keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Opin tie on päällystetty hurskailla aikomuksilla ja huomisilla, joita ei koskaan tule

Kirjoittelen tätä merkintää makeasti haukotellen, sillä heräsin tänään pitkästä aikaa ihmisten aikaan (olen kyllä vahvasti sitä mieltä, ettei ketään pitäisi pakottaa ylös sängystä ennen yhdeksää, mutta valtaosa väestöstä joutuu ilmeisesti niin tekemään). Syy aikaiseen herätykseen oli Psychopathology and Psychotherapy -kurssin ensimmäinen varsinainen tapaaminen. Vähän vaihtelua Suomesta tuttuihin opiskelurutiineihin: pidin melkein tunnin pituisen esitelmän psykopatologiasta. Sen sijaan, että olisimme kuunnelleet opettajan monotonista ääntä, kuuntelimme siis minun monotonista ääntäni! Toinen samanlainen rykäys oli edessä Child Psychopathology -kurssilla. Tälle kurssille aiheeni olikin huomattavasti mielenkiintoisempi kuin aamuinen overview, nimittäin Bereavement eli vapaasti suomennettuna menetys ja sen vaikutukset psykopatologiaan. Enpä muista, koska olisin viimeksi lukenut tieteellistä artikkelia niin innostuneena. Myös opettaja on aivan huipputyyppi: hänellä on tutkinto lastenpsykiatrasta ja hän työskentelee psykoanalyyttisesti suuntautuneena terapeuttina. Hänellä on oma praktiikka, ja hän lupasi viedä meidätkin sinne visiitille.

Asialla on luultavasti paljonkin tekemistä sen kanssa, että meitä opiskelijoita on niin vähän (hurjat kaksi), mutta minusta tuntuu, että täällä opettajat jakavat asiantuntijuutensa ihan toisella tavalla opiskelijoiden kanssa kuin Suomessa. Onhan meilläkin asiantuntijaluentoja, mutta suurin osa näistäkin asiantuntijoista (vaikka ovatkin varmasti oikeasti kovia tietäjiä) tuntuu puhuvan vain diojen kautta. Massaluennot eivät tietenkään mahdollista samanlaista kontaktia opiskelijoiden kanssa kuin pienryhmätyöskentely, mutta ehkä opetustyylissäkin on eroja. Joka tapauksessa uskoisin, että saan tänä vuonna huomattavasti paljon enemmän irti näistä kursseista kuin olen Suomessa koko opiskeluaikanani saanut. Painotus on kyllä täällä ihan erilainen kuin kotoyliopistossa. Siinä missä meillä naurettaisiin kaikki psykoanalyysista vakavalla naamalla puhuvat pihalle, täällä ko. suuntaus tuntuu olevan voimissaan. Ilmeisesti psykan laitoksella on kaaosta juuri siksi, että kognitiivisesti ja psykodynaamisesta suuntautuneet opettajat ottivat yhteen. Jännää! Psykoanalyysista tuskin tulee tämän vuoden aikana minun juttuani, mutta on mielenkiintoista saada toisenlaista perspektiiviä asioihin.


Huomenna minulla on ensimmäinen sanakoe sitten lukioaikojen, karmivaa. En tunne oppineeni mitään tuolla unkarin kielikurssilla, ja vihaan opettajaa aina vain enemmän joka tunnin jälkeen. Kyseessä on vanha akka, jonka opetusmetodit ovat luultavasti peräisin ajalta, jolloin oli sallittua napauttaa tyhmiä oppilaita karttakepillä sormille. Oletin, että oppisimme jotain hyödyllisiä fraaseja arjen puhetilanteita varten, kun kurssin nimi on kuitenkin Communication in Hungarian for Beginners. Sen sijaan, että osaisin asioida kaupassa, osaan kysyä, minkä väriset silmät sinulla on. Olen siis hyvin valmistautunut tilanteeseen, jossa joudun unkarilaisen kanssa pimeään huoneeseen ja haluan syystä tai toisesta tietää hänen silmiensä värin... Sinänsä minulle on aika yksi lysti, pääsenkö sanakokeesta läpi vai en, mutta pelkään tuota opettajaa sen verran, että pakko kai se on vähän kerrata.

Keskittymiskyvyttömänä apinana tarvitsisin vähän mielenkiintoisemman ja tarkoituksenmukaisemmalta tuntuvan opetustavan, vaikka motivaatiota kielen opiskeluun sinänsä löytyisikin. Englantia täällä ei nimittäin juurikaan osata, minkä lisäksi paikallisilla on tapana ryhtyä solkkaamaan sinulle unkaria, vaikka kuinka tuijottaisit hoomoilasena ja hokisit "Nem értem, nem értem". Eilenkin valkkailin kaikessa rauhassa nektariineja kaupassa, kun tajusin, että vieressä persikoita syynäävä muori papattaa minulle täyttä häkää unkaria. Ei harmainta aavistustakaan, mitä sillä mahtoi olla sydämellään.


