keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Opin tie on päällystetty hurskailla aikomuksilla ja huomisilla, joita ei koskaan tule

Kirjoittelen tätä merkintää makeasti haukotellen, sillä heräsin tänään pitkästä aikaa ihmisten aikaan (olen kyllä vahvasti sitä mieltä, ettei ketään pitäisi pakottaa ylös sängystä ennen yhdeksää, mutta valtaosa väestöstä joutuu ilmeisesti niin tekemään). Syy aikaiseen herätykseen oli Psychopathology and Psychotherapy -kurssin ensimmäinen varsinainen tapaaminen. Vähän vaihtelua Suomesta tuttuihin opiskelurutiineihin: pidin melkein tunnin pituisen esitelmän psykopatologiasta. Sen sijaan, että olisimme kuunnelleet opettajan monotonista ääntä, kuuntelimme siis minun monotonista ääntäni! Toinen samanlainen rykäys oli edessä Child Psychopathology -kurssilla. Tälle kurssille aiheeni olikin huomattavasti mielenkiintoisempi kuin aamuinen overview, nimittäin Bereavement eli vapaasti suomennettuna menetys ja sen vaikutukset psykopatologiaan. Enpä muista, koska olisin viimeksi lukenut tieteellistä artikkelia niin innostuneena. Myös opettaja on aivan huipputyyppi: hänellä on tutkinto lastenpsykiatrasta ja hän työskentelee psykoanalyyttisesti suuntautuneena terapeuttina. Hänellä on oma praktiikka, ja hän lupasi viedä meidätkin sinne visiitille.

Asialla on luultavasti paljonkin tekemistä sen kanssa, että meitä opiskelijoita on niin vähän (hurjat kaksi), mutta minusta tuntuu, että täällä opettajat jakavat asiantuntijuutensa ihan toisella tavalla opiskelijoiden kanssa kuin Suomessa. Onhan meilläkin asiantuntijaluentoja, mutta suurin osa näistäkin asiantuntijoista (vaikka ovatkin varmasti oikeasti kovia tietäjiä) tuntuu puhuvan vain diojen kautta. Massaluennot eivät tietenkään mahdollista samanlaista kontaktia opiskelijoiden kanssa kuin pienryhmätyöskentely, mutta ehkä opetustyylissäkin on eroja. Joka tapauksessa uskoisin, että saan tänä vuonna huomattavasti paljon enemmän irti näistä kursseista kuin olen Suomessa koko opiskeluaikanani saanut. Painotus on kyllä täällä ihan erilainen kuin kotoyliopistossa. Siinä missä meillä naurettaisiin kaikki psykoanalyysista vakavalla naamalla puhuvat pihalle, täällä ko. suuntaus tuntuu olevan voimissaan. Ilmeisesti psykan laitoksella on kaaosta juuri siksi, että kognitiivisesti ja psykodynaamisesta suuntautuneet opettajat ottivat yhteen. Jännää! Psykoanalyysista tuskin tulee tämän vuoden aikana minun juttuani, mutta on mielenkiintoista saada toisenlaista perspektiiviä asioihin.


Huomenna minulla on ensimmäinen sanakoe sitten lukioaikojen, karmivaa. En tunne oppineeni mitään tuolla unkarin kielikurssilla, ja vihaan opettajaa aina vain enemmän joka tunnin jälkeen. Kyseessä on vanha akka, jonka opetusmetodit ovat luultavasti peräisin ajalta, jolloin oli sallittua napauttaa tyhmiä oppilaita karttakepillä sormille. Oletin, että oppisimme jotain hyödyllisiä fraaseja arjen puhetilanteita varten, kun kurssin nimi on kuitenkin Communication in Hungarian for Beginners. Sen sijaan, että osaisin asioida kaupassa, osaan kysyä, minkä väriset silmät sinulla on. Olen siis hyvin valmistautunut tilanteeseen, jossa joudun unkarilaisen kanssa pimeään huoneeseen ja haluan syystä tai toisesta tietää hänen silmiensä värin... Sinänsä minulle on aika yksi lysti, pääsenkö sanakokeesta läpi vai en, mutta pelkään tuota opettajaa sen verran, että pakko kai se on vähän kerrata.

Keskittymiskyvyttömänä apinana tarvitsisin vähän mielenkiintoisemman ja tarkoituksenmukaisemmalta tuntuvan opetustavan, vaikka motivaatiota kielen opiskeluun sinänsä löytyisikin. Englantia täällä ei nimittäin juurikaan osata, minkä lisäksi paikallisilla on tapana ryhtyä solkkaamaan sinulle unkaria, vaikka kuinka tuijottaisit hoomoilasena ja hokisit "Nem értem, nem értem". Eilenkin valkkailin kaikessa rauhassa nektariineja kaupassa, kun tajusin, että vieressä persikoita syynäävä muori papattaa minulle täyttä häkää unkaria. Ei harmainta aavistustakaan, mitä sillä mahtoi olla sydämellään.


Opiskelumotivaatio kohosi väliaikaisesti huippulukemiin, kun kämppis teki minulle french toastin suklaakastikkeella ja omenalla. Nam!

Ohikiitävän hetken ajan tuntuu siltä, että olen oikeasti vaihto-opiskelija enkä vain sattumalta pyörimässä ja pämppäämässä vieraassa maassa. Ihan kiva fiilis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti