saisi pulittaa yhdestä kakunkäntystä.

Launtai-iltana tämä samainen Olivia vei meidät pikavisiitille yhteen Szegedin ruin pubeista. 'Ruin pub' (rom kocsma) on ilmeisesti yleisnimitys kaikille vähän tavallista mielenkiintoisempaan ympäristöön perustetuille ulkoilmapubeille. Settiin kuuluu ilmeisesti myös sekalainen kirpputorikalustus ja satumaavalaistus. Budapestissä näitä paikkoja on paljon, mutta kyllä tuo eilinenkin paikka vetää viihtyisyydessään vertoja peruskuppiloille.


Sunnuntai (Vasárnap)

Tykkään jotenkin tästä unkarilaisten (ja varmaan yleisemminkin keskieurooppalaisten) tavasta esittää sunnuntai viikon ensimmäisenä päivänä, keventää taakkaa maanantain harteilta. Tänään olen käynyt lenkillä ja katsonut kaksi jaksoa Mad Meniä, ahkeruutta siis ilmassa. Nyt olisi ajatuksena lähteä vilkaisemaan, olisiko kävelykadulle pari viikkoa sitten avatussa Dock-kahvilassa tilaa yhdelle leopardikuosiin pukeutuneelle opiskelijalle ja hänen sosiaalipsykologian kirjalleen. Illalla menemme ulos syömään ja vyörymme sitten kylpylään, jonka ovien pitäisi aueta opiskelijoille ilta-aikaan puoleen hintaan.

Toivottavasti teillä on takana yhtä lempeän letkeä viikko!

maanantai 1. lokakuuta 2012

24 tuntia Romaniassa

Tehtiin tyttöjen kanssa enemmän tai vähemmän ex tempore -reissu Romaniaan, tarkemmin sanottuna Timisoaraan. Alunperin oli tarkoitus seikkailla Transylvaniassa vähän laajemmin, mutta kun minulla oli opettajan tapaaminen perjantai-iltana ja yhdellä matkakumppanilla tänään koulua, reissu kutistui. Eipä siinä mitään, Szegedistä on Timisoaraan vain reippaat 100 kilometriä matkaa, joten teemme varmaan myöhemmin pidemmän matkan.

Romania valikoitu määränpääksi jo viime viikonloppuna, mutta vähäisistä yksityiskohdista päätettiin vasta perjantaina, kun lauantaiaamuna oli tarkoitus lähteä. Sen kummempaa suunnittelua ei kyllä tarvittukaan: matkasta suoriuduimme liftaamalla ja yösija löytyi kaverin kaverin opiskelija-asuntolasta.

Olin aluksi vähän skeptinen tuota liftausajatusta kohtaan, mutta päättelin, että jos kaksi pientä puolalaistyttöä ovat selvinneet peukalokyydillä Belgradista takaisin, ei tällainen suomalainen, arktisissa oloissa karaistunut maalaisnainen voi pelätä. Eipä tuossa kai mitään kummempia riskejä ole, jos pitää aivot ja kaverin matkassa. Lähinnä jänskätti, että selvitäänkö kielimuurista ja heikosta maantuntemuksesta huolimatta perille. Ja selvittiinhän me!



Meitä oli siis yhteensä neljä tyttöä, ja kun ensimmäisellä pysähtyjällä oli tilaa vain kahdelle, jakauduimme kahteen ryhmään. Pääsimme ekalla kyydillä aivan Romanian rajan tuntumalle, josta huristelimme seuraavalla kyydillä Timisoaraan asti. Romania ei kuulu Schengen-alueeseen, joten rajalla oli suht tiukka kontrolli, mutta ongelmitta pääsimme kuitenkin läpi. Kyyditkin löytyivät nopeasti, odottelimme yhteensä ehkä 20 minuuttia.
Kuten hostimme/oppaamme totesi, "no one expects anything from Romania". En tiennyt maasta etukäteen yhtään mitään, ja ne vähäiset mielikuvatkaan eivät olleet erityisen positiivisia. Kyllähän sen huomasi, ettei hyvinvointi ole ihan muun EU:n tasolla, mutta yllätyin kuitenkin positiivisesti. Erityisesti matkalla Timisoaraan köyhyys näkyi, ja kaupungistakin löytyi tuon ensimmäisen kuvan kaltaisia näkymiä. Toisaalta, kuten kuvista huomaa, oli siellä muutakin kuin rappiota.

Veimme kimpsumme ja kampsumme majapaikkaamme ja lähdimme sitten sightseeingille, joka oppaamme mukaan käsitti kaiken, mitä Timisoarassa kannattaa nähdä.
Romanialaiset setelit ovat mielestäni niin nättejä, että oli pakko ottaa kuva. Oli muuten huokea reissu. Vaihdoin 40 euroa 170 leiksi, joista käteen jäi 125. Rahaa menikin lähinnä veden ostamiseen, sillä ainakaan asuntolassa hanavesi ei ollut juomakelpoista.