Opiskelumotivaatio kohosi väliaikaisesti huippulukemiin, kun kämppis teki minulle french toastin suklaakastikkeella ja omenalla. Nam!

Ohikiitävän hetken ajan tuntuu siltä, että olen oikeasti vaihto-opiskelija enkä vain sattumalta pyörimässä ja pämppäämässä vieraassa maassa. Ihan kiva fiilis.

Viikottainen uutiskatsaus

Harhaanjohtava otsikko siinä mielessä, että enhän minä näitä viikottain kirjoittele, eikä elämässäni mitään uutisoitavan arvoista tapahdu. Tässäpä kuitenkin yhteenveto tämän hetken mietinnöistä.

☆ Elintasoni kohosi sunnuntaina huomattavasti, kun talouteen saatiin viimein tiskiharja. Ei enää epätoivoista, ällöttävällä sienellä hinkkausta. Teetahrat lähtevät kyllä mukeista helpommin sienellä kuin harjalla, vink vink.

☆ Lähi-Tescosta löytyi laktoositonta maustamatonta jugurttia. Jes, säästän pitkän pennin!

☆ Kokeilin tänään pitkästä aikaa muutakin liikuntaa kuin portaiden kiipeämistä. Karmivaa, miten kunto, ja ennen kaikkea motivaatio, voi laskea kuukaudessa... Reeniä nolo reeniä!

☆ Suomesta ikävöin Vaasan 100% Kauraa.

☆ Vielä on kesää jäljellä! Tänään meitä hellittiin 28 asteen mittarilukemilla. Itsehän sain onneksi istua sisätiloissa lukemassa unkarin sanakokeeseen, ja nyt siellä on sitten taas vilpoisempaa (no okei, 22 astetta).

☆ Tänään olisi ajatuksena viettää rauhallinen ilta mahdollisesti live-musiikin siivittämänä, katsotaan, miten käy! Huomenna on sitten luvassa Turkish Night, jonka ruokapuolta odotan kuin kuuta nousevaa.

Se minun glamoröösistä elämästäni, mitä Suomeen/muualle päin maailmaa kuuluu?

perjantai 21. syyskuuta 2012

Tiedättekö ne ärsyttävät ihmiset, jota päivittää Facebookkiin kauppareissustaan?

Perinpohjaisena ihmisenä pistän paremmaksi, ja kirjoitan aiheesta kokonaisen blogikirjoituksen! Tapahtumarikasta on elo ja sillai, tässä kaavitaan tosiaan likakaivon pohjia ideoiden suhteen... Lupaan ensi kerralla jotain vähän laadukkaampaa settiä.

Päivän jännitysnäytelmä käynnistyi siitä, kun päätin vaihtaa uudet lakanat. Avasin paketin ja kaivoin esiin tyynyliinan.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kyllä tämä tilanne on minusta niiden tuhannen sanan veroinen! Olen harkinnut tyynyn ostamista jo jonkin aikaa, kun tuo nykyinen näyttää sohvatyynynkin rinnalla aika säälittävältä, mutta kun se on oikeastaan tuntunut aika kivalta, en ole vaivautunut. Tescossa osataan kyllä markkinointi, kun pitää tuota valtavaa tyynyliinaa varten lähteä hakemaan ihan uusi tyyny! Mitoiltaan tuo liina on siis 70 x 90 senttiä, eli aika valtava kapistus.

No, lähdin sitten sinne Tescoon tyynyä hakemaan. Syksy on saapunut ainakin väliaikaisesti tännekin, ja kun eilen oli kammottavan jäätävän hirvittävän märkä kurakeli, tänään oli oikein täydellinen syyspäivä. Oli siis ihan virkistävää kipsutella sporalle.

Eipä siitä varsinaisesta kauppareissusta sen enempää. Tyyny löytyi, päätin heittäytyä ihan porvariksi ja valitsin jonkun Aloe-nimisen. Samaa polyesteriä se on kuin kaikki muutkin, joten nähtäväksi jää, koenko ihmeparantumisen vai kehitänkö allergiaoireita.
Nyt tilanne näyttää tältä, vertailun vuoksi kuvassa myös tuo entinen tyyny. Toivoa sopii, että unenlaatu on suoraan verrannollinen tyynyn kokoon.