Tankkasimme perinteisellä balkanilaisella fast foodilla, pljeskavicalla. Wikipedian mukaan pljeskavica tarkoittaa oikeastaan tuota pihviä, joskin se usein tarjoillaan pita-leivän välissä. Settiin kuului myös aimo annos majoneesia, kaalisalaattia, suolakurkkua, ketsuppia, ja ranskalaisia. Muistutti vähän jotain itäsuomalaista lihapiirakkavariaatiota. Ihan hyvää oli, mutta jaksoin syödä about puolet, eikä kyllä tullut enää illalla nälkä.
Nähtiin tämän parin tunnin sightseeingin aikana varmaan kymmenet häät, joista yksissä oltiin melkein vierainakin, kun satuimme samaan aikaan katedraaliin. Ruusutarhassakin oli yhtä aikaa neljä hääparia vieraineen.

Kuvissa näkyvät kaksi toria ovat kuin mistä tahansa eurooppalaisesta kaupungista kahviloineen ja kiireettömine ihmisineen. Toisella torilla oli käynnissä markkinat, ja tarjolla oli paitsi rihkamaa, myös mielenkiintoisia aarteita ja ihania huonekaluja. Harmi, että antiikkisen kirjoituskoneen raahaaminen Suomeen on helpommin sanottu kuin tehty.

Sightseeingin kohokohta oli tuo viimeisessä kuvassa näkyvä pikkupoika, joka ajeli riemukkaasti polkupyörällään kuraisessa ruohossa. Aikuisillekin tekisi varmasti hyvää vaikkapa hyppiä välillä kuralätäkössä. Erityisen hyvää se olisi tehnyt niille kahdelle poliisille, joiden näimme myöhemmin puhuttelevan poikaparkaa ja tämän äitiä...

Ihan pikkaisen oli jalat hellinä, kun viimein palasimme asuntolaan. Timisoaran opiskelija-asuntolat sijaitsevat kaikki samalla alueella, ja arvata saattaa, että menokin on sen mukaista. Olen ollut (mielestäni ihan syystäkin) huolissani viime aikojen elämäntavoista, mutta nyt sain siihenkin vähän perspektiiviä: Timisoarassa on bileet all day, every day.

Minun osaltani illan ohjelma vesittyi apokalyptisen päänsäryn takia. Timisoarassa oli lähemmäs 30 astetta lämpöä, minkä lisäksi kävelimme koko päivän ja olin jo ennestään kuolemanväsynyt. Yritin siis meluhaitoista huolimatta ottaa vähän lepoa sillä aikaa, kun koko asuntola bailasi käytävässä. Jossain vaiheessa paikalle tulivat poliisitkin, ja yhden aikaan yöllä lähdin sitten muiden kanssa yökerhoon. Sikäläisittäin lähtö tapahtui hyvin aikaisin, yleensä ulos lähdetään ilmeisesti vasta kolmen aikaan. Yökerhot ovat kuulemma auki niin pitkään, kun juhlijoita riittää. Päädyimme Dark-nimiseen klubiin, jossa soi aivan mahtavaa musiikkia! Hauskaa oli, vaikka väsyttikin. Jälkikäteen haisimme päästä varpaisiin niin hirveältä, ettei tosikaan: kaikki polttivat sisällä, minkä lisäksi joku ällöttävä hikinen sika päätti vähän väliä lähmäistä. Yök. Kotiin päästyäni pesin kaikki vaatteeni 60 asteessa, matkassa ollutta neuletta tosin joudun tuulettamaan varmaan kolme viikkoa, ennen kuin sen voi tuoda sisätiloihin.

Palasimme asuntolalle puoli viiden aikaan ja ryhdyimme metsästämään yösijaa. Meille oli luvattu ihan omat sängyt, mutta eipä niitä sitten löytynyt, joten päädyimme lopulta nukkumaan kolmisin sellaisessa säälittävän kokoisessa punkassa. Sillit suolassa, niin sanoakseni. Arvata saattaa, etten nukkunut mitenkään erityisen hyvin, minkä lisäksi koko kroppa oli aamulla aivan jumissa. Nousimme ylös kahdentoista pintaan (muut olivat ilmeisesti painuneet tässä vaiheessa nukkumaan, kun pari tuntia aiemmin käytävästä oli vielä kaikunut musiikkia...)

Aamupalan jälkeen sanoimme heipat Timisoaralle ja lähdimme käppäilemään kohti sopivaa liftauspaikkaa kaupungin laitamilla. Meillä oli onnea: kyyti löytyi jo muutaman minuutin jälkeen, mahduimme tällä kertaa autoon kaikki neljä ja pääsimme Szegediin asti.
Oma koti kullan kallis! Nyt on takana 12 tunnin yöunet ja edessä toivottavasti rauhallinen viikko.