Se tyynyistä. Tiedättekö tunteen, kun menette Citymarketiin tai Prismaan hakemaan jotakin arkista mutta ah-niin-välttämätöntä, ja palaattekin kotiin mukananne tämä ko. objekti + kenkäpari + 3 villapaitaa? Ai ette? Näin pääsi kuitenkin käymään! Olen sivusilmällä vilkuillut neuleita ja nilkkureita siitä lähtien, kun lämpötila laski ensimmäistä kertaa alle 25 (...niinpä), ja eksyessäni vahingossa Tescon vaateosastolle löysin vaikka kuinka monta superkivaa neuletta! Ja mikä hämmentävintä, yhtä lukuunottamatta kaikki näyttivät hyvältä vielä pukukopissakin.


Musta muodoton peruslirtti, 2700 forinttia eli 9,58 euroa.

Valkoinen maailmanparannusneule kultaisilla langoilla, 4900 forinttia eli 17,38 euroa.

Uhanalainen eläinlaji -viboja lähettävä neuletunika, 3250 forinttia eli 11,53 euroa.

Mustat nilkkurit, 7900 forinttia eli 28 euroa.


Kuten kuvien huolellisesta asettelusta ja harkitusta valaistuksesta huomaa, minusta ei lähiaikoina ole tulossa muotibloggaria. Halusin nyt vaan esitellä, että mihin se opintotuki oikeasti menee... Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse vilua valittaa!

Siitä kauppareissusta sittenkin vielä sen verran, että oli kyllä mielenkiintoista näin perjantaina vilkuilla paikallisten viikonloppuostoksia. Kyllä Suomessaki kai perheelliset lähtee viikonloppua varten automarkettiin ja lastaa takakontin täyteen tavaraa, mutta ei varmaan ihan siinä määrin, missä täällä. Joku herttaisen näköinen moottoripyöräkerholainen pakkasi muovikassiin nakkia varmaan vuoden tarpeiksi, ja jonossa edelläni oleva mies osti kolme pakkauslavaa maitoa. Erotuin joukosta kesäkurpitsoineni ja soijajogurtteineni, kun muut lappasivat hihnalle pakastepizzaa, leipää ja vanukasta. Tajusin muuten, että minun on aika pitää ihan hiljainen hetki itseni kanssa ja miettiä vakavasti ruokavaliota. Yksi soijajogurttipurkki maksaa nimittäin Tescossa 2,5 euroa... En ole vegaani, joten tavallinen maustamaton jogurtti kelpaa kyllä, MUTTA kun tuo soijajogurtti on ainoa löytämäni laktoositon jogurtti. Minulle on edelleen mysteeri, aiheuttavatko täkäläiset maitotuotteet oireita vai eivät, kun tuo valkoinen leipä on vielä pahempi vihollinen, mutta testailu ei oikein houkuttele. Ai että osaa olla elämä vaikeaa!
Viimeinen virsi kauppareissusta: täällä myydään Ooops! -merkkistä vessapaperia. Naurahdin.

Onhan jännittävään elämääni mahtunut muutakin. Täällä järjestetään vaihteen vuoksi festivaalit, tällä kertaa viinifestivaalit. Domin edessä on siis koju jos toinenkin, ja kaikki myyvät kohtuuhintaista viiniä kohtuuhyvään hintaan. Tarjolla on myös unkarilaisia herkkuja, ja ohjelmassa on joka ilta live-musiikkia. Festivaali avajaiset olivat keskiviikkona, ja vaikka tarkoitus oli vain käydä kääntymässä eikä käteistäkään ollut, jäin loppujen lopuksi koko illaksi istuskelemaan. Hauskaa oli, ja kuivaa punaviiniäkin löytyi! Muistoksi jäi Szeged-painatuksella koristettu viinilasi, kuvaan senkin joku kaunis päivä.
Kattokaa, sillä on naama! Tuolla paistettiin jotain unkarilaista pizzaa, jonka nimestä minulla ei ole aavistustakaan, mutta hyvää oli siitä huolimatta! Päälle tuli kaiketi kermaviiliä, juustoa, sipulia ja pekonia, eli mistään kovin erikoisesta ei ollut kyse. Tänään suunta on luultavasti jälleen Domille, saan vieraita ihan pääkaupungista asti, joten kyllähän niille on näytettävä, että täällä tapahtuu joskus jotain jännääkin.

Nyt on sitten korkattu jännän äärellä -tunniste, josta todennäköisesti tulee blogin yleisin... Jos sunnuntaina on yhtä ihana ilma kuin tänään, aion lähteä ulos kuvaamaan ihan Oikeita Valokuvia – sillä varauksella, että osaan edelleen käyttää tuota kameraa. Hävettää omistaa järkkäri ja kuvailla sitten ylläolevan kaltaista roskaa pokkarilla...

Näihin (mieli)kuviin, näihin tunnelmiin! Viszlat